torstai 1. helmikuuta 2018

Aktiivisesti aktivoitumaan aktiivimallin deaktivoimiseksi

Molskis! Hiljaista on ollut pidemmän aikaa, mutta kyllä minä nyt taas niin mieleni pahoitin, että pakko on päästä ihan julkisesti sitä ilmoittamaan. Enkä pahoittanut mieltäni hisun EM-kisajoukkueen valinnoista, joihin oma nimeni ei taaskaan listalle ilmestynyt - ihmekös tuo, kun ainoat katsastuskisat loppiaisviikonloppuna suunnistin läpi ainoastaan mielikuvissa peittojen ja huopien välissä flunssaa potien - enkä myöskään lumettomuudesta, joka uhkaa kauden päätavoitettani opiskelijoiden MM-kisoissa, enkä siitä että edellisessä maukkatreenissä kulki huonosti, enkä muistakaan urheiluun liittyvistä asioista. Tämä mielensäpahoittaja pahoitti mielensä siitä, miten huonoja suomalaiset ovat pahoittamaan mielensä oikeista syistä, ja miten helposti mieli pahoitetaan aivan vääristä syistä. Ai häh...?

Kuten uutisissa on sivumennen kerrottu, huomenna (ainakin) SAK menee lakkoon. Lakkoiluhan ei ole mikään uusi juttu Suomessa. Pohjoismaalaisittain meillä on vahva AY-liike ja paljon lakkoja. Aina vähän väliä joku ammattiliitto on lakossa, kun halutaan pikkuisen enemmän euroja vastineeksi hyvin tehdystä työstä. Lakot ovat yleensä aika ikäviä, koska niiden vaikutukset kohdistuvat kunkin alan palveluiden käyttäjiin: lentojen peruminen tympäisee lomamatkalaista, rahtipalvelujen pysähtyminen jokaista joka odottaa saapuvaksi verkkokaupasta halvalla tilaamaansa tuotetta ja niin edelleen. Yleisesti ottaen lakkoilu on aika tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa touhua nyky-yhteiskunnassa, jossa asiat ovat kaikkineen hyvin. Itsekästä hommaa semmoinen että palkankorotuksen nimessä pistetään koko maan talous uhan alle ja kanssaihmisten elämää vaikeutetaan. Hyi hyi! En tykkää minäkään.

MUTTA! Tällä kertaapas ei olekaan kyse mistään itsekkäästä palkankorotuksesta! Kuten ehkä joku muistaa kaiken lakkoilun kielteisten vaikutusten rummutuksen lomassa, syynä lakkoon on hallituksen "aktiivimallin" vastustaminen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ammattiliikkeet tukevat työttömiä, niitä suomalaisia, joita ei tue kukaan. Pitäisi kyllä tukea: valtion tehtävä on huolehtia kansalaisistaan. Työvoimatoimiston henki on kuitenkin jo nykyään se, että tukevan ilmapiirin sijaan halutaan potkia, kyykyttää, kyylätä ja kiristää niin paljon kuin ehditään. Nyt sitten lisäksi vielä tämä "aktiivimalli" on isku vasten työttömän kasvoja, ja sen henki on epäoikeudenmukainen, vaikka lähtöajatus ehkä on sinänsä hyvin perusteltu. Jokaisella tukijärjestelmällä on hyväksikäyttäjänsä, sitä tuskin kukaan kiistää. Kuitenkin, jos tätäkin mallia valmisteltaessa jokainen taho, joka sitä on kommentoinut ja antanut siitä lausuntoja päättäjille, on sanonut jotain sellaista kuin: "tämä ei ole hyvä", "tässä on kovasti puutteita", "tämä on ongelmallinen jo perustuslain näkökulmasta", "tässä syyllistetään tarpeettomasti työttömiä omasta tilanteestaan"...!!! Niin luulisi menevän perille, että tällaisenaan sitä ei kannata hyväksyä ja saattaa voimaan! Mitä sanoo hallitus? "No huonohan tämä on, mutta laitetaan nyt silti käyntiin ja katsotaan mitä tapahtuu, ja sitten kun se kosahtaa niin korjataan - jos jaksetaan tai viitsitään". No mitäs helevettiä?

Toisin kuin yleensä tavallisten työtaisteluiden kohdalla, tämän lakon takana seison minäkin täydestä sydämestäni! Niin luulisi suurimman osan suomalaisista tekevän, koska meidän kansallamme on oikeustajua, meillä on yhteiskunta, joka huolehtii jäsenistään, ja luulisi olevan tajua myös huomata, milloin kaikki ei mene niinkuin pitää. Kuitenkin ainakin valtavirtamedia on asettunut tässä vahvasti vastustamaan lakkoa siitä päätellen, että uutisointi KESKITTYY demonisoimaan lakkoilijoita, syyllistämään heitä talouden jarruttamisesta, jopa uhkailemaan työpaikkojen menettämisellä negatiivisten talousvaikutusten seurauksena. Kansan riveistäkin on noussut runsaasti soraääniä sosiaalisen median kautta: valitetaan perinteiseen tapaan, että "lakkoilu kohdistuu sivullisiin ihmisiin", ja "ei pääse halukkaatkaan töihin kun stadin bussit ja metro ei toimi". Lakkoilijoita sanotaan itsekeskeisiksi ja ahneiksi, kiusantekijöiksi. Muistutellaan tekopyhästi, että demokratiassa pitää tyytyä enemmistön päätöksiin, ja vaikuttaa voi kerran neljässä vuodessa kun on eduskuntavaalit, tai silloin kun alotteita käsitellään ja lakiesitykset ovat lausuntokierroksella.

