Elämässä on joskus suuria haasteita. Niitä tulee aiheutettua itselleen aivan tietoisesti, vikka niitä putkahtaa esiin aivan itsestäänkin, kun kulkee elämän viitoittamatonta polkua. Joskus yhteen haasteeseen sisältyy uusia, pienempiä haasteita, mutta on jopa mahdollista, että yksi haaste aiheuttaa lukuisia uusia. Näin kävi minulle siinä vaiheessa kun päätin järjestää tyttöystävälleni kunnon yllätyksen.
Päätin nimittäin jo kauan sitten (suunnilleen joskus tammi-helmikuussa), että kun Ella nyt pääsee ylioppilaaksi, olen juhlissa yllätysvieraana. Näin ollen heti kun kulta itse alkoi tajuta juhlan lähestyvän ja ryhtyi puhumaan suunnitelmistaan, täytyi minun keksiä hyvä keino valmistella hänet siihen mahdollisuuteen, etten tulisikaan! Se oli vaikeaa. Jos toinen koko ajan hehkuttaa, suunnittelee ääneen ja kertoo, miten ihanaa on saada valkolakki päähänsä minun katsellessa ja niin edelleen... "Tosi mukava" murskata haaveet kertomalla etten olisikaan paikalla. Alkuun otin käyttöön oman "Kekkosen linjani", eli sanoin ei sanomatta missään vaiheessa kyllä. Perustelin mahdollista poisjäämistä serkun lakkiaisilla, omilla päättäjäisillä, kavereiden ja perheen jutuilla, keksityillä ja todellisilla suunnistusjaoston kiireillä ja kaikella mahdollisella, mihin mielikuvitus ulottui. Kuitenkin pidin kiinni linjasta, etten valehtele ennen kuin on aivan pakko. Voitte siis kuvitella että oli aikamoinen haaste saada homma pysymään pimennossa.
Lisäksi piti sopia asianomaisen perheen vanhempien kanssa, miten homma käytännössä hoidetaan, jos se ylipäätään olisi mahdollista. Niin että missä välissä sen sitten sopisi? Olisihan se varmaan vähän tytärtä ihmetyttänyt, jos olisi kysynyt äitinsä puhelinnumeroa ihan muuten vain. Onneksi SM-kisoissa sattui sopiva rako kun Ella vietti aikaa pesupaikalla sopivasti pari minuuttia kauemmin kuin minä. Näin saatiin päivämäärät, aikataulut ja logistiikka sovituiksi. Eikä Ella aavistanut vielä mitään, hahaa!
Sitten piti sovittaa koulu niin että pääsisin lähtemään jo keskiviikkona, kesken koeviikon! Onneksi minulla oli lukujärjestyksessä hyppytunteja ja saatoin hoitaa kaikki kokeet alta pois maanantaihin mennessä. Kaikki kurssit olivat menneet läpi ja vielä mallikkaasti, mitä nyt historian ysi jäi pikkuisen harmittamaan. Olisi pitänyt varmaan avata vähän kirjaa kylmän sodan kohdalta. However... Koulu ei estänyt neronleimaukseni toteutumista, viimeistään rehtorin kanssa sovittu vapautus kokeenpalautuksesta ja päättäjäisistä takasi sen.
Kaikkein haastavimmat olivat ne hetket, kun olin Ellan seurassa ihan fyysisesti läsnä, kuten vaikkapa kisareissuilla. Jos olisitte joskus katsoneet niihin silmiin kun ne tahtovat jotain oikein kovasti (tässä tapauksessa minut yo-juhliin...), tietäisitte että on aika vaikea sanoa jyrkästi ei. Tai sattaahan olla että olen vain niin rakkauden sokaisema... Kun juhlakutsut, hyvin järkevät ehdotukset, pyynnöt, anelut ja uhkailut vielä toistuvat joka päivä puhelimitse soitoin ja viestein ja välillä kevyellä pikku pottuilulla rivien välissä höystettyinä, on siinä vaikea pitää suunsa ja olla huutamatta: "Kyllä minä sinne tulen, miten voisin jättää väliin!!!"
