Kerta kiellon päälle

Niin se näyttää olevan, että vannomatta paras! Torstaina äidinkielen kokeen jälkeen soi puhelin ja hiihtojaoston valmennuspäällikkö tiedusteli mahdollisuutta lähteä hiihtämään lauantaina Kontiolahdelle miesten 4x10km SM-viestiä. Eihän se auttanut kuin ottaa sukset suojavahasta (eipä niitä kyllä onneksi vielä ollut ehditty vahaan laittaa…), kaivaa jo telakalle määrätty trikooasustus kaapista ja pakata laukku taas uutta reissua varten. Tai no, tosiasiassa laukkukin oli vielä käytännössä purkamatta edelliseltä reissulta, joten mitäs tässä väritän? Olin valmis lähtemään taas kerran rimpuilemaan suksineni hiihtoladulle. KEV:n kakkosjoukkueesta irtosi ankkurin paikka.

Niin, miksikö minä? Samaa ihmettelin tovin itsekin. Oli tullut kato hiihtäjärivistöön: Stenbäck ja Huhtala olivat kai sairastuneet ja varamiehet hommanneet jotain muuta menoa, joten hiihtäjistä piti siirtyä hiihtosuunnistajiin. Kontiolahden ratahan on aika rankka, mäkiä on muutama, mutta sitäkin jyrkempiä. Minulla reidet olivat aika tukossa jo edellisenä päivänä, joten hirvitti ajatellakin niiden mäkien könyämistä numero rinnassa. Eikä auta; kun on jumissa niin sitten on, eivätkä siinä enää verryttely ja venyttely kahtena viimeisenä iltana paljon paina. Näin ollen hiihto oli sellaista tasapaksua vääntämistä, hapenotto ei joutunut koville, koska happojaloilla ei kovempaa päässyt. Toisaalta ihan hyvä. Näin ei tullut tapettua itseä heti ensimmäisen kierroksen aikana, vaan vauhti oli aika samanlaista loppuun saakka. Yleensä kun laitetaan numero rintaan niin tulee lähdettyä painamaan sellaista vauhtia että vitosen kohdalla pelaa itsensä pois pelistä. Nyt pääsin jopa lopun tasaisella pätkällä kuittaamaan vielä pari kaveria, jotka viimeisessä seinänousussa loikkivat ohi kuin aropuput. Niin… Kun aloittaa loppukirin, pitäisi jaksaa loppuun saakka.

Maaliviivan ylitin joidenkin huhujen, joita luin tulostaululta, mukaan sijalla 41. Ykkösjoukkue oli 14. Sellainen SM-viesti tänä vuonna, toivottavasti nuo ykköstykit eivät enää kovin monena vuonna sairastu kauden tärkeimpiin kisoihin. Olisi kiva nähdä mihin täysin iskukykyinen lauma Erä-Veikkoja nykyään yltää. Muutamaan vuoteen kun ei olla ihan kärkipäätä haisteltu. Mutta nyt! Nyt minä laitan sukset naulaan ja kisatrikoot kaappiin. Seuraavan kerran kaivellaan niitä sitten ensi syksynä, siihen asti ulkoilutetaan nastaria ja lenkkitossua. Tulevalla viikolla avaan suunnistuskauden Turussa AV-leirillä. Moro!