perjantai 27. tammikuuta 2023

Urheilu Putinin pelikirjassa

Matkustan parhaillani kilpailunvalvojan roolisa kohti hiihtosuunnistuksen EM-kilpailuja Latviassa, ja pohdin maailman tilaa ja urheilun roolia siinä. Helsingin Sanomien uutisessa kerrottiin 25.1. että Kansainvälinen Olympiakomitea olisi sallimassa venäläisurheilijoiden paluun kilpakentille, mahdollisesti jo seuraavissa olympialaisissa Pariisissa 2024. Onneksi Suomen Olympiakomiteasta tämä ajatus tyrmättiin saman tien. Sanamuodosta oma kantani on varmaankin hyvin pääteltävissä: venäläisiä ei tule päästää mihinkään kansainväliseen urheilutoimintaan ennen kuin sota Ukrainassa on päättynyt Venäjän vetäytymiseen, sotarikollisten tuomitsemiseen ja kansainvälisen oikeuden sekä valtioiden suvereniteetin kunnioittamiseen on sitouduttu. Nämä kaikki vaaditaan.

Viime keväänä alkaneen hyökkäyksen jälkeen YLE uutisoi suomalaisurheilijoiden näkemyksistä venäläisurheilijoiden mahdolliseen osallistumiseen kansainvälisiin kilpailuihin. Artikkelin luettuani minulle jäi tunne, etteivät kaikki urheilijat täällä meilläkään aivan ymmärrä, millainen voima heillä on mielipidevaikuttajina ja esimerkkinä. Suomessakin olympiavoittaja Iivo Niskanen saa esimerkillään koko joukon nuoria innostumaan ladulle lähdöstä, eikä vaikutus jää pelkkiin lapsiin. Myös ladulla tavattavan aikuisväestön määrässä on havaittavissa selkeä kasvu aina silloin kun menestystä tulee. 

Entisenä kansainvälisen tason urheilijana ymmärrän kyllä myös mentaliteetin, että tämähän on vain kilpaurheilua. Urheilija keskittyy harjoittelemaan ja kehottämään itseään ollakseen oikealla hetkeellä parhaassa mahdollisessa kunnossa ja parempi kuin kaikki muut. Siinä on pakko asettaa itsensä etusijalle ja miettiä asioita juuri omasta perspektiivistä. Ei siinä oma rooli kansainvälisessä politiikassa käy mielessäkään. Urheilu ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan urheilija on vain pieni ratas isossa koneistossa, jossa politiikka - ja nimenomaan kansainvälinen valtapolitiikka - näyttelee suurta roolia. "Pidetään urheilu irti politiikasta" on täysin mahdoton utopia, sellaista tilannetta ei ole koskaan ollut.

Suomessa, jossa demokraattiset instituutiot toimivat hyvin, ja kansalaisilla on verrattain hyvät mahdollisuudet vaikuttaa asioihin, kiinnostus politiikkaan ja vaikuttamiseen on silti keskimäärin vähäistä. Venäjällä, jossa kansalaisyhteiskuntaa ei käytännössä ole, tai se on tukahdutettu pelkäksi kulissiksi, kynnys poliittiseen kannanottamiseen ja vaikuttamiseen on vielä korkeampi. Demokratian ja todellisten vaihtoehtojen puuttuessa Vladimir Putinin hallinto on riippuvainen vain siitä, etteivät kansan syvät rivit lähde laajamittaisesti kyseenalaistamaan sitä. Esikuvien ja kansallissankareiden voima mielipiteiden muokkaajina on moninkertainen, kun väestöä valtakunnallisesti indoktrinoidaan yltiönationalistiseen ja johtajakeskeiseen maailmankatsomukseen. Suomessa urheilijat eivät säännönmukaisesti poseeraa presidentin tai pääministerin kyljessä vaalikampanjoiden yhteydessä, mutta Venäjällä tämä on arkipäivää. Mekanismia avasi viime keväänä YLEn Perjantai-ohjelmassa erinomaisesti venäläistaustainen Antti Kurhinen, joka kertoi olleensa aikaisemmin Putinin kannattaja. Urheilevat esikuvat ovat monelle venäläiselle tärkein syy tukea Putinia.

KOK:n esityksen mukaan venäläiset saisivat urheilla "neutraaleina" urheilijoina. Samaa termiä tai sitätarkoittavia ilmauksia on käytetty muuallakin, myös yllämainitussa YLEn suomalaisurheilijoiden haastatteluihin pohjaavassa artikkelissa. Mitä se tarkoittaa? Maatunnusten puuttumista ja jotain kenties kirjallista sitoumusta siitä, että urheilija ei kannata Putinin sotapolitiikkaa. Tosiasia on, että lähes kaikki venläisurhilijat urheilevat valtion palkkaamina ammattilaisina, suuri joukko on vieläpä armeijan levissä. Tekeekö Venäjän lipun puuttuminen heistä neutraaleja? Enpä usko. Estääkö länsimaiden rauhoittamiseksi kirjoitettu lomake Putinia käyttämästä jokaista meestynyttä urheilijaa oman kuvansa kiillottamiseksi? Enpä usko. Entä kaikkien muiden maatunnukset, jotka liehuisivat olympialippua kantavien venäläisten ympärillä - Putinko ei käyttäisi tätäkin propagadana lännen vihamielisyyden korostamiseksi? Enpä usko.

Niin pitkään kuin puhutaan kansainvälisestä urheilusta, ei sitä voida kytkeä irti kansainvälisestä politiikasta. Valtiolliset lajiliitot, valtion tuki urheilulle, kansallislaulut, valtiojohtajien vierailut tapahtumiin ja ministeriöiden osallistuminen niiden anomiseen ja järjestelyihin tekevät urheilusta politiikkaa. Depolitisoituminen vaatisi, että kansainvälisyyden (international) sijaan urheilusta tehtäisiin ylikansallista tai poikkikansallista (transnational). Maajoukkueiden sijaan koottaisiin ylikansallisia talleja, jotka rahoitettaisiin kansainvälisten yritysten ja yksityishenkilöiden rahoin. Valtiot eivät saisi sekaantua millään tavoin. Jotain sen kaltaista on joissain kilpailusarjoissa ja globaaleissa liigasarjoissa, mutta vielä ollaan toistaiseksi kaukana todellisesta ylikansallisesta urheilusta. Sellainen saattaa kyllä olla urheilun suunta ainakin jossain määrin. Tämän suunnan myötä kuitenkin myös menetettäisiin jotain, mitä nykyisessä urheilussa voidaan myös pitää arvokkaana; se positiivinen kansallisen yhteenkuuluvuuden henki, jota vaikkapa Niskasen olympiavoitto ruokkii. Aihe kuuluu kuitenkin laajuutensa vuoksi keskusteltavaksi toisaalla. Tällä hetkellä elämme kansainvälisen urheilun maailmassa.