No, lopulta tultiin viimeiseen päivään, joka oli kaikkein vaikein. Istuisin junassa, ja jos Ella soittaisi, olisi paljastumisen riski suuri. Onneksi tähän tuli helpotus kun kaverini Ville kysyi apukuskia pääsykoereissulleen Jyväskylään. Näin välttäisin junien kuulutusten vaaran ("Hei kulta! Missä olet?" "Täällä omassa huoneessa luen uskontoa..." "Bästa passagerare, det här är Intercitytåget till Helsingfors..." "NIIN MISSÄ??!!"... Ymmärtänette mitä tarkoitan.) ja voisin sanoa ihan todenmukaisesti kysyttäessä että "ajelen kaverin kanssa autolla". Uuteen suunnitelmaan kuului mennä sitten Jyväskylästä Vaasaan junalla, joka olisi sama kuin alkuperäisen suunnitelman viimeisellä etapilla (Seinäjoki-Vaasa). Osoittautui kuitenkin liian tiukaksi aikatauluksi lähteä yhdeksältä Kuusamosta, sillä myöhästyin junasta noin minuutin. Siinä vaiheessa sanoin kyllä ihan rehellisesti kovallakin äänellä että "Voi paska!" Aloin välittömästi tutkia vaihtoehtoja ja onneksi Vaasaan pääsi vielä yhdellä junalla keskiviikkoiltana. Se tiesi tosin Tampereen reissua... No, ei auttanut, ostin lipun ja suuntasin sille tielle. VR aiheutti vielä oman lisärasitteensa, kun vuoro oli (arvaatteko mitenkään...?) MYÖHÄSSÄ!
Perille kuitenkin pääsin, ja kun Nurmien auto pysähtyi Suopursuntielle, olin todella kiitollinen ettei Ella ollut omassa huoneessaan, josta on näkymä pihalle. Jos koko homma olisi lässähtänyt viimeisillä sekunneilla... No niin, päätelkää itse miltä tuntuisi. Ella oli kylpyhuoneen puolella, ja kun hän sieltä tuli, oli ilme hyvinkin näkemisen arvoinen. Vielä seuraavana päivänäkin piti nipistää ja todistaa että kyllä, täällä ollaan! Ja olen lauantaihin saakka, ei hätää! Yllätys oli iloinen, onneksi, ja sen tajuamiseen ei tarvinnut olla mikään elekielen tulkinnan mestari. Taisinpa saada pusun jos toisenkin. Niin että jymy-yllätys onnistui mainiosti, ja se todellakin kannatti!! Joskus kannattaa nähdä vaivaa, kamppailla suurten haasteiden kanssa, sillä palkinto voi olla odotettuakin parempi! Ja joskus toisen ihmisen ilo on yksi parhaita palkintoja omalle vaivannäölle.
Lisäksi piti sopia asianomaisen perheen vanhempien kanssa, miten homma käytännössä hoidetaan, jos se ylipäätään olisi mahdollista. Niin että missä välissä sen sitten sopisi? Olisihan se varmaan vähän tytärtä ihmetyttänyt, jos olisi kysynyt äitinsä puhelinnumeroa ihan muuten vain. Onneksi SM-kisoissa sattui sopiva rako kun Ella vietti aikaa pesupaikalla sopivasti pari minuuttia kauemmin kuin minä. Näin saatiin päivämäärät, aikataulut ja logistiikka sovituiksi. Eikä Ella aavistanut vielä mitään, hahaa!
Sitten piti sovittaa koulu niin että pääsisin lähtemään jo keskiviikkona, kesken koeviikon! Onneksi minulla oli lukujärjestyksessä hyppytunteja ja saatoin hoitaa kaikki kokeet alta pois maanantaihin mennessä. Kaikki kurssit olivat menneet läpi ja vielä mallikkaasti, mitä nyt historian ysi jäi pikkuisen harmittamaan. Olisi pitänyt varmaan avata vähän kirjaa kylmän sodan kohdalta. However... Koulu ei estänyt neronleimaukseni toteutumista, viimeistään rehtorin kanssa sovittu vapautus kokeenpalautuksesta ja päättäjäisistä takasi sen.