NYT VITTU! Ensin pari asiaa demokratiasta. Se tarkoittaa perinteisesti kansanvaltaa. Edustuksellisessa demokratiassa kansa valitsee joukon ihmisiä käyttämään nimissään omaa valtaansa, kansanvaltaa. Tämä tapahtuu Suomessa kerran neljässä vuodessa - ihan oikein!- eduskuntavaaleissa. Kuitenkin Suomessa äänestetään ennen kaikkea puoluetta, jolla on oma arvopohjansa, oma linjansa ja agendansa ajettavana, eikä niinkään sitä parasta ehdokasta, koska se yksittäinen varsin viksu heppu ei pysty oikeasti saamaan mitään yksinään aikaan. Kansa ei kuitenkaan koe puolueita enää omakseen; jäsenmäärät ja äänestysprosentti laskevat, ja epävarmojen äänestäjien osuus kasvaa. Eduskuntavaaleissa äänestysprosentti on pyörinyt 2000-luvulla noin 66% paikkeilla (vaalitutkimus.fi), mikä tarkoittaa, että kansan tahdosta noin kolmasosa jää piiloon. Jos äänestysaktiivisuus kovinkaan paljon tästä enää putoaa, ei voida puhua kansanvallasta. Helppo on sanoa että oma vika, mahdollisuus on ja sitä pitäisi käyttää. Olen samaa mieltä että pitäisi, mutta itsekin tunnistan ongelman, joka varmasti vaivaa useita ihmisiä: Puolueet eivät erotu toisistaan, poliitikot puhuvat vaalien alla kauniisti ja ovat muun osan ajasta hiljaa, eikä mikään taho valvo sitä, millaisia asioita äänestäjille luvataan, ja millaisia asioita sitten oikeasti edistetään. Toisin sanoen koko poliitikkojen uskottavuus kansan todellisina edustajina kyseenalaistuu. 

Vaalit ovat siis oikeastaan aika kelvoton keino vaikuttaa siihen, millaisia päätöksiä todella tehdään. Ne antavat suunnan, mutta politiikka on kompromisseja. Toisena vaikuttamisen keinona on mainittu ne lausunnot ennen lain säätämistä. Tämä onkin sitä oikeaa vaikuttamista. Lobbaus on keino, jolla voidaan saavuttaa tuloksia. Ja nyt muunmuassa EK:sta (Elinkeinoelämän keskusliitto) moititaan että näitä keinoja olisi pitänyt muistaa käyttää. Öhöm. Aktiivimallista nimenomaan annettiin lausuntoja. Niitä annettiin runsaasti, ja yritettiin vihjata melko selvästikin, että nyt kannattaisi vielä vähän viilata ja miettiä. Demokratiaan kuuluu sekin, että tällaista enemmistön ääntä kuunnellaan. Näin ei ole kyllä minun nähdäkseni nyt tehty. Lakiesitys on viety kiireellä eteenpäin ja se on runnottu läpi. Ja nytkö sen pitäisi vain antaa olla? Uusimpana vaikuttamisen keinona tullut kansalaisaloite on aktiivimallin kumoamiseksi laadittu, ja sen on allekirjoittanut "muutama" kansalainen (140 000 ja rapiat päälle: aloite). Hieno juttu, mutta samat kaverithan tämänkin aloitteen käsittelevät, joten mikä takaa meille kansalaisille sen, että siellä edes suhtaudutaan vakavasti koko asiaan? Painottaakseen tämän asian tärkeyttä SAK on päättänyt mennä poliittiseen lakkoon.

EK:n työelämä-vastuualueen johtaja Ilkka Oksala kuvaa twitterissään lakkoa ylimitoiteuksi, Kunta-alan työmarkkinajohtaja Markku Jalonen pitää sitä kohtuuttomana, kun se kohdistuu syyttömiin kaupunkilaisiin ja estää työhön pääsyn. Lakkoa nimitetään somessa "höpöhöpölakoksi" ja kovasti valitellaan, että sen pitäisi kohdistua pelkästään eduskuntaan eikä yrityksiin ja yksityishenkilöihin. Olisihan se ihan kiva jos joku tämmöinen selkeä konsti ruoskia päättäjiä saamattomuudestaan saataisiin käyttöön. Tai jos meidän koko kansan Sauli vois heti näin virkaanastujaisten kunniaksi potkaista koko eduskunnan kerralla pihalle ja kumota kaikki huonot lait takautuvasti. Mutta kun ei voi (eikä tekisi sitä vaikka voisi), niin kansalaisten pitää käyttää niitä keinoja joita on. Poliittinen lakko on demokratian vaikuttavimpiin keinoja. Se ei ole kuulunut itsenäisen Suomen poliittiseen kulttuuriin kovinkaan usein, mutta esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa sen voimaa käytettiin muunmuassa Venäjän sortotoimia vastaan. Yleislakolla kansa voi ilmaista mielipiteensä voimakkaasti. Jos se, että julkiset kulkuneuvot ovat huomenna lakossa, estää joitain ihmisiä pääsemästä töihin ja kouluun, pidän sitä tässä tilanteessa suorastaan hyvänä asiana. Mitä laajemmin valtio seisahtuu, sitä suurempi säväys se on eduskunnalle ja hallitukselle. Ja jos taas haluatte tukea valtion sortovaltaa ja työttömien ja köyhien kyykyttämistä, voitte vapaasti tehdä sen kävellen tai pyörällä!

Tiedoksi niille, jotka valittavat, ettei lakko ole mukava asia: ei sen ole tarkoituskaan olla. Sen on tarkoitus olla mahdollisimman vittumaista ja ikävää, ja sillä on tarkoitus saada aikaan jonkinasteinen herääminen Arkadianmäen huipulla. Herääminen siihen, että jokin asia  ei nyt ole hyvin. Ja tuo asia on se, että valtio ei ole oikeudenmukainen. Absolutismin aikana hallitsijan oli asettanut taivaallinen Jumala, jonka nimessä maallista valtaa käytettiin alamaisten parhaaksi. Demokratian aikana päättäjät on myöskin asettanut Jumala käyttämään valtaa KANSALAISTEN parhaaksi. Tuo Jumala, Poliitikon ainoa Jumala, jolle hän on vastuussa, on kansa itse. Jos samanaikaisesti sekä kansa että päättäjät unohtavat tämän kansanvallan perusperiaatteen, silloin jonkun pitää ravistella kaikkia hereille. Tällä kertaa sen teki SAK. En olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että olisin vielä joskus tyytyväinen AY-liikkeen olemassaoloon, kun se on viime aikoina vain jarruttanut työelämän kehitystä.

PS. Ne eduskuntavaalit ovat vuoden päästä, alkakaahan jokainen miettiä, mihin suuntaan tätä maata pitäisi viedä, ja kuka siihen suuntaan VOISI viedä.

PPS. Niille jotka halusivat lukea urheilukuulumisisani, tiedoksi että viikonloppuna kisaan AM-kisoissa, kun EM-kisalippu jäi sairastellessa lunastamatta. Kiitos ja anteeksi!

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kesäharjoittelun kulmakiviä

Hiihtolajien urheilijoiden tärkein harjoituskausi on hyvässä vauhdissa, vaikka kesä on kelien puolesta ollut vähintäänkin katkonainen. Oma harjoitteluni on sujunut verrattain mallikkaasti: asioita on tehty oikein, määrät ovat olleet nousujohteisia ja terveys on kestänyt enimmäkseen hyvin. Kevään ja alkukesän aikana pari nuhaista jaksoa katkoivat hieman treenikauden alkua. Jälkimmäinen flunssa sattui kesäkuun alkuun ja häiritsi hieman valmistautumista Jukolan viestiin. Tästä huolimatta fyysinen tila oli suunnistuksen suurviestissä hyvä, ja oma osuuteni sujui suunnistuksellisesti positiivisissa merkeissä. KEV 1:n viesti sai kuitenkin surkean käänteen jo avausosuudella väärän leiman ja hylsyn seurauksena, ja näin ollen Jukolaa on turha liikoja muistella. Jospa taas muistamme muutaman vuoden ajan perusjutun: ne koodit...

Minun valmentautumisessani tämän kauden linjaukseen otettiin muutama selkeä pääkohde: 1) aerobisen kapasiteetin kasvattaminen uudelle tasolle elokuuhun mennessä, 2) maksimaalisen hapenottokyvyn nostaminen uudelle tasolle syksyn aikana, 3) luisteluhiihdon jalkatyöskentelyn saattaminen kuntoon tekniikkaa hiomalla ja lantion toimintaa tehostamalla, sekä 4) tasatyöntöominaisuuksien kehittäminen huippuunsa yhdessä kapean uran muiden hiihtotapojen kanssa.

Kesä-heinäkuu menee näin ollen vahvasti määrän keräilyn merkeissä nousujohteisesti kuormitusta lisäämällä. Pitkiä harjoituksia juosten, sauvakävellen ja pyöräillen, rullahiihtoharjoituksia reippaammalla vaudilla tekniikkaan keskittyen, suunnistusta VK- ja jalkojen lihaskestävyysharjoituksina, sopivasti voimaa, väliin palauttavaa uintia ja ennen kaikkea näiden kaikkien toistoja. Harjoittelun jaksottaminen tapahtuu kesäkuun lopun Vuokatin Aateli-racen, Heinäkuun puolivälin NUTS Pallas (55km) -juoksun, sekä heinäkuun lopun Kainuun Rastiviikon ympärille.

Vuokatin Aateli-race kisattiin viikko sitten. Täytyy myöntää, että rullahiihtäminen kilpaa menee rajusti omalle epämukavuusalueelleni, eikä talvelle tyypillinen kilpailuinto ollut osaltani läsnä Aateliviikolla. Numerolapun lyöminen päälle aiheuttaa kuitenkin sen verran painetta, että kaikki ajatus rullahiihdon tekniikasta hajoaa. Aatelin prologina toimiva Vaaran maili hajotti taas tekniikkani aivan täydellisesti, ja nousun puolivälissä keskivartalo oli poissa pelistä. Yön aikana väsynyt selkä jämähti makeaan jumiin, jonka kanssa seuraavan aamupäivän maastojuoksuosakilpailustakaan ei tullut mitään. Näin ollen päätin jättää Aatelin kesken ja keskittyä loppuviikon opettelemaan teknisesti hyvää vauhdikasta rullahiihtoa. Sillä tiellä jatketaan pitkin kesää, ja nyt huomiota kiinnitetään nimenomaan lantion toimintaan luisteluhiihdossa. Kun lantio ja jalat pelaavat, hiihtovauhtini pitäisi lisääntyä jo pelkästään sillä huomattavasti.

Leiri oli kisoja lukuunottamatta hyvä viikko. Kuusamoon palattuani kävin vielä räväyttämässä parit testit, ja tulosten valossa olo on positiivinen. Vuoden takaiseen tilanteeseen nähden olen mennyt hurjasti eteenpäin. NUTSin lähestyessä voi myhäillä, sillä kunto on nousussa ja treeni kulkee hyvin. 

Loppuun lienee paikallaan mainostaa vielä Koillismaan rastipäiviä 19.-23.7. Posiolla ja Kuusamossa. Posion osakilpailuissa on käytössä todella haastava Nilovaaran alue, jonka uusi kartta on valmistunut viime kesänä. Kuusamossa juostaan monipuolisessa maastossa, jossa välillä tarjoillaan sileää mäntykangasta, välillä kivisempää vaaran rinnettä. Voin taata, että haasteet ovat monipuolisia, ja maastoissa on mahdollisuus nauttia suunnistuksesta. Ilmottautua ehtii vielä hyvin, nyt kaikki seuraavaksi osoitteeseen https://irma.suunnistusliitto.fi:8443/irma/public/competition/view;jsessionid=03C5D5CF3EFE0C13420F30FD70DD7391?id=23269&pageuuid=643e989a-1725-473f-a781-a6f1f1c30b09 ja nimiä listalle! Tarjolla on myös kuntosuunnistusta, johon voi ilmoittautua myös paikanpäällä.


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Ens kauel:

Otsikon fraasi on saanut viimeisten parin vuoden aikana kulttilausahduksen aseman urheilupiireissä. Kun tämä kausi ei tuottanut toivottua tulosta, tai haluttu taso jäi saavuttamatta, voidaan todeta sen tapahtuvan sitten seuraavalla kisakaudella, "ens kauel". Toiset käyttävät lausahdusta pieleen menneen pääkisan jälkeisessä some-päivityksessään, toiset ylikunnon tai urheiluvamman sattuessa kohdalleen pilaamaan meneillään olevan kauden lopullisesti. Joku tuomitsee oman kautensa jo harjoituskauden alkupuolella yksittäisen ylilyöntiharjoituksen jälkeen, ehkä kuitenkin vitsillä. Olkoonkin, että "ens kauel" viittaa usein siihen, että tällä hetkellä asiat eivät ole niin hyvin, se on kuitenkin merkki siitä, että parempaan uskotaan, ja motivaatiota on yhä.

Oma kisakauteni ei edes ollut mikään totaali epäonnistuminen tai katastrofi. Kehitystä tapahtui ainakin kahteen aiempaan vuoteen nähden: kaikista viesteistä saatiin KEV Ski-O Teamille menestystä, henkilökohtaisissa SM-kisoissa olin plaketeilla sprinttiä lukuun ottamatta aina, eikä sekään miesten kisoissa ole mitenkään mitätön asia. Niin ja sprintissä irtosi side suunnistussuorituksen hipoessa muutoin täydellisyyttä. Väliaikojen valossa se olisi ollut mitalikisa, mutta jossittelu on tietysti tyhjänpäiväistä. Toisaalta olisin voinut tehdä enemmän virheitä, jollei matkanteko olisi ollut suhteellisen paineetonta minuutin kestäneen varikkostopin jälkeen. Joka tapauksessa tuloksellisesti viime kausi oli huomattavasti tasaisempi kuin aiemmat miesten sarjassa, ja siitä on syytä olla hyvillään.

Oleellinen tekijä on tietysti ero kansallisiin kärkimiehiin, toisinsanoen A-maajoukkueeseen. Jyri Uusitalo teki koko kauden keskiarvoltaan kovinta (oma mielipide tarkistamatta ranking-listoja) tulosta Suomen miehistä; Ensilumen rasteilla ja Lapin Lumirasteilla kovin luu, välissä katsastusvoittoa, SM-mitalia, ja EM-mitalia. Kruununa MM-viestipronssi yhdessä Tero Linnainmaan ja Ville-Petteri Saarelan kanssa. Jyrihän on ikätoverini, jonka kanssa on kalisteltu taistelukirvestä vuosien ajan samoissa mittelöissä. Nyt Jyri on ottanut ison harppauksen eteenpäin, ja sama harppaus on pystyttävä tekemään itsekin, jos aikoo kahinoida jatkossakin samoissa karkeloissa. Kauden aikana ero A-miesten vauhtiin kutistui, mutta samaan joukkoon tunkeutumisen mahdollistava "pöljä päivä" ei sattunut tällä kertaa katsastuksiin tai henkilökohtaisille SM-matkoille. 

"Ens kauel" pitää saada oma perustaso hilattua sinne, missä se on A-maajoukkueen miehillä nyt. Itsensä ylittämisen varassa urheilemalla ei varsmisteta tuloksia. Päätavoitteeni on vuoden 2019 talviuniversiadeissa, mutta ensi talvena pitäisi jo pystyä ilmoittautumaan mitalikandidaatiksi, jotta tavoitteena ei tarvitsisi pitää pelkkää universiadeihin pääsemistä. Vuoden 2019 MM-kisat ovat lisäksi viimeiset nykymallin kisat, joten hinku olla siellä hakemassa menestystä on niinikään kova. Perinteiset matkat ovat kuitenkin suosikkejani lajivalikoimassa.

Mitä ens kauel sitten tehdään, jotta silloin oltaisiin valmiina voittamaan? 
Treenataan ENEMMÄN määrää ja tehoa. Jokainen harjoitus tehdään aikaisempaa LAADUKKAAMMIN, jotta harjoittelusta olisi myös hyötyä. Palautumisen ja kehittymisen SEURANTAA tehostetaan, jotta ei tarvitse elää epätietoisuudessa omasta tilanteestaan. Tässä tärkeimpänä apuna on valmentaja Kari Miettunen. Lisäksi olosuhteet harjoittelulle pyritään RAKENTAMAAN entistä paremmiksi. Tämä tarkoittaa osallistumista maajoukkueen leiriryhmän toimintaan kuten aiemmin, KEV Ski-O Teamin yhteistyön syventämistä, sekä oman perusharjoittelun leiriluontoista toteuttamista Jyväskylän ja Kuusamo-Rukan valmennuskeskuksissa. Tämän ohessa minua sparraavat Jyri Uusitalo ja Misa Tuomala, sekä Aleksi Karppinen, joiden kanssa olemme muodostaneet oman epävirallisen ja epäsäännöllisen "tallimme" varusmiespalveluksen jälkeen. 

Lisäksi haluan vielä tässä yhteydessä lausua kiitokset tukijoille, jotka ovat olleet pitkään mukana auttamassa urheilu-urallani: 
Pölkky Oy, Kuusamo Hirsitalot Oy, Noname, Normark Suomi Oyj; eli Peltonen, Rex ja Alpina.
Ja kotiseura Kuusamon Erä-Veikoille, niin seurajohdolle kuin talkooaktiiveille ja tiimikavereillekin!

Lopuksi Ellalle. Koska sinä olet siinä vieressä koko ajan - kestämässä, tukemassa ja antamassa näkemystä, jota ei muilta saa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Open letter concerning the rules of ski-orienteering

European ski-orienteering championships were arranged by SK Vuoksi in Imatra this year. This ESOC (plus JWSOS, EYSOS and WMSOC) was the ski-o event of all times with over 700 participants, magnificent Ukonniemi stadium  as competition center and an enthusiastic atmosphere among the crowd and teams. This year I didn't get to compete myself, there were 8 tougher guys in the Finnish team who earned the honor, but I was there to enjoy the last competition day with relays. Finland had a marvelous ending for home event, with a medal from every single class, three of them gold, one silver and two bronze. The organizer was thanked about a great event by other teams as well and for a good reason too - even though the snow situation was difficult, the courses were good, specially the middle distance was thanked for it's difficulty and technical nature. 

Sadly the middle distance was also a fiasco when it comes to the official results of the men's class. By this I don't mean that some nation would have performed particularly bad or anything like that. Neither it was a fault of the organizer. Most of people know what I'm referring to. The leg 7-8 offered good variety of route-choices. Some athletes found an option that wasn't an option: using the ice of lake Saimaa, which was marked quite clearly forbidden by symbol 301.2 of the up-to-date version of the IOF ISSkiOM (International Specification for Ski-Orienteering Maps). These athletes were - as the rule goes - disqualified for crossing a forbidden area. A protest was made, which is understandable as we're all human and don't always want to recognize our own mistakes made during the race, but when our heads get calm again, we know that we must take responsibility for our actions and errors. Without valid arguments this protest was accepted by the jury.

This picture from the instagram account of the Swedish national team men
(skidohunk) sums well what happened. 

Crossing the forbidden area was not the thing that has upset me. Neither was it the protest that was made. What really makes me feel bad is how jury handled the situation. It is their only job to guarantee that all athletes are in equal position and race is played fairly. Rules about this kind of situation in ski-o aren't too complicated; if some road, track or area is forbidden, you can't use it in the race. The same is applied in all other orienteering sports. Every professional athlete should know the rules (map symbols at least), but if they still happen to cross an out-of-bounds area, there should be a jury that knows the rules and gives a just decision. 

The decision to drop the leg 7-8 out of the race and that way qualify the athletes who had broken the rules was not a just one. It was a crime against those who actually did follow the rules. Situation would be different had there been a major mistake made by the organizer but that was not the case. Excuses are always made by athletes, in this case they were something like this: "It was allowed to ski on the ice in the rest day" (this has got nothing to do with the competition), "In the model event people used the lake" (for your information, the lake was marked in the model maps by the same forbidden-area symbol, so be thankful people don't get disqualified on base of the model event!), "In Mid-Europe we don't have this symbol" (Yes you do, there usually runs a stream or river in the bottom of every valley, and it is marked by exactly the same black line around dark blue), "The lake wasn't dangerous and the symbol indicates it should be dangerous" (The fact remains, that the lake was marked forbidden, and it isn't competitor's task to question the authority of the map. The same goes with the roads: they are marked forbidden because there MAY be car traffic which doesn't mean that car traffic necessarily takes place during the event. That way it is the same conditions for every one!) Yeah, it should have been the same for every one...

By the decision of the jury concerning this particular leg in M21 ESOC middle distance the rule about forbidden areas has been undermined. At least the Finnish team has made a request to the IOF council to fix this matter. If the jury decision remains valid, it practically means that in the future it is allowed to cross any forbidden area in any race and demand that section of the course deleted from the race. Or the organizer has to start explaining in every single event and every single race separately all the map symbols and their meaning for the teams. This hardly seems reasonable. It would be so simple if everyone just checks the list of symbols indicating a forbidden area, and stops making their own evaluations about the rules. Lars Moholdt put it well in the interview after the race: it took half a second to exclude the lake from consideration, since it was clearly forbidden. And if anyway someone is so tired or just doesn't notice and crosses embargoed areas, there is an equitable jury that dares to make right decisions, and the rule breaker suffers the consequences like a proper athlete does.

For the future of ski-orienteering, the best winter sport there is, and for fair play, and for our reputation as a seriously taken sport - please! Put an end to this nonsense.

Santeri Aikio 

tiistai 29. marraskuuta 2016

Treenikauden koontia

Noniin, hiihtosuunnistuksen kisakausi alkaa ensi lauantaina Luostolla, joten voisin vetää yhteen, mitä viime kesän ja syksyn aikana suurinpiirtein on tehty, jotta tänä talvena kulkisi suksi ja löytyisi lippu. Lupasin taannoin sen tehdä, ja kun nyt istuksin Tievatuvalla sisällä pakollisen kiintiönuhan kourissa muiden treenatessa urastolla talvisissa unelmaolosuhteissa, ei minulla parempaakaan tekemistä ole - joten tässäpä analyysia.

Määrällisesti olen harjoitellut suurinpiirtein entiseen malliin. Mikäli harjoittelu sujuu kilpailuun valmistavan ja kisakauden osalta suunnitellusti, saldoksi tulee noin 600 tuntia. Silmiinpistävää muutosta aiempiin vuosiin nähden ei ole myöskään tehojakaumassa, mutta kovien harjoitusten sisältö on toisaalta muuttunut paljonkin. Aiemmin kesäkauden kova harjoittelu on perustunut lähinnä suunnistuskisoihin ja suunnistukseen, tänä vuonna sitä muutettiin matkustelun vähentämiseksi. Tein jo alkukesästä maksimitehoisia sauvarinteitä, mäkijuoksuvetoja ja rullahiihtointervalleja. Tarkoituksena oli tällä tavoin ensin nostaa maitohaponsietokykyä, sekä siirtää voimaharjoittelussa tehtyä voimaa lajisuorituksiin, mikä mahdollistaisi myöhemmin harjoituskaudella VK-harjoitusten tekemisen aiempaa kovemmalla vauhdilla. Ajatusmaailma on tehoharjoittelun suhteen ikäänkuin käänteinen perinteiseen PK-VK-MK-kisat kausirytmitykseen, joka löytyy monista valmennusoppaista. 