Nyt Euroopassa on sota. Se on ainakin toistaiseksi rajoitettu Ukrainaan, jossa Venäjä huseeraa onneksi aika säälittävällä tavalla, ja Ukraina puolustautuu sankarillisesti vähän kuin Suomi talvisodassa ikään. Asia lienee kaikille selvä, mutta todetaan se vielä kerran: Venäjä on valmis ylittämään minkä tahansa rajan, jos se voi saada siitä hyötyä. Siksi on selvää, että jos Venäjä menestyy Ukrainassa, se tulee toistamaan tekemänsä rikokset myös muualla, ja lisäksi innoittaa muitakin valtioita toimimaan samoin. Näin ollen Venäjä on torjuttava Ukrainassa ja sen yritykset tunkeutua Eurooppaan padottava. Tämä on Euroopan kaikkien valtioiden intresseissä, mistä seutraa että olemme sodassa mukana, vaikkemme ole sen suora osapuoli. Sodat voitetaan vain määrätietoisella toiminnalla kaikilla rintamilla, ja kansainvälinen urhelu on sellainen.

Jos venäläisurheilijat päästetään mukaan vaikkapa olympialaisiin, se on Putinille propagandavoitto, joka pitkittää sotaa, lisää ukrainalaisten siviiliuhrien määrää, epävakauttaa eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää ja heikentää myös talous- ja matkustuspakotteiden purevuutta. Siksi KOK:n ehdotusta on vastustettava ja se on tyrmättävä, ja mikäli se menee läpi, on Euroopan maiden laajasti boikotoitava kisoja. Yksittäisen urheilijan kannalta se olisi suuri asia: neljä vuotta harjoittelua päätavoitteen eteen ja kisoja ei olisikaan. Se on kuitenkin pieni hinta verrattuna hintaan, jota ukrainalaiset urheilijat maksavat Dnepr-joen rantamilla. Presidentti Zelenskyin mukaan 184 ukrainalaisurheilijaa ei enää koskaan palaa kilpakentille. Rauhaa ja yhteistyötä korostava urheiluyhteisö ei voi sivuuttaa sitä olankohautuksella.

torstai 13. joulukuuta 2018

Myöhäisen syksyn itkupotkuraivari

On pian joulukuun puoliväli. Jouluun on aikaa kaksi viikkoa. Olen viettänyt marraskuun alkupuolelta saakka monta viikkoa pohjoisessa harjoittelemassa. Leirivuorokausia on tullut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kuusamosta pois muuttoni jälkeen en ole ollut alkutalvesta näin pitkiä aikoja pohjoisessa. Leiriä on ollut Rovaniemellä ja Rukalla/Kuusamossa. Kuitenkin hiihtoa on tullut määrällisesti niinikään vähemmän kuin koskaan. Olosuhteet ovat puuttuneet jopa täältä. Talvi on rankasti myöhässä, enkä ole valmis kutsumaan edes tämänhetkistä säätilaa talveksi. Kuusamossa lunta on maassa 10 - 15 senttiä paikasta riippuen. Lämpötila on ollut juuri ja juuri pakkasella eilistä ja tätä päivää lukuunottamatta. Nyt oli ensimmäistä kertaa reilusti miinusasteita, kun aamusta mittarissa seisoi -16. Ilmastonmuutos näkyy ja tuntuu.

Pelkään pahoin, että tällaiset "talvet" yleistyvät. Ovat yleistyneet jo nyt, mikäli lyhyen elämäni kokemusten perusteella on mahdollista tehdä minkäänlaisia yhteenvetoja niin laajoista asioista kuin ilmasto. Siihen vanhaan hyvään aikaan, kun minulla oli vielä päivisin aikaa ja moraalinen oikeutus moiseen ajanvietteeseen, oli näihin aikoihin tapanani jo kaivaa kotitontin metsikön kinoksiin taisteluhautoja ja leikkiä talvisotaa. Nyt kuvitteellisen vastustajani (olkoon se sitten vaikka "Suuri Keltainen valtio idässä") ei olisi vaikea sijoittaa kuulaa kallooni riippumatta siitä, miten tiukasti maata vasten ryömisin. Niin vähän lunta on, että juoksuhaudoista olisi turha haaveilla edes silloisissa mitoissani.

Toinen tyypillinen harraste, joka näihin aikoihin on perinteisesti onnistunut ongelmitta, on ollut hiihtosuunnistus. Isäukko on yleensä pystynyt ajelemaan uraston kangasmaastoihin jo joulukuun alussa, ja välillä jopa Tolpanniemen peitteiseen ikikuusikkoon on jo jouluna päästy pitämään vauhtia sukset jalassa. Tänä vuonna ei päästä, jollei ensi viikon aikana ilmesty "lumi-infernoa". Kuusamon valaistuja latujakaan ei nimittäin ole pystytty ajamaan tampparilla. Ei siis ihme, että hiihtosuunnistuskauden avauskilpailut, joiden piti olla itsenäisyyspäivää seuraavana viikonloppuna täällä Kuusamossa, jouduttiin perumaan. Onneksi tuo vajaa 15 senttiä riitti kuitenkin juuri ja juuri jonkinlaisen uraston ajamiseen Ronkonlampien viereiselle kankaalle. Niinpä lajiharjoittelu on sentään saatu käyntiin, vaikka lajin kilpailustartit näyttävät jäävän taas kerran vähiin. Trendi on ollut huono koko 2010-luvun: kisoja on järjestetty vuosi vuodelta vähemmän, ja osanottajamäärät ovat laskeneet. Seurat kun eivät uskalla anoa kilpailuja kalenteriin, koska lumen tulo on niin epävarmaa.

