Parin viime vuoden aikana olen pohtinut tätä asiaa jossain määrin omakohtaisesti. Niin kuin moni tietää, on minunkin vielä toivottavasti alussa olevaan urheilu-uraani mahtunut kohtuullista menestystä niin kansallisissa kuin kansainvälisissäkin arvokilpailuissa. Väkisin sitä miettii aina toisinaan, että kuka muu sen huomaa. Vaikka voinkin vannoa käsi sydämellä ja pää pystyssä, että syyni kilpaurheilun harjoittamiseen ovat muut kuin maine ja mammona, en häpeile tunnustaa, että silti toivon menestyksen, kun sellaista kerran sattuu kohdalle, tulevan tunnetuksi. Varmasti jokainen tahollaan tahtoo omasta työstään kiitosta, edes pienen muistamisen.
Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa vuosittain urheilija-apurahaa lahjakkaimmille ja lajissaan menestyville urheilijoille, ja kyseiset tuet ovat tänäkin vuonna puhuttaneet. Kun apurahojen myöntämiskriteerejä tarkastelee siinä muodossa kuin ne on kirjallisessa muodossa esitetty okm:n sivuilla, ne vaikuttavat reiluilta ja fiksuilta. Kuitenkin, jos tuntee lyhyestikään niiden jakamisen historiaa, järjestelmästä löytyy hksityiskohtia, jotka herättävät kysymyksiä.
Jostain hemmetin hullusta syystä olympialaisia arvostetaan Suomessa niin paljon, että niiden ulkopuolelle jätettyjen lajien urheilijoita on paljon korkeampi kynnys tukea kuin olympialajien menestyjiä. Samanlainen ajattelu tuntuu jylläävän myös muuallakin kuin okm:n apurahoja jakavassa lautakunnassa. Itse en ole saanut minkäänlaisia tukia muualta kuin omalta seuraltani, mutta menestyskään ei ehkä vielä ole ollut niihin oikeuttavaa.
Suurin vääryys tapahtui kuitenkin mielestäni viime vuonna muutamalle tutulle hiihtosuunnistuskaverilleni. Suomen nuorissa oli viime talvena kaksi henkilökohtaisen maailmanmestaruuden napannutta poikaa, Misa ja Lauri, sekä kahdesti pronssille suunnistanut Tuomas, ja kolmikko otti vielä kruunuksi komean voiton MM-viestistä. Siinä missä pari vuotta aiemmin kolme pronssia riitti 5000€ apurahaan, ei viimevuonna tuollaisella komealla sarjalla kellekään herunut sentin senttiä!!??
Toisaalta miksei Mårten Boström saanut tänä vuonna täyttä 20000€ apurahaa kuten jokainen suunnistuksen maailmanmestari aiemmin on saanut, vaan joutui tyytymään puolikkaaseen tukeen, kun tänä vuonna ilman henkilökohtaisia mitaleja jäänyt Minna Kauppi sai koko summan?
Eri lajien arvostus sinänsä on mielenkiintoinen yhtälö. TV, seurattavuus, menestys, tunnettavuus, perinteet ja muotivirtaukset vaikuttavat siihen. Vuoden urheilijaksi valittiin siis keihäänheittäjä Tero Pitkämäki, vaikka MINUN MIELESTÄNI titteli olisi kuulunut Mårten Boströmille ainoana kirkkaimman mitalin miehenä. Pari vuotta aiemmin vuodatin (tosin vain kuvainnollisesti) muutaman kyyneleen Staffan Tunisin puolesta. Mies on voittanut käytännössä kaiken mitä hiihtosuunnistaja voi kauden aikana voittaa, mutta vuoden urheilijaksi häntä ei valita. Hiihtosuunnistus on pieni ja varsin tuntematon, mutta sitäkin mielenkiintoisempi, vaativampi ja vauhdikkaampi laji. Vaan ei auta itku markkinoilla, suomalaisia kiinnostavat jääkiekko ja salibandy...
Siitä, kuka palkitaan ja miten, on tietysti vaikea tehdä päätöksiä. Loppujenlopuksi jokainen urheilija kuitenkin tekee kaikkensa ja joutuu uhraamaan aikaa ja rahaa harjoitteluunsa menestyäkseen. Lajin suosiosta ei riipu se, millaisen työn urheilija tekee. Valtio ei voi tietenkään tukea jokaista, vaan tarvitaan sponsoreita ja yhteistyökumppaneita tukemaan meitä terävimmän kärjen kivenkovia haastajia koitoksissamme, ja myös laadukkaiden kilpailu- ja harrastetapahtumien järjestämisessä heillä on valtavan tärkeä rooli. Toivotaan siis, että urheilua ylipäänsä arvostetaan jatkossakin. Toivon myös, että arvostus lisääntyy ja jakautuu tasaisemmin.
Ja Måre! Vaikka kansan enemmistö ei suonutkaan sinulle virallisesti kunniaa vuoden sykähdyttävimmän urheiluhetken päähenkilönä, niin ainakin me kaikki suunnistajat ja MM-kisahuuman joko TV:n kautta tai livenä kokeneet tiedämme että sinun kultasi sykähdytti kaikkein eniten! Kiitos niistä tunteista, joita Sotkamossa koettiin, ja onnittelut myös 2. sijasta vuoden urheilijan valinnassa.
Itse suuntaan torstaina Norjaan nuorten pohjoismaiseen hisumaaotteluun. Suomella on voitto puolustettavanaan, ja uskon meidän pystyvän siihen tänä vuonna uudelleen. Siinä on jälleen reissu, johon tulee liittymään hyviä kokemuksia. En usko, että tulemme keräämään maanlaajuisesti kovin suurta arvostusta vaikka voittaisimme kaiken. Mutta arvostushan ei ole tärkeintä, vaan absoluuttinen, ylivoimainen, kiistämätön voitto ja Ruotsin rökäletappio!!!! Tai siis jalo kilpa ja hyvä henki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti