Kisahulluus iski minuun! Miksei hulluus iske etelään?

Kylläpä minä olen hetkellisten tuntemusten vietävissä! Espoossa käyty reissu oli jo hauska kokemus sinänsä, kun tuli niinsanotusti äkkkilähdöllä mentyä, mutta nyt alkaa jo mopo karata käsistä. Eilen kävin painavan keskustelun Severin kanssa kevään suunnistuskisojen merkityksestä, ja sen päätteeksi huomasin istuvani koneella näpsimässä IRMA-palveluun ilmoittautumisia Paimion Finspringille, sekä itselleni että Severille. Niin että taas sitä mennään! 

Asian järjettömyyttä lisää se, ettei meillä ole viestijoukkuetta sunnuntain kisaan, vaan tarkoitus olisi taas tulla takaisin heti välittömästi. Eli reissu pähkinän kuoressa: perjantaina jotenkin Turkuun (ehkä yöjunalla), ja Paimioon lauantaiksi kisaamaan, minkä jälkeen mahdollisimman nopeasti takaisin Kuusamoon. Yli tuhannen kilometrin matkustaminen yhden startin takia. Niin että kuulkaas te etelän ihmiset! Miksi silloin harvoin kun Pohjois-Suomessa järjestetään isompia suunnistuskisoja, osanottajamäärät läsähtävät huomattavasti? Ne, jotka jäävät pois, ovat sieltä etelästä. Jos teiltä kysytään, niin matka "sinne pohjoiseen" on liian pitkä. Ja silti se on aivan samanmittainen teille kuin meille on matka "sinne etelään", eikä meillä juuri puntaroida osanottamista vaikkapa Turun seudulla käytäviin SM-kisoihin. Osallistuminen on itsestäänselvyys! Toivottavasti Pudasjärvellä syksyllä järjestettävät SM-pitkät eivät ole liian kaukana! Samaa kyllä toivon Fin5:stä kesällä 2014, kun se on täällä Kuusamossa. Ainakin seurassa on kovat odotukset osanottajamääristä, suorastaan pelottavan kovat. Olisi ihan terveellistä (pohjoisen seurojen talouden kannalta ainakin), jos tällaista kisahulluutta esiintyisi myös etelän suunnistajissa.

Oli miten oli, meille Etelä-Suomen kisareissut tulevat pysymään ohjelmassa, vaikkakin ehkä minun pitää omalla kohdallani alkaa järkeistää tätä reissaamista. Jos kolmas viikonloppu putkeen vain mennään eikä meinata, niin ehkä on syytä miettiä homman kannattavuutta. Päälaji on kumminkin hiihtosuunnistus...

Espoon reissu ja eSprintti

Pikavisiitti etelään on takanapäin. Lensin siis perjantaina myöhään illalla Kuusamosta Helsinkiin Finnairin koneella, joka sitten vastoin odotuksia olikin ihan kunnon pikku Airbus, eikä mikään potkurin rääpäle. Helsinki-Vantaalla oli vastassa pikkuveljeni Severin kummitäti, jonka perheen hoteisiin syöksähdin loisimaan pariksi yöksi. perillä olin yöllä, kello taisi olla puoli yksi kun sammutin valon ja löin pääni tyynyyn. 

Seuraavana aamuna heräsin syömään aamiaisen valmiista pöydästä ja sitten pakkailin vähät tavarani lainareppuun, ja pääsin ihan autokyydillä Kivenlahdessa sijainneen kisakeskuksen ytimeen. Koska sprintit suunnistetaan nykyään lähes yksinomaan kaupunkimaisemissa, mielellään vielä mahdollisimman ydinkeskustassa, oli nytkin kilpailukeskus varsin ahdas. Numerolaput löytyivät yhdestä rivistä, vessoiksi oli raahattu kymmenkunta bajamajaa koulun nurkan taakse ja maalialue oli ihan omalla osastollaan kadun toisella puolen pienen rantapuiston puolella. Tiivis oli tunnelma, hyvä kun sai reppunsa johonkin rakoon ahdettua, niin että pääsi verryttelemään. Mutta suunnistajien kesken aina tilaa löytyy, ja niin nytkin. 

Ennen starttia kerkesin vielä löytää ihmisjoukosta sen yhden jota etsin... kuka se olisi voinut olla? Vinkki:  asuu Vaasassa ja on tyttö... niin, Ella-kullan. Niin että tsemppipusu ei mennyt sitten sivusuun, ja kyllä juoksu kulkikin ihan kohtuullisen hyvin kun se viimeinen piippaus sitten 11:04 kuului ja sain ottaa kartan sankosta. Paha vain, että silmäni eivät olleet ihan mukana toisella rastivälillä ja pieni mutta olennainen karttainformaatio jäi lukematta. Koukkasin sitten kakkosta varmaan minuutin edestä, enkä ole reitinvalinnastakaan ihan varma. Toisen kerran kosahti tosissaan 8-9-välillä, kun hilputtelin vähän matkaa kiellettyä aluetta pitkin. En siitä mitään hyötynyt, hävisin oikeastaan kymmenkunta sekuntia, ehkä viisitoistakin sen takia, mutta sääntökirjan mukaan siitä kuuluisi osakseni säälimätön hylsy. Itse olisin kyllä piirtänyt kartan vähän toisella tapaa, niin uskon etten olisi ihan samaan sortunut, mutta turha sitä on selitellä. Toiseksi viimeisellä rastilla alitajuntani kai sanoi että nyt pitää päästä tv-kameran eteen, koska vaikka leimasin jo oikealla rastilla, jokin vaisto veti vielä yhden leimauksen verran liikaa oikealle ja käväisin mutkin huippuliigan rastilla. Onneksi eivät olleet sitä laittaneet iltapäivän tv-lähetykseen! Kolmella selvällä virheellä se siis meni, mutta ehkä tein myös joitain muita reitinvalintakoukkuja. En oikein osaa sanoa, mikä olisi ollut se optimireitti. Nyt on kuitenkin kisakausi avattu.