Tätä kurjuutta seuratessa tuntee itsensä melkolailla voimattomaksi. Ilmasto lämpenee jo nyt vähintään 1,5 astetta vuoteen 2050 mennessä. Sille emme voi enää mitään. Ja on todennäköistä, sanoisin suorastaan varmaa, että se lämpenee enemmän. Kovasti puhutaan nyt, kuinka jokainen meistä voi vaikuttaa, ja kuinka pienet teot ratkaisevat ja niillä on merkitystä. Valitettavasti tosiasia on, että pienet teot vaikuttavat todella vähän isossa kuvassa. Liikenteen ja teollisuuden päästöt ovat suurimpia ilmastomme lämmittäjiä. Liikenteen päästöistä useammankin leijonanosan tuottavat lento- ja laivaliikenne, joista edelleen suurin osa on seurausta kaupankäynnistä. Puhelimet, vaatteet ja muu perus kampe rahdataan Kiinasta tai muualta kaukomailta, missä niiden tuottaminen aiheuttaa moninkertaiset päästöt kotimaiseen tai edes eurooppalaiseen teollisuuteen verrattuna. Mutta jos hallitus tukee kotimaista teollisuutta, joka ei vapailla markkinoilla pärjää kilpailussa kiinalaisen halpatuotantojätin kanssa, astuu monikansallisten toimijoiden (WTO/IMF/EU...) säätämä vapaakauppasopimusten rikoslaki voimaan kaikessa ankaruudessaan. 

Vapaakauppasopimuksia kyllä solmitaan sangen menestyksekkäästi, mutta ilmastokysymyksissä ei päästä edes pieniin kansainvälisiin kompromisseihin. Tämän oikeastaan ainoan todella tärken kansainvälisen teeman sijaan keskustelu pyörii sellaisten lillukanvarsien kuin ihmisten kansallisuuksien ja uskontojen, Brexitin tai NATOn ja Venäjän valtapiirien ympärillä. Ihan kuin katsoisi Game of Thronesia, mutta huomaa kesken kaiken kyseessä olevankin kymppiuutiset. Rehellisesti sanoen tympäisee, jos ei tästä vielä ole käynyt selväksi, etteivät johtajamme saa aikaiseksi oikeita asioita. Ja näistäkin seikoista on ollut aivan riittävästi tietoa koko sekamelskan estämiseksi jo 70-luvulta saakka. Olen siis hivenen katkera edeltävälle sukupolvelle, joka ei ole tarttunut asiaan. 

Minä haluan vain hiihtosuunnistaa hyvissä olosuhteissa. Ja samoilla puhtaassa luonnossa, kesäisin yöttömän yön auringossa ja talvisin revontulten räiskyessä, paksun hangen narskuessa lumikenkien tai metsäsuksien alla. Koetan toki itse tehdä valintoja, joilla voisin saada niitä pieniä vaikutuksia aikaiseksi. Se vain on aika pirun vaikeaa, kun esimerkiksi Kuusamosta Helsinkiin matkustaminen on junalla täysin mahdotonta, ja bussin ja junan yhdistelmälläkin hintaa tulee saman verran kuin lentolipulle. Niinpä olen tästä huolestani huolimatta tulevana viikonloppuna, tahtomattani ja olosuhteiden pakosta, ilmaileva ympäristöterroristi. Anna anteeksi luontoäiti. Ja anna meille lunta!

lauantai 24. marraskuuta 2018

Sittenkin tavallinen urheilija

Ruka Nordic avasi jälleen maastohiihdon maailman cupin. Tänään kisattiin sprinttikilpailu, jossa suomalaisista jymy-yllätyksistä ei päästy nauttimaan. Hyvältä vaikutti siitä huolimatta, paljon menestystä kilpailukauteen koko joukkueelle! Molemmissa finaaleissa nähtiin kuitenkin draamaa kärkipäässä. Stina Nilsson kompuroi loppusuoran alussa vahvalta kakkospaikalta viimeiseksi. Miehissä Johannes Hoesflot Klaebo puolestaan hölläsi liian aikaisin ja joutui tyytymään kakkossijaan Alexander Bolshunovin yllättäessä ns. ulkolatua. Luonnollisesti tappio korpesi nuorta norjalaista vietävästi.

Finaali näytti hetkellisesti olevan ohitse jo stadionin nousussa, kun Klaebo karkasi muutaman metrin verran tuttuun tapaan juoksemalla räjähtävästi jyrkän penkan päälle. Bolshunov hiihti viimeisen mutkan ja loppusuoran todella hienosti ja olisi saattanut päästä ohi jopa ilman Klaebon virheellistä tilannearviota. Varsinainen jännitys alkoi kohdallani kuitenkin vasta draamaa sisältäneen ratkaisun jälkeen. Mitäkö tarkoitan? Tämä oli nähdäkseni ensimmäinen todellinen tappio, jonka nuori norjalainen joutui kokemaan kansainvälisellä tasolla hurjan, pari vuotta sitten tapahtuneen läpimurtonsa jälkeen. Toisin sanoen halusin nähdä, miten Klaebo käsittelee pettymyksensä. Ja tässä prosessissa hän täytti odotukset, eli tuotti tavallaan pettymyksen.

Nuorena huipulle nousevat urheilijat ovat todella inspiroivia, heidän tarinansa kiinnostaa. He ovat myös tärkeitä esikuvia, sillä nykyiset juniorit samaistuvat nuoriin tähtiin helpommin kuin kokeneempiin karpaaseihin. Myös penkkiurheilija kokee helposti ylivoimaisen nuoren jollain tavalla yli-inhimilliseksi supertähdeksi. Tänään Klaebo osoitti olevansa ihan tavallinen urheilija. Tällä en tarkoita jäämistä toiseksi. Kakkossija on ihan saatanan kova veto maailman cupissa, ja Klaebon arvoa ei vähennä se, että Bolshunov oli tänään kovempi. Eikä se, että Klaebo teki loppusuoralla selvän virheen ja vaikutti hivenen ylimieliseltä jättäessään voitonvarmana hiihtonsa kesken. Toiminta tämän jälkeen ratkaisi kaiken.

Klaebo istui mainosaidan vieressä lamaantuneen näköisenä, kun huoltaja tuli patistelemaan häntä liikkeelle. Hetken verran toivoin ja uskoin, että kun hän nousi siitä ylös, hän olisi lähtenyt mukaan kunniakierrokselle, käynyt taputtamassa voittajaksi noussutta Bolshunovia olalle, kiittänyt tätä saamastaan opetuksesta ja suunnannut sen jälkeen vaatteiden vaihtoon ja jatkamaan murehtimista. Näin hän olisi osoittanut olevansa todellinen mestari, kypsä urheilija, joka ymmärtää virheensä ja on siitä pettynyt, mutta kykenee kunnioittamaan sitä, joka oli päivän paras, sekä yleisöä, joka on kannustanut häntä ja kaikkia muita pitkän päivän. Samalla hän olisi ylittänyt odotukset, ainakin omani, ja noussut kiistatta kunnioittamieni urheilijoiden listalla kärkipäähän. Toiminta olisi antanut mallin, jota kenen tahansa nuoren urheilijan kelpaisi seurata. Sen sijaan Klaebo lunasti odotukseni, ja painui pois maalialueelta ennen kuin kärkikolmikosta oli ehditty ottaa kuvat lehdistölle, kaivoi puhelimensa esiin ja aloitti vuodatuksen YouTuben livekanavallaan. Palkintojenjakoon hän ilmestyi aurinkolasit päässä ja yrmeä ilme kasvoillaan. Klaebo toimi niinkuin saattaa odottaa kovan pettymyken kokeneelta urheilijalta.

Todellinen suuruus urheilumaailmassa ei ole välttämättä se, joka voittaa eniten ja tyylikkäimmin. Häviäminen on keskimäärin paljon suurempi osa urheilua kuin voittaminen. Kukaan ei voita aina, sillä väistämättä joskus sattuu huonompi päivä, jolloin maailman kokoisesta paikasta löytyy nopeampi, voimakkaampi, räjähtävämpi, kestävämpi tai kylmähermoisempi ihminen. Näin on käynyt Michael Phelpsille, Usain Boltille, Tove Alexanderssonille, Petter Northugille ja kaikille muille. Tänään se tapahtui Klaebolle. Tämä tuskin tulee olemaan myöskään norjalaisen tähden viimeinen tappio. Mutta toivottavasti hän osaa käyttää sitä opetuksena paitsi kilpailullisesti, myös henkisen kasvun kannalta. Suuri urheilija osaa voittaa tyylikkäästi ja pysyä kovassa tuloskunnossa pitkään, usein ja etenkin tärkeinpinä päivinä. Todelliset suuruudet osaavat kuitenkin myös hävitä tyylikkäästi. Todellisen esikuvan ja supertähden tunnistaa kirvelevän tappion hetkellä. Klaebollakin on vielä aikaa kehittyä tällaiseksi. 

torstai 1. helmikuuta 2018

Aktiivisesti aktivoitumaan aktiivimallin deaktivoimiseksi

Molskis! Hiljaista on ollut pidemmän aikaa, mutta kyllä minä nyt taas niin mieleni pahoitin, että pakko on päästä ihan julkisesti sitä ilmoittamaan. Enkä pahoittanut mieltäni hisun EM-kisajoukkueen valinnoista, joihin oma nimeni ei taaskaan listalle ilmestynyt - ihmekös tuo, kun ainoat katsastuskisat loppiaisviikonloppuna suunnistin läpi ainoastaan mielikuvissa peittojen ja huopien välissä flunssaa potien - enkä myöskään lumettomuudesta, joka uhkaa kauden päätavoitettani opiskelijoiden MM-kisoissa, enkä siitä että edellisessä maukkatreenissä kulki huonosti, enkä muistakaan urheiluun liittyvistä asioista. Tämä mielensäpahoittaja pahoitti mielensä siitä, miten huonoja suomalaiset ovat pahoittamaan mielensä oikeista syistä, ja miten helposti mieli pahoitetaan aivan vääristä syistä. Ai häh...?

Kuten uutisissa on sivumennen kerrottu, huomenna (ainakin) SAK menee lakkoon. Lakkoiluhan ei ole mikään uusi juttu Suomessa. Pohjoismaalaisittain meillä on vahva AY-liike ja paljon lakkoja. Aina vähän väliä joku ammattiliitto on lakossa, kun halutaan pikkuisen enemmän euroja vastineeksi hyvin tehdystä työstä. Lakot ovat yleensä aika ikäviä, koska niiden vaikutukset kohdistuvat kunkin alan palveluiden käyttäjiin: lentojen peruminen tympäisee lomamatkalaista, rahtipalvelujen pysähtyminen jokaista joka odottaa saapuvaksi verkkokaupasta halvalla tilaamaansa tuotetta ja niin edelleen. Yleisesti ottaen lakkoilu on aika tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa touhua nyky-yhteiskunnassa, jossa asiat ovat kaikkineen hyvin. Itsekästä hommaa semmoinen että palkankorotuksen nimessä pistetään koko maan talous uhan alle ja kanssaihmisten elämää vaikeutetaan. Hyi hyi! En tykkää minäkään.

MUTTA! Tällä kertaapas ei olekaan kyse mistään itsekkäästä palkankorotuksesta! Kuten ehkä joku muistaa kaiken lakkoilun kielteisten vaikutusten rummutuksen lomassa, syynä lakkoon on hallituksen "aktiivimallin" vastustaminen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ammattiliikkeet tukevat työttömiä, niitä suomalaisia, joita ei tue kukaan. Pitäisi kyllä tukea: valtion tehtävä on huolehtia kansalaisistaan. Työvoimatoimiston henki on kuitenkin jo nykyään se, että tukevan ilmapiirin sijaan halutaan potkia, kyykyttää, kyylätä ja kiristää niin paljon kuin ehditään. Nyt sitten lisäksi vielä tämä "aktiivimalli" on isku vasten työttömän kasvoja, ja sen henki on epäoikeudenmukainen, vaikka lähtöajatus ehkä on sinänsä hyvin perusteltu. Jokaisella tukijärjestelmällä on hyväksikäyttäjänsä, sitä tuskin kukaan kiistää. Kuitenkin, jos tätäkin mallia valmisteltaessa jokainen taho, joka sitä on kommentoinut ja antanut siitä lausuntoja päättäjille, on sanonut jotain sellaista kuin: "tämä ei ole hyvä", "tässä on kovasti puutteita", "tämä on ongelmallinen jo perustuslain näkökulmasta", "tässä syyllistetään tarpeettomasti työttömiä omasta tilanteestaan"...!!! Niin luulisi menevän perille, että tällaisenaan sitä ei kannata hyväksyä ja saattaa voimaan! Mitä sanoo hallitus? "No huonohan tämä on, mutta laitetaan nyt silti käyntiin ja katsotaan mitä tapahtuu, ja sitten kun se kosahtaa niin korjataan - jos jaksetaan tai viitsitään". No mitäs helevettiä?

Toisin kuin yleensä tavallisten työtaisteluiden kohdalla, tämän lakon takana seison minäkin täydestä sydämestäni! Niin luulisi suurimman osan suomalaisista tekevän, koska meidän kansallamme on oikeustajua, meillä on yhteiskunta, joka huolehtii jäsenistään, ja luulisi olevan tajua myös huomata, milloin kaikki ei mene niinkuin pitää. Kuitenkin ainakin valtavirtamedia on asettunut tässä vahvasti vastustamaan lakkoa siitä päätellen, että uutisointi KESKITTYY demonisoimaan lakkoilijoita, syyllistämään heitä talouden jarruttamisesta, jopa uhkailemaan työpaikkojen menettämisellä negatiivisten talousvaikutusten seurauksena. Kansan riveistäkin on noussut runsaasti soraääniä sosiaalisen median kautta: valitetaan perinteiseen tapaan, että "lakkoilu kohdistuu sivullisiin ihmisiin", ja "ei pääse halukkaatkaan töihin kun stadin bussit ja metro ei toimi". Lakkoilijoita sanotaan itsekeskeisiksi ja ahneiksi, kiusantekijöiksi. Muistutellaan tekopyhästi, että demokratiassa pitää tyytyä enemmistön päätöksiin, ja vaikuttaa voi kerran neljässä vuodessa kun on eduskuntavaalit, tai silloin kun alotteita käsitellään ja lakiesitykset ovat lausuntokierroksella.

NYT VITTU! Ensin pari asiaa demokratiasta. Se tarkoittaa perinteisesti kansanvaltaa. Edustuksellisessa demokratiassa kansa valitsee joukon ihmisiä käyttämään nimissään omaa valtaansa, kansanvaltaa. Tämä tapahtuu Suomessa kerran neljässä vuodessa - ihan oikein!- eduskuntavaaleissa. Kuitenkin Suomessa äänestetään ennen kaikkea puoluetta, jolla on oma arvopohjansa, oma linjansa ja agendansa ajettavana, eikä niinkään sitä parasta ehdokasta, koska se yksittäinen varsin viksu heppu ei pysty oikeasti saamaan mitään yksinään aikaan. Kansa ei kuitenkaan koe puolueita enää omakseen; jäsenmäärät ja äänestysprosentti laskevat, ja epävarmojen äänestäjien osuus kasvaa. Eduskuntavaaleissa äänestysprosentti on pyörinyt 2000-luvulla noin 66% paikkeilla (vaalitutkimus.fi), mikä tarkoittaa, että kansan tahdosta noin kolmasosa jää piiloon. Jos äänestysaktiivisuus kovinkaan paljon tästä enää putoaa, ei voida puhua kansanvallasta. Helppo on sanoa että oma vika, mahdollisuus on ja sitä pitäisi käyttää. Olen samaa mieltä että pitäisi, mutta itsekin tunnistan ongelman, joka varmasti vaivaa useita ihmisiä: Puolueet eivät erotu toisistaan, poliitikot puhuvat vaalien alla kauniisti ja ovat muun osan ajasta hiljaa, eikä mikään taho valvo sitä, millaisia asioita äänestäjille luvataan, ja millaisia asioita sitten oikeasti edistetään. Toisin sanoen koko poliitikkojen uskottavuus kansan todellisina edustajina kyseenalaistuu. 

Vaalit ovat siis oikeastaan aika kelvoton keino vaikuttaa siihen, millaisia päätöksiä todella tehdään. Ne antavat suunnan, mutta politiikka on kompromisseja. Toisena vaikuttamisen keinona on mainittu ne lausunnot ennen lain säätämistä. Tämä onkin sitä oikeaa vaikuttamista. Lobbaus on keino, jolla voidaan saavuttaa tuloksia. Ja nyt muunmuassa EK:sta (Elinkeinoelämän keskusliitto) moititaan että näitä keinoja olisi pitänyt muistaa käyttää. Öhöm. Aktiivimallista nimenomaan annettiin lausuntoja. Niitä annettiin runsaasti, ja yritettiin vihjata melko selvästikin, että nyt kannattaisi vielä vähän viilata ja miettiä. Demokratiaan kuuluu sekin, että tällaista enemmistön ääntä kuunnellaan. Näin ei ole kyllä minun nähdäkseni nyt tehty. Lakiesitys on viety kiireellä eteenpäin ja se on runnottu läpi. Ja nytkö sen pitäisi vain antaa olla? Uusimpana vaikuttamisen keinona tullut kansalaisaloite on aktiivimallin kumoamiseksi laadittu, ja sen on allekirjoittanut "muutama" kansalainen (140 000 ja rapiat päälle: aloite). Hieno juttu, mutta samat kaverithan tämänkin aloitteen käsittelevät, joten mikä takaa meille kansalaisille sen, että siellä edes suhtaudutaan vakavasti koko asiaan? Painottaakseen tämän asian tärkeyttä SAK on päättänyt mennä poliittiseen lakkoon.

EK:n työelämä-vastuualueen johtaja Ilkka Oksala kuvaa twitterissään lakkoa ylimitoiteuksi, Kunta-alan työmarkkinajohtaja Markku Jalonen pitää sitä kohtuuttomana, kun se kohdistuu syyttömiin kaupunkilaisiin ja estää työhön pääsyn. Lakkoa nimitetään somessa "höpöhöpölakoksi" ja kovasti valitellaan, että sen pitäisi kohdistua pelkästään eduskuntaan eikä yrityksiin ja yksityishenkilöihin. Olisihan se ihan kiva jos joku tämmöinen selkeä konsti ruoskia päättäjiä saamattomuudestaan saataisiin käyttöön. Tai jos meidän koko kansan Sauli vois heti näin virkaanastujaisten kunniaksi potkaista koko eduskunnan kerralla pihalle ja kumota kaikki huonot lait takautuvasti. Mutta kun ei voi (eikä tekisi sitä vaikka voisi), niin kansalaisten pitää käyttää niitä keinoja joita on. Poliittinen lakko on demokratian vaikuttavimpiin keinoja. Se ei ole kuulunut itsenäisen Suomen poliittiseen kulttuuriin kovinkaan usein, mutta esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa sen voimaa käytettiin muunmuassa Venäjän sortotoimia vastaan. Yleislakolla kansa voi ilmaista mielipiteensä voimakkaasti. Jos se, että julkiset kulkuneuvot ovat huomenna lakossa, estää joitain ihmisiä pääsemästä töihin ja kouluun, pidän sitä tässä tilanteessa suorastaan hyvänä asiana. Mitä laajemmin valtio seisahtuu, sitä suurempi säväys se on eduskunnalle ja hallitukselle. Ja jos taas haluatte tukea valtion sortovaltaa ja työttömien ja köyhien kyykyttämistä, voitte vapaasti tehdä sen kävellen tai pyörällä!

Tiedoksi niille, jotka valittavat, ettei lakko ole mukava asia: ei sen ole tarkoituskaan olla. Sen on tarkoitus olla mahdollisimman vittumaista ja ikävää, ja sillä on tarkoitus saada aikaan jonkinasteinen herääminen Arkadianmäen huipulla. Herääminen siihen, että jokin asia  ei nyt ole hyvin. Ja tuo asia on se, että valtio ei ole oikeudenmukainen. Absolutismin aikana hallitsijan oli asettanut taivaallinen Jumala, jonka nimessä maallista valtaa käytettiin alamaisten parhaaksi. Demokratian aikana päättäjät on myöskin asettanut Jumala käyttämään valtaa KANSALAISTEN parhaaksi. Tuo Jumala, Poliitikon ainoa Jumala, jolle hän on vastuussa, on kansa itse. Jos samanaikaisesti sekä kansa että päättäjät unohtavat tämän kansanvallan perusperiaatteen, silloin jonkun pitää ravistella kaikkia hereille. Tällä kertaa sen teki SAK. En olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että olisin vielä joskus tyytyväinen AY-liikkeen olemassaoloon, kun se on viime aikoina vain jarruttanut työelämän kehitystä.

PS. Ne eduskuntavaalit ovat vuoden päästä, alkakaahan jokainen miettiä, mihin suuntaan tätä maata pitäisi viedä, ja kuka siihen suuntaan VOISI viedä.

PPS. Niille jotka halusivat lukea urheilukuulumisisani, tiedoksi että viikonloppuna kisaan AM-kisoissa, kun EM-kisalippu jäi sairastellessa lunastamatta. Kiitos ja anteeksi!

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kesäharjoittelun kulmakiviä

Hiihtolajien urheilijoiden tärkein harjoituskausi on hyvässä vauhdissa, vaikka kesä on kelien puolesta ollut vähintäänkin katkonainen. Oma harjoitteluni on sujunut verrattain mallikkaasti: asioita on tehty oikein, määrät ovat olleet nousujohteisia ja terveys on kestänyt enimmäkseen hyvin. Kevään ja alkukesän aikana pari nuhaista jaksoa katkoivat hieman treenikauden alkua. Jälkimmäinen flunssa sattui kesäkuun alkuun ja häiritsi hieman valmistautumista Jukolan viestiin. Tästä huolimatta fyysinen tila oli suunnistuksen suurviestissä hyvä, ja oma osuuteni sujui suunnistuksellisesti positiivisissa merkeissä. KEV 1:n viesti sai kuitenkin surkean käänteen jo avausosuudella väärän leiman ja hylsyn seurauksena, ja näin ollen Jukolaa on turha liikoja muistella. Jospa taas muistamme muutaman vuoden ajan perusjutun: ne koodit...

Minun valmentautumisessani tämän kauden linjaukseen otettiin muutama selkeä pääkohde: 1) aerobisen kapasiteetin kasvattaminen uudelle tasolle elokuuhun mennessä, 2) maksimaalisen hapenottokyvyn nostaminen uudelle tasolle syksyn aikana, 3) luisteluhiihdon jalkatyöskentelyn saattaminen kuntoon tekniikkaa hiomalla ja lantion toimintaa tehostamalla, sekä 4) tasatyöntöominaisuuksien kehittäminen huippuunsa yhdessä kapean uran muiden hiihtotapojen kanssa.

Kesä-heinäkuu menee näin ollen vahvasti määrän keräilyn merkeissä nousujohteisesti kuormitusta lisäämällä. Pitkiä harjoituksia juosten, sauvakävellen ja pyöräillen, rullahiihtoharjoituksia reippaammalla vaudilla tekniikkaan keskittyen, suunnistusta VK- ja jalkojen lihaskestävyysharjoituksina, sopivasti voimaa, väliin palauttavaa uintia ja ennen kaikkea näiden kaikkien toistoja. Harjoittelun jaksottaminen tapahtuu kesäkuun lopun Vuokatin Aateli-racen, Heinäkuun puolivälin NUTS Pallas (55km) -juoksun, sekä heinäkuun lopun Kainuun Rastiviikon ympärille.

Vuokatin Aateli-race kisattiin viikko sitten. Täytyy myöntää, että rullahiihtäminen kilpaa menee rajusti omalle epämukavuusalueelleni, eikä talvelle tyypillinen kilpailuinto ollut osaltani läsnä Aateliviikolla. Numerolapun lyöminen päälle aiheuttaa kuitenkin sen verran painetta, että kaikki ajatus rullahiihdon tekniikasta hajoaa. Aatelin prologina toimiva Vaaran maili hajotti taas tekniikkani aivan täydellisesti, ja nousun puolivälissä keskivartalo oli poissa pelistä. Yön aikana väsynyt selkä jämähti makeaan jumiin, jonka kanssa seuraavan aamupäivän maastojuoksuosakilpailustakaan ei tullut mitään. Näin ollen päätin jättää Aatelin kesken ja keskittyä loppuviikon opettelemaan teknisesti hyvää vauhdikasta rullahiihtoa. Sillä tiellä jatketaan pitkin kesää, ja nyt huomiota kiinnitetään nimenomaan lantion toimintaan luisteluhiihdossa. Kun lantio ja jalat pelaavat, hiihtovauhtini pitäisi lisääntyä jo pelkästään sillä huomattavasti.

Leiri oli kisoja lukuunottamatta hyvä viikko. Kuusamoon palattuani kävin vielä räväyttämässä parit testit, ja tulosten valossa olo on positiivinen. Vuoden takaiseen tilanteeseen nähden olen mennyt hurjasti eteenpäin. NUTSin lähestyessä voi myhäillä, sillä kunto on nousussa ja treeni kulkee hyvin. 

Loppuun lienee paikallaan mainostaa vielä Koillismaan rastipäiviä 19.-23.7. Posiolla ja Kuusamossa. Posion osakilpailuissa on käytössä todella haastava Nilovaaran alue, jonka uusi kartta on valmistunut viime kesänä. Kuusamossa juostaan monipuolisessa maastossa, jossa välillä tarjoillaan sileää mäntykangasta, välillä kivisempää vaaran rinnettä. Voin taata, että haasteet ovat monipuolisia, ja maastoissa on mahdollisuus nauttia suunnistuksesta. Ilmottautua ehtii vielä hyvin, nyt kaikki seuraavaksi osoitteeseen https://irma.suunnistusliitto.fi:8443/irma/public/competition/view;jsessionid=03C5D5CF3EFE0C13420F30FD70DD7391?id=23269&pageuuid=643e989a-1725-473f-a781-a6f1f1c30b09 ja nimiä listalle! Tarjolla on myös kuntosuunnistusta, johon voi ilmoittautua myös paikanpäällä.


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Ens kauel:

Otsikon fraasi on saanut viimeisten parin vuoden aikana kulttilausahduksen aseman urheilupiireissä. Kun tämä kausi ei tuottanut toivottua tulosta, tai haluttu taso jäi saavuttamatta, voidaan todeta sen tapahtuvan sitten seuraavalla kisakaudella, "ens kauel". Toiset käyttävät lausahdusta pieleen menneen pääkisan jälkeisessä some-päivityksessään, toiset ylikunnon tai urheiluvamman sattuessa kohdalleen pilaamaan meneillään olevan kauden lopullisesti. Joku tuomitsee oman kautensa jo harjoituskauden alkupuolella yksittäisen ylilyöntiharjoituksen jälkeen, ehkä kuitenkin vitsillä. Olkoonkin, että "ens kauel" viittaa usein siihen, että tällä hetkellä asiat eivät ole niin hyvin, se on kuitenkin merkki siitä, että parempaan uskotaan, ja motivaatiota on yhä.

Oma kisakauteni ei edes ollut mikään totaali epäonnistuminen tai katastrofi. Kehitystä tapahtui ainakin kahteen aiempaan vuoteen nähden: kaikista viesteistä saatiin KEV Ski-O Teamille menestystä, henkilökohtaisissa SM-kisoissa olin plaketeilla sprinttiä lukuun ottamatta aina, eikä sekään miesten kisoissa ole mitenkään mitätön asia. Niin ja sprintissä irtosi side suunnistussuorituksen hipoessa muutoin täydellisyyttä. Väliaikojen valossa se olisi ollut mitalikisa, mutta jossittelu on tietysti tyhjänpäiväistä. Toisaalta olisin voinut tehdä enemmän virheitä, jollei matkanteko olisi ollut suhteellisen paineetonta minuutin kestäneen varikkostopin jälkeen. Joka tapauksessa tuloksellisesti viime kausi oli huomattavasti tasaisempi kuin aiemmat miesten sarjassa, ja siitä on syytä olla hyvillään.

Oleellinen tekijä on tietysti ero kansallisiin kärkimiehiin, toisinsanoen A-maajoukkueeseen. Jyri Uusitalo teki koko kauden keskiarvoltaan kovinta (oma mielipide tarkistamatta ranking-listoja) tulosta Suomen miehistä; Ensilumen rasteilla ja Lapin Lumirasteilla kovin luu, välissä katsastusvoittoa, SM-mitalia, ja EM-mitalia. Kruununa MM-viestipronssi yhdessä Tero Linnainmaan ja Ville-Petteri Saarelan kanssa. Jyrihän on ikätoverini, jonka kanssa on kalisteltu taistelukirvestä vuosien ajan samoissa mittelöissä. Nyt Jyri on ottanut ison harppauksen eteenpäin, ja sama harppaus on pystyttävä tekemään itsekin, jos aikoo kahinoida jatkossakin samoissa karkeloissa. Kauden aikana ero A-miesten vauhtiin kutistui, mutta samaan joukkoon tunkeutumisen mahdollistava "pöljä päivä" ei sattunut tällä kertaa katsastuksiin tai henkilökohtaisille SM-matkoille. 

"Ens kauel" pitää saada oma perustaso hilattua sinne, missä se on A-maajoukkueen miehillä nyt. Itsensä ylittämisen varassa urheilemalla ei varsmisteta tuloksia. Päätavoitteeni on vuoden 2019 talviuniversiadeissa, mutta ensi talvena pitäisi jo pystyä ilmoittautumaan mitalikandidaatiksi, jotta tavoitteena ei tarvitsisi pitää pelkkää universiadeihin pääsemistä. Vuoden 2019 MM-kisat ovat lisäksi viimeiset nykymallin kisat, joten hinku olla siellä hakemassa menestystä on niinikään kova. Perinteiset matkat ovat kuitenkin suosikkejani lajivalikoimassa.

