keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Laskusuhdanteessa

Pikkuhiljaa alkaa realisoitua, ettei urheilu todellakaan voi olla ikuista ylämäkeä, liukkaita suksia, kulkupäiviä ja sen jälkeen mitalisadetta. Olen pari kolme kertaa valittanut täällä blogissakin, etten ole ollut ihan terveenä. Kertokaa niiden tekstien määrä kolmella, niin päästään lähelle sairausjaksojen lukumäärää. Ja kun yksi jakso on tupannut kestämään pari kolme viikkoa, olemattomien tai puolitehoisten harjoitusviikkojen määrä jää katastrofaalisen alhaiseksi.

Tällä hetkellä olen Vuokatissa, puolustusvoimien urheilukoulun valmennusleirillä, ja henkilökohtaisesti tilanteeni on se, etten voi haaveilla kahdesta kehittävästä harjoituksesta päivässä. Päätavoite tällä viikolla on se, etten ole ensiviikolla taas kipeänä. Voitte kuvitella, että miestä syö seurata vierestä, kun kaverit suihkivat ladulle puoli yhdeksältä, tulevat syömään, lepäävät hetken, ja sitten sykitään taas. Minä käyn hiihtämässä tunnin, jos käyn, ja iltapäivällä jotain tukevaa tai aineenvaihduntaa ylläpitävää retkeilyä.

Optimistiseksi tavoitteekseni olin kirjannut, että olisin tulevana talvena varteenotettava vastustaja maajoukkueratsuille, kun EM-valintoja tehdään. Nyt näyttää puolestaan siltä, että jopa ensisijainen tavoitteeni: urheilukoulun olosuhteiden hyödyntäminen menee mönkään. Siitä ei nimittäin ole ollut kiinni, etteikö Kajaanissa olisi ajan ja harjoituspaikkojen puolesta pystynyt tekemään kehittävää harjoittelua. Vaan kun kipeenä ei oikein pysty... Hirvittää hiukan, nimittäin se etumatka, jonka muut ovat jo nyt kesän aikana saaneet.

Mutta en minä tähän aio tätä jättää. Surullisen kuuluisia tarinoita löytyy lähipiiristäkin, esimerkkejä siitä, kuinka lupaava urheilu-ura on katkennut ensimmäisiin isoihin vastoinkäymisiin. Minäpä en ajatellut jatkaa sitä listaa! Kestävyysurheilussa on perinteisesti ollut aikaa kehittyä, kaikki ei ole yhdestä vuodesta kiinni. 

Tavoitteeni on tietysti kehittyä joka vuosi, mutta aina tavoitteisiin ei ehkä päästä.. Eikä maailma lopu siihen! Tavoitteena oli viimetalvenakin henkilökohtainen nuorten maailmanmestaruus. Läheltä liippasi, mutta kauas jäi, ja vielä ollaan elossa. Alamäki ja ylämäki seuraavat kokemukseni mukaan maastossakin toisiaan. Joskus nopeammin, joskus hitaammin, mutta lopulta kumminkin. Uskon että niin tässäkin tapauksessa. Jos nyt kumminkin saan pienen toiveen heittää, niin mieluiten tällä kertaa nopeammin, jooko?


perjantai 3. lokakuuta 2014

Rukkiin

Tällä viikolla tapahtui paljon. Tiistaista torstaihin ryönättiin metsässä, nukuttiin teltassa, vartioitiin, partioitiin, ja tähystettiin. Lopuksi vastaanotettiin komeat sissihavut, tiedustelijan aselajitunnukset, ja marssittiin vielä metsiä myöten takaisin kasarmille. Oli ihan kivaa, mitä nyt meinasi välillä vähäsen viluttaa, kun pienessä pohjoispuhurissa kökötin yksin kannon nokassa ja kuuntelin hiljaisuutta samalla, kun katselin tyhjyyttä. Mutta se on sitä sotilaselämää se! 


Sissihavun lisäksi sain varmistuksen aavistukseen: jatkan palvelustani 13.10. alkaen Santahaminan varuskunnassa Reserviupseerikurssilla, elikkä RUKissa. Edessä on mielenkiintoisia haasteita - ei pelkästään sotilaallisesti, vaan myös urheilun ja armeijan yhdistämisessä, vaikka toki myös upseerikoulutus tapahtuu urheilukoulun riveissä. 

Silti, voisi sanoa, että omat tavoitteet intin suhteen alkavat kohtsillään täyttyä. Sissivänrikkinä oli ajatus kotiutua alusta alkaen. Mummolan seinällä on valokuva, joka otettiin joskus vuosia sitten Kainuun rastiviikolla minusta ja serkuistani Ollista ja Artusta, kun leikimme sissejä Vuokatin rinteen juuressa. Kalastushattujen ja lippalakkien rakoihin oli sullottu metsäkortteen varsia kenttänaamioinniksi, kun kiersimme paritalomökkiä ja tiedustelimme naapurin polttarijengiä. Olli kotiutui vuosi sitten - sissivänrikkinä. Arttu on tällä hetkellä Onttolassa rajasissinä ja upseerikokelaana, ja viikon päästä minä aloitan upseerioppilaana (urheilusissinä). Ensi toukokuussa, jos kaikki hyvin menee, pitäisi melkein saada uusi kuva...