Kaikkein haastavimmat olivat ne hetket, kun olin Ellan seurassa ihan fyysisesti läsnä, kuten vaikkapa kisareissuilla. Jos olisitte joskus katsoneet niihin silmiin kun ne tahtovat jotain oikein kovasti (tässä tapauksessa minut yo-juhliin...), tietäisitte että on aika vaikea sanoa jyrkästi ei. Tai sattaahan olla että olen vain niin rakkauden sokaisema... Kun juhlakutsut, hyvin järkevät ehdotukset, pyynnöt, anelut ja uhkailut vielä toistuvat joka päivä puhelimitse soitoin ja viestein ja välillä kevyellä pikku pottuilulla rivien välissä höystettyinä, on siinä vaikea pitää suunsa ja olla huutamatta: "Kyllä minä sinne tulen, miten voisin jättää väliin!!!"
No, lopulta tultiin viimeiseen päivään, joka oli kaikkein vaikein. Istuisin junassa, ja jos Ella soittaisi, olisi paljastumisen riski suuri. Onneksi tähän tuli helpotus kun kaverini Ville kysyi apukuskia pääsykoereissulleen Jyväskylään. Näin välttäisin junien kuulutusten vaaran ("Hei kulta! Missä olet?" "Täällä omassa huoneessa luen uskontoa..." "Bästa passagerare, det här är Intercitytåget till Helsingfors..." "NIIN MISSÄ??!!"... Ymmärtänette mitä tarkoitan.) ja voisin sanoa ihan todenmukaisesti kysyttäessä että "ajelen kaverin kanssa autolla". Uuteen suunnitelmaan kuului mennä sitten Jyväskylästä Vaasaan junalla, joka olisi sama kuin alkuperäisen suunnitelman viimeisellä etapilla (Seinäjoki-Vaasa). Osoittautui kuitenkin liian tiukaksi aikatauluksi lähteä yhdeksältä Kuusamosta, sillä myöhästyin junasta noin minuutin. Siinä vaiheessa sanoin kyllä ihan rehellisesti kovallakin äänellä että "Voi paska!" Aloin välittömästi tutkia vaihtoehtoja ja onneksi Vaasaan pääsi vielä yhdellä junalla keskiviikkoiltana. Se tiesi tosin Tampereen reissua... No, ei auttanut, ostin lipun ja suuntasin sille tielle. VR aiheutti vielä oman lisärasitteensa, kun vuoro oli (arvaatteko mitenkään...?) MYÖHÄSSÄ!
Perille kuitenkin pääsin, ja kun Nurmien auto pysähtyi Suopursuntielle, olin todella kiitollinen ettei Ella ollut omassa huoneessaan, josta on näkymä pihalle. Jos koko homma olisi lässähtänyt viimeisillä sekunneilla... No niin, päätelkää itse miltä tuntuisi. Ella oli kylpyhuoneen puolella, ja kun hän sieltä tuli, oli ilme hyvinkin näkemisen arvoinen. Vielä seuraavana päivänäkin piti nipistää ja todistaa että kyllä, täällä ollaan! Ja olen lauantaihin saakka, ei hätää! Yllätys oli iloinen, onneksi, ja sen tajuamiseen ei tarvinnut olla mikään elekielen tulkinnan mestari. Taisinpa saada pusun jos toisenkin. Niin että jymy-yllätys onnistui mainiosti, ja se todellakin kannatti!! Joskus kannattaa nähdä vaivaa, kamppailla suurten haasteiden kanssa, sillä palkinto voi olla odotettuakin parempi! Ja joskus toisen ihmisen ilo on yksi parhaita palkintoja omalle vaivannäölle.
 |
| Ja vaivaa on nähty tuonkin valkean päähineen eteen. Jokainen ylioppilas on juhlansa sataprosenttisesti ansainnut, ja mitä paremmat juhlat, sen parempi minun mielestäni! Omaa lakkia pitää odotella vielä vuosi, tai toivottavasti ei sen pidempään.... |
<3
VastaaPoista