Mitä ens kauel sitten tehdään, jotta silloin oltaisiin valmiina voittamaan? 
Treenataan ENEMMÄN määrää ja tehoa. Jokainen harjoitus tehdään aikaisempaa LAADUKKAAMMIN, jotta harjoittelusta olisi myös hyötyä. Palautumisen ja kehittymisen SEURANTAA tehostetaan, jotta ei tarvitse elää epätietoisuudessa omasta tilanteestaan. Tässä tärkeimpänä apuna on valmentaja Kari Miettunen. Lisäksi olosuhteet harjoittelulle pyritään RAKENTAMAAN entistä paremmiksi. Tämä tarkoittaa osallistumista maajoukkueen leiriryhmän toimintaan kuten aiemmin, KEV Ski-O Teamin yhteistyön syventämistä, sekä oman perusharjoittelun leiriluontoista toteuttamista Jyväskylän ja Kuusamo-Rukan valmennuskeskuksissa. Tämän ohessa minua sparraavat Jyri Uusitalo ja Misa Tuomala, sekä Aleksi Karppinen, joiden kanssa olemme muodostaneet oman epävirallisen ja epäsäännöllisen "tallimme" varusmiespalveluksen jälkeen. 

Lisäksi haluan vielä tässä yhteydessä lausua kiitokset tukijoille, jotka ovat olleet pitkään mukana auttamassa urheilu-urallani: 
Pölkky Oy, Kuusamo Hirsitalot Oy, Noname, Normark Suomi Oyj; eli Peltonen, Rex ja Alpina.
Ja kotiseura Kuusamon Erä-Veikoille, niin seurajohdolle kuin talkooaktiiveille ja tiimikavereillekin!

Lopuksi Ellalle. Koska sinä olet siinä vieressä koko ajan - kestämässä, tukemassa ja antamassa näkemystä, jota ei muilta saa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Open letter concerning the rules of ski-orienteering

European ski-orienteering championships were arranged by SK Vuoksi in Imatra this year. This ESOC (plus JWSOS, EYSOS and WMSOC) was the ski-o event of all times with over 700 participants, magnificent Ukonniemi stadium  as competition center and an enthusiastic atmosphere among the crowd and teams. This year I didn't get to compete myself, there were 8 tougher guys in the Finnish team who earned the honor, but I was there to enjoy the last competition day with relays. Finland had a marvelous ending for home event, with a medal from every single class, three of them gold, one silver and two bronze. The organizer was thanked about a great event by other teams as well and for a good reason too - even though the snow situation was difficult, the courses were good, specially the middle distance was thanked for it's difficulty and technical nature. 

Sadly the middle distance was also a fiasco when it comes to the official results of the men's class. By this I don't mean that some nation would have performed particularly bad or anything like that. Neither it was a fault of the organizer. Most of people know what I'm referring to. The leg 7-8 offered good variety of route-choices. Some athletes found an option that wasn't an option: using the ice of lake Saimaa, which was marked quite clearly forbidden by symbol 301.2 of the up-to-date version of the IOF ISSkiOM (International Specification for Ski-Orienteering Maps). These athletes were - as the rule goes - disqualified for crossing a forbidden area. A protest was made, which is understandable as we're all human and don't always want to recognize our own mistakes made during the race, but when our heads get calm again, we know that we must take responsibility for our actions and errors. Without valid arguments this protest was accepted by the jury.

This picture from the instagram account of the Swedish national team men
(skidohunk) sums well what happened. 

Crossing the forbidden area was not the thing that has upset me. Neither was it the protest that was made. What really makes me feel bad is how jury handled the situation. It is their only job to guarantee that all athletes are in equal position and race is played fairly. Rules about this kind of situation in ski-o aren't too complicated; if some road, track or area is forbidden, you can't use it in the race. The same is applied in all other orienteering sports. Every professional athlete should know the rules (map symbols at least), but if they still happen to cross an out-of-bounds area, there should be a jury that knows the rules and gives a just decision. 

The decision to drop the leg 7-8 out of the race and that way qualify the athletes who had broken the rules was not a just one. It was a crime against those who actually did follow the rules. Situation would be different had there been a major mistake made by the organizer but that was not the case. Excuses are always made by athletes, in this case they were something like this: "It was allowed to ski on the ice in the rest day" (this has got nothing to do with the competition), "In the model event people used the lake" (for your information, the lake was marked in the model maps by the same forbidden-area symbol, so be thankful people don't get disqualified on base of the model event!), "In Mid-Europe we don't have this symbol" (Yes you do, there usually runs a stream or river in the bottom of every valley, and it is marked by exactly the same black line around dark blue), "The lake wasn't dangerous and the symbol indicates it should be dangerous" (The fact remains, that the lake was marked forbidden, and it isn't competitor's task to question the authority of the map. The same goes with the roads: they are marked forbidden because there MAY be car traffic which doesn't mean that car traffic necessarily takes place during the event. That way it is the same conditions for every one!) Yeah, it should have been the same for every one...

By the decision of the jury concerning this particular leg in M21 ESOC middle distance the rule about forbidden areas has been undermined. At least the Finnish team has made a request to the IOF council to fix this matter. If the jury decision remains valid, it practically means that in the future it is allowed to cross any forbidden area in any race and demand that section of the course deleted from the race. Or the organizer has to start explaining in every single event and every single race separately all the map symbols and their meaning for the teams. This hardly seems reasonable. It would be so simple if everyone just checks the list of symbols indicating a forbidden area, and stops making their own evaluations about the rules. Lars Moholdt put it well in the interview after the race: it took half a second to exclude the lake from consideration, since it was clearly forbidden. And if anyway someone is so tired or just doesn't notice and crosses embargoed areas, there is an equitable jury that dares to make right decisions, and the rule breaker suffers the consequences like a proper athlete does.

For the future of ski-orienteering, the best winter sport there is, and for fair play, and for our reputation as a seriously taken sport - please! Put an end to this nonsense.

Santeri Aikio