Toisaalta PK-harjoittelussa muutettiin harjoitustapaa lenkeillä. Rullahiihtoa en suosinut pitkillä, hitailla lenkeillä, vaan lajinomaiset treenit tein aina, ainakin osittain, reippaalla vauhdilla. Pyöräily ja sauvakävely tekivät paluun pitkien lenkkien etenemismuodoiksi juoksun oheen. Sauvakävelyt pyrin tekemään aina paljon korkeuseroa käsittävissä maastoissa, kuten Vuokatin vaaramaisemissa tai Lapin tunturimaastoissa. Hiihdonomaisten suoritusten tekeminen ala-VK tehoisesti tai kovempaa perustui ajatukseen, että tekniikka pitäisi pyrkiä pitämään aina hyvänä, mikä usein PK1 lenkkeillessä unohtuu. Tällöin liikkeistä tulee hitaita ja väärät lihakset tekevät töitä. Rauhallisempaa hiihtomäärää tuli sitten syksystä mukaan lisää, kun päästiin lumille ja oikeille suksille.

Voimaharjoittelu onnistui tänä vuonna hyvin, ja aiempiin vuosiin nähden merkittävää on, että olen onnistunut säilyttämään sen osana viikko-ohjelmaa lähes tauoitta. Voimantuotolliseen kehitykseen painottuneen kaudn jälkeen Rukalla toteutetusta rullahiihtotestin ajasta lohkesi noin minuutti pois heinäkuun lopusta syyskuun alkupuolelle mennessä. Voimaharjoittelu siis jatkui koko kesän ajan yhtenä painopisteenä, kevään oltua enemmänkin valmistautumista voimaharjoitteluun. Syyskuusta eteenpäin punttitreenit ovat olleet luonteeltaan enemmän ylläpitäviä, ja painopiste on ollut voiman siirtämisessä hiihtoon, ja hiihdon taloudellisuuden rakentamisessa.

Leirit ovat tärkeitä harjoittelun kannalta motivaation, olosuhteiden, ja palautumisen optimoinnin suhteen. Maajoukkueleirit ovat luoneet leirityksen pohjan: Vuokatti, Otepää, Ramsau, Vuokatti, Saariselkä ja nyt viimein on vuorossa Tievatuvan maastoissa varsinainen taitoleiri. Näiden väleissä on ollut omia leirejä Saariselällä ja Vuokatissa, sekä perusharjoittelua ja lepoa kotopuolessa (eli Kuusamossa ja Jyväskylässä). Harjoittelun rytmitys viikkotasolla on onnistunut paria viimevuotta huomattavasti paremmin, ja osaltaan sen takia varmasti olen pysynyt hyvin terveenä, mikä puolestaan on taannut harjoittelun jatkuvuuden. Nyt se terveenä olemisen mukava kierre sitten katkesi, juuri kun pitäisi olla nauttimassa hiihtosuunnistuksesta itsestään hyvällä uraverkostolla, josta ovat vastanneet maajoukkuekoutsit Tapsa ja Jake, sekä Jaken kotijoukot arvokkaalla panoksellaan. Kiitos! 

Vaikka nuhassa oleminen korpeaakin vietävästi, tiedän tehneeni oikeita asioita kesän ja syksyn aikana ja kehittyneeni, ja tiedän että tässä on vielä reilusti aikaa tärkeisiin kisoihin, jotka alkavat loppiaisena Keminmaassa katsastuksilla. Näin ollen ei tarvitse huolestua ja synkistyä, vaan koetan ajatella, että leirillä on paras mahdollisuus toipua kaikessa rauhassa takaisin kuntoon, kun ei tarvitse kuormittua muilla asioilla, kuten koulujutuilla tai arjen askareilla. Tästä eteenpäin on syytä keskittyä positiivisen mentaliteetin ylläpitämiseen ja kehittämiseen, vahvuuksien viilaamiseen ja hisusta nauttimiseen, jotta eväät huippusuorituksille ovat olemassa. Väkisin vääntämällä niitä ei synny. 

Ja helmikuussa ollaan sellaisessa kunnossa, että Imatran EM-kisoissa ollaan muutenkin kuin kisaturistina mukana. Tähän sisältyy myös mediassa pyörinyt kisaturistin käsite esimerkiksi olympialaisista käydyn keskustelun yhteydessä.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Historiaa etsimässä

Tällä rintamalla on ollut taas hiljaista. Kiireinen opiskelusyksy on vienyt miestä - toki jos verrataan opintosuorituksiani ja meneillään olevia opintojani muiden historian pääaineryhmän fuksien suorittamiin, ei varmaan pystytä käsittämään, miten syksyni muka on voinut olla kiireinen. Kuten historian tutkimuksessa yleensä, tässäkin asiassa täytyy kokonaisuutta ymmärtääkseen tutkia useampia lähteitä ja ajatella monesta näkökulmasta. No, tätä blogia aiemmin lukeneet varmaan ymmärtävät kiireisyyden kumpuavan niin urheilu- kuin koulumaailmasta, ja etenkin niiden yhteensovittamisesta. Onneksi historian opiskelijat ovat avointa, rentoa ja leppoisaa porukkaa, johon on päässyt helposti mukaan tällainen urheilumaailmaan tiiviisti kietoutunut menijäkin. En ole ehtinyt osallistua ensimmäiseenkään yhteiseen opiskelijatapahtumaan koko syksyn aikana, ja sama meno tulee jatkumaan, mutta silti koen olevani osa porukkaa. 

Tämä syksy on pistänyt miettimään pariinkin kertaan, mikä minun suhteeni historiaan on. Ensimmäisen kerran lukion jälkeen sitä piti miettiä viime keväänä kun hain yhteishaussa Jyväskylään historiaa lukemaan. Kun opiskelupaikka oli otettu vastaan ja opinnot alkoivat, samaa asiaa pääsi pohtimaan muille opiskelijoille ja myös opettajille esittäytyessä. HISP011 -kurssin alussa kirjoiteltiin pohdintaa otsikolla "Minä ja historia". Tänään ko. kurssin luennoitsija professori Simo Mikkonen laittoi sähköpostilla linkin (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=792) tutkimusartikkeliin, jonka hän yhdessä Anna Veijolan kanssa oli työstänyt vastaavien opiskelijatöiden pohjalta vuosi aiemmin. Artikkelin tutkimusaiheena oli historian opiskelijoiden käsitys historiasta opintojen alkuvaiheessa. Niinpä aloin jälleen pohtia, mikä on oma suhteeni historiaan, ja mikä on oma käsitykseni historiasta oppiaineena ja tieteen alana.

Artikkelissa nousee esiin, että suurin osa historian opiskelijoista kokee opintojen alkuvaiheessa kiinnostuksensa kumpuavan populaarin historiakulttuurin tuotoksista, sekä hyvien, innostavien historianopettajien esimerkistä, ja isovanhempien kertomuksista sotaan ja evakkoon liittyen. Kun pohdin niitä argumentteja, joita itse kirjoitin motivaatiokirjeeseeni valintahaastatteluun liittyen, taisivat nuo kaikki asiat löytyä sieltä. Jollain tapaa ne linkittyivät myös "Minä ja historia"-kirjoitelmaani. Vuosi sitten kirjoitettujen kirjoitelmien pohjalta Mikkonen ja Veijola olivat koostaneet kolme esimerkkitarinaa, joista jonkinlaisen tyypillinen opiskelija voisi kirjoittaa omasta suhteestaan historiaan. 27 opiskelijasta kolme kirjoittaa pohdinnon, jossa nousee esille historian tulkinnallinen luonne ja lähteiden ristiriitaisuus, sekä mahdollisuus oppia kriittistä ajattelua. Loput 24 jakautuvat melko tasaisesti kahteen ryhmään, jotka korostavat historian olevan joko kertomuksia menneestä ajasta tai menneen ajan tapahtumia, jotka muodostavat syy-seuraussuhteita. Kun peilaan omia mietteitäni "Minä ja historia"-kirjoitelmastani noihin teksteihin, huomaan sijoittuvani vahvasti näihin molempiin, enkä mainitse sanallakaan mitään mikä nostaisi minut niiden kolmen opiskelijan joukkoon, jotka ovat hiffanneet mitä historia tieteenä tarkoittaa. 

Artikkelin mukaan historian opettajan ammatti näkyy monien opiskelijoiden suunnitelmissa jo alkuvaiheessa, ja historian opettaminen yleisesti nähdään tulevien sukupolvien sivistämisenä, ohjaamisena nykypävän ymmärtämiseen historian tapahtumien kautta, ja opettajan oman historiantietämyksen jakamisena. Sivistäminenhän tietysti on opettajan työn pointti, mutta tarkoittaako sivistäminen sitä, että paasataan tapahtumia historian oppikirjasta ja sen ulkopuolelta, jotta mahdollisimman moni tietäisi mahdollisimman paljon ja tarkasti asioita, joita menneisyydessä on tapahtunut? Kun lukaisen oman pohdintoni uudestaan, huomaan itsekin kirjoittaneeni että on tärkeää opettaa, miten menneisyyden tapahtumat vaikuttavat tähän päivään, jotta vanhoja virheitä ei toistettaisi. Ei sanaakaan lähdekriittisyydestä tai tulkinnallisuudesta, saati oppikirjahistorian kyseenalaistamisesta.

Mieleen alkaa nousta kammottava ajatus: olenko minä, joka olen pitänyt itseäni jotenkin kohtuullisen viksuna ja vilmaattisena, ja vieläpä historian luonnetta ymmärtävänä heppuna, todellisuudessa niin (anteeksi provosoiva ja radikaali, jopa loukkaava ilmaus:) helvetin tyhmä, että pidänkin historiaa ulkoaopeteltavina faktoina, joita on ärkeää toistaa sukupolvesta toiseen koulussa, jotta jokainen ymmärtää, että Suomi on nykyään sellainen ja sellainen hyvinvointiyhteiskunta, koska menneisyydessämme sodat ja sotakorvaukset ja jälleenrakentaminen ja Nokia ja blaablaaablaaaaaaa...

On minulla kuitenkin yksi pelastusrengas! Jos en ole ähnyt aivan tolkuttoman todentuntuista unta, joka on pyyhkinyt todelliset tapahtumat muististani, tiedän varmasti vastanneeni valintahaastattelussa kysymykseen "Mitä historia on?", selväsanaisesti sen olevan tulkintaa. Nimenomaan tulkintaa erilaisten lähteiden pohjalta, ottaen huomioon ajan ilmiöiden ja aatteiden vaikutuksen taustalla. Haastattelu on tietääkseni nauhoitettu, en tiedä kuinka pitkään tallenteita on tarkoitus säilyttää, mutta toivottavasti pitkään, jotta joku voi joskus monipuolistaa Mikkosen ja Veijolan tutkimusta lähteiden osalta. Koska olen kuitenkin aika varma, että sepostukseni tulkinnasta oli totta eikä unta, voin huokaista helpotuksesta: olen sittenkin käsittänyt historian luonteen. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä se ei näy missään kirjoittamissani, luettavissa olevissa dokumenteissa??!!?!?

Kiintoisa on myös se tosiasia, että enemmistö muistakaan historian opiskelut aloittavista pääaineopiskelijoista ei kirjoita pohdinnoissaan historialle luonteenomaisista tulkinnallisuudesta, ristiriitaisuudesta ja kyseenalaistamisesta, vaikka käytännössä kaikki opiskelupaikan saaneet ovat, kuten Mikkonen ja Veijolakin toteavat, valintamenettelystä johtuen lukiolaisten eliittiä historian osaajina. Olettaisin kuitenkin, että kuten minä itse, moni muukin laudaturin kirjoittanut ylioppilas kuitenkin ymmärtää, ettei oppikirjahistoria ole sen kummempaa kuin historiantutkijoiden lähteisiin perustuvista tulkinnoista kirjoitettua yleistystä ja yksinkertaistusta - siis tulkintaa menneisyydestä. Homman juju on luultavasti siinä, että vaikka historian luonnetta ehkä ymmärretään, luonteen merkitystä ei ymmärretä ottaa esille, koska sitä ei ole ikinä korostettu kouluhistoriassa. Ei ala- eikä yläkoulussa, eikä lukiossa. Kolme opiskelijaa 27stä on niin edistyneitä ajattelijoita, että he pohtivat historiaa boksin ulkopuolelta, tai sitten heille on sattunut opettajiksi joku niistä harvoista historian opettajista, joka on sisäistänyt historian opetussuunnitelman tavoitteen opettaa lähdekritiikkiä ja tulkinnallista otetta asiasisältöjen sijaan tai vähintään lisäksi.

Haasteellista on opettajan tapojansa muuttaa, tai valmistuvan opettajan aloittaa tyhjästä uutta opetuslinjaa, kun ympäröivä maailma niin kovin hitaasti kääntyy uudelle tielle. Vilkuilin vielä piruuttani viimeisten kolmen vuoden YO-kokeet läpi. Kysymykset olivat aika harvoissa tapauksissa sellaisia, joissa olisi tarvinnut eritellä tutkimusta asiasisältöjen sijaan. Mieluummin YO-kokeessa kysytään yhä, "miksi Rooman valtakunta hajosi?" kuin vaikkapa "millaiset asiat ovat vaikuttaneet historiantutkijoiden käsityksiin Rooman valtakunnan hajoamisen syistä?" Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata lukion historian ensimmäisen kurssin oppikirjan noin puolivälissä olevan Antiikki-kappaleen jälkimmäisen puoliskon avulla, ei vaadi paljon vaivaa. Jälkimmäinen vaatii jotain muuta kuin lukion nykyistä oppikirjaa vastauksen pohjaksi. Ei minulla ole mitään hajua siitä, kuka Rooman hajoamisen syyt on lanseerannut, ja millaisissa oloissa kyseinen historiantutkija on työskennellyt. 

Juu, siinäpä pohdintaa historiasta ja käsityksistäni sekä niiden vaikuttimista. Tämä teksti ei nyt hirveästi avannut urheilullista tilannettani. Sitä kaipaaville tiedoksi: terveenä ollaan oltu, tällä hetkellä leireilen Saariselällä hiihtokilometrejä keräilemässä, ja hisukausi alkaa 3.12. Luostolla. Lupaan pistää yhteenvetoa kesäkauden harjoittelusta lähiaikoina tänne ihasteltavaksenne. Tunnin päästä hierojan pöydälle huoltamaan, ja huomenna taas hiihdetään kovaa. Kiitti ja moi!




keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Ärsykettä

Pitkä aika on ehtinyt taas kulua edellisestä päivityksestä, ja kuulumisia on ehtinyt tässä välissä olla monenlaisia. Koulu Vuokatin urheiluopistolla loppui, käteen jäi hierojan ammatti ja upea opintomatka Rhodoksen lämpöön, jota kelpaa taas muistella kun Suomen lyhyt mutta viileä kesä lähestyy jo kohta loppuaan. Suunnistuskausi on jo pitkällä, Jukolanviesti juostiin Lappeenrannassa ja Kuusamon Erä-Veikot 1 teki jälleen joukkueena kohtuullisen hyvän suorituksen, jossa henkilökohtainen osuuteni sujui myös aivan kelvollisesti. Myös Kainuun rastiviikko on jo taputeltu, joskin itse taputtelin sen kasaan jo puolessa välissä, kun niin tuttu seuralaiseni flunssa päätti palata piinaamaan minua kesken hyvin lähteneen kisarupeaman. Seuraava kerta tosissaan numerolappu rinnassa taitaa olla SM-sprintti Vaasassa Syyskuun puolella.

Hiihtosuunnistus on kuitenkin edelleen päälajini, joten harjoittelussa tähdätään talveen. Sitä ajatellen kävin hakemassa kovia harjoitusärsykkeitä Vuokatin Aateli-racessa, ja toteamassa, että on parempi palata kotiin kasvamaan ja vahvistumaan, ennen kuin lähtee kilpasille isojen poikien areenoille. Niinpä olen nyt Saariselällä leireilemässä kolmen vastaavanlaisia ajatuksia päässään pyöritelleen seurakaverini kanssa, ja uhraan palautumisestani aikaa kirjoittelulle tässä maukkasauvarinteen ja tasatyöntötreenin välisessä koomassa. Huomenna näyttäisi tulevan pidempää ärsyketä, kun tavoitteena on tallustaa Sokostille ja takaisin.

Valmennuksessani vastuun on ottanut Kari Miettunen, joka on Jyväskylän yliopistossa liikuntatieteelliseltä oppinsa saanut ammattivalmentaja. Yhteistyömme on lähtenyt hyvin käyntiin ja uudenlaiseen harjoittelumuottiin siirtyminen on edennyt mukavasti. Pikkuhiljaa kroppakin alkaa päästä kärryille uusista ärsykkeistä, joita tietysti on tärkeää antaa, jotta kehitystä tapahtuisi. Tavoitteena on nostaa hapenottoa jo alkuvaiheessa treenikautta, jotta lajinomaisesta harjoittelusta loppukesällä/syksyllä saataisiin enemmän tehoa irti. Lisäksi voimaharjoitteluun on keskitytty tarmokkaammin kuin monena aiempana vuonna. Imatran EM-projekti on siis täydessä vauhdissa ja sujuu hyvin.

Syksyllä on luvassa radikaalein muutos elämäntilanteessani, sillä otin vastaan opiskelupaikan Jyväskylän yliopistossa humanistisessa tiedekunnassa Historian laitoksella. Edessä on siis muutto uuteen kaupunkiin, muutto yhteen Ellan kanssa, jälleen uusi opiskelupaikka ja uudet kaverit hommattavana. Toki Jyväskylässä asuu paljon tuttuja suunnistajia, meitä maajoukkuehiihtosuunnistajiakin paikkakunnalla on puolenkymmentä, ja olosuhteet varsinkin sulan maan harjoitteluun ovat erinomaiset mäkisissä maastoissa. Eiköhän tästä hyvä tule! Uudenlaiset ärsykkeet myös muilla elämänalueilla lienevät yksinomaan positiivinen asia.