Iltapäivällä pääsin vielä juoksemaan saman radan uusiksi, tällä kertaa virheet korjaten, sillä Ella avuliaasti ajeli minua kyyditen muutaman ajon samalla kun kulki itse leirillä olleen maajoukkueen vanavedessä. Niin että pääsin ottamaan revanssin kaupunkimaastosta, joka melkein kukisti minut. 

Tänä aamuna sitten lensin jo takaisin, kone lähti Helsingistä 7:20, ja kotona olin reilun tunnin myöhemmin. Yritin jopa käydä hangilla hiihtämässä, mutta pahimmoilleen oli aurinko jo ehtinyt lämmittää keliä, ja lujan näköinen hanki petti kymmenen metrin jälkeen. Ehkä huomenna olisi kovempi hanki ja pääsisin aiemmin suksimaan... Tai no, katsotaan nyt.

Kolme tekstissä mainittua virhettä on piirretty yllä olevaan kuvaan oranssilla värillä.

Ravintoarvot kohdalleen!

Nyt on valmistautuminen sprinttikisaan viety huippuunsa. Kolmen kilometrin kuninkuusmatka kun vaatii lujan tankkauksen ja tarkan suunnittelun energian käyttöön! Niimpä intouduin ruuanlaittopuuhiin ja kokkailin lähinnä itselleni, mutta siinä sivussa myös muille kotona olleille halukkaille, erityisen onnistuneen kana-nuudeli-wokin. Yksinkertainen juttu: kanasuikaleet paistetaan ja maustetaan, nuudelit keitetään, ja sitten nämä molemmat lysätään wokkipannuun. Tällä kertaa höysteet olivat yksinkertaiset; silppusin vähän porkkanaa ja kurkkua sekaan. Koko komeus kuumennetaan wokkipannussa kertaalleen soijan ja öljyn kanssa, ja ei kun syömään. Yksinkertainen, helppo, nopeahko ja ennen kaikkea maukas.

Yksinkertaisuudessaan kaunista...

Ja jälkiruoka oli sitäkin yksinkertaisempi... No, alla oleva kuva varmaan kertoo kaiken =D

Elätän toiveita, että kun tulen sunnuntaina takaisin kotiin, joku lusikallinen on vielä jäljellä  palautusruoaksikin.

Eiköhän näillä kulje! Kohta pitääkin suunnata lentokentälle. Ehkä tarkistan vielä ettei unohdu suunnistuskenkiä, emit-korttia tai jotain muuta yhtä tärkeää kotiin.

Ex tempore!!

Turun leirin jälkeen olin sata varma, että seuraavan kerran pääsen suunnistamaan joskus viikkojen kuluttua kun seura ehkä järjestää leirin, tai sitten järjestetään oma leiri, toivonmukaan ennen SM-kisoja kuitenkin. Turussa oli puhetta Espoon sprinttikisasta, joka on nyt ylihuomenna lauantaina. En pitänyt mitenkään realistisena lähtöä sinne juoksemaan, ennen kuin viisas rakas Ella mainitsi ehkä lentävänsä sieltä sitten Kuusamoon joksikin aikaa. Lentävänsä! Kuusamosta pääsee lentämällä Helsinkiin!! Näin ollen katsoin kotona nopeasti Finnairin lentovuorot ja seuraavassa hetkessä huomasin jo näppäileväni suunnistusliiton IRMA-palveluun lisenssinumeroani ja ilmoittautuvani lauantain eSprinttiin. Oho! Niin että huomenna illalla lennän ensimmäist kertaa vuosikausiin Kuusamosta suoraan Helsinkiin, joku Flybeen potkurikone, mutta kyllä se bussi-juna-taksi-hässäkän voittaa, tai omalla autolla huristelun. Severin kummitäti Espoossa lupasi majoituksen ja jopa kyydin kisapaikalle. Niin että varasin sitten ne lentoliput. 

Tämä sitä on, yleensä en lähde mihinkään mukaan ilman kunnon harkintaa, mutta näköjään suunnistuskisoihin minut saa kun vain mainitsee jotain sinne päin. Näin aloitan suunnistuskauden monta viikkoa etuajassa, ja saan ensimmäistä kertaa vetää sprinttikisan ennen SM-sprinttiä. Jospa tänä kesänä se vaikuttaisi niin, etten SM-kisoissa heti alkuun pelaa itseäni pois finaalista...

Ainut negatiivinen uutinen on, että Ellani ei nyt sitten ilmeisesti tulekaan Kuusamoon, kun pitää lukea pääsykokeisiin. Ja ymmärränhän sen, onhan opiskelupaikka ja kouluun pääseminen aika iso juttu. Itse tosin yritän tällä hetkellä kovasti päästä sieltä pois...

AV-leirillä kesäkausi käyntiin

Turku, tuo kaukainen maa (Kuusamosta katsoen) Suomenmaan lounaispuolella, josta lumet tavallisesti lähtevät niin, että huhtikuussa suunnistetaan viimeistään aivan täyttä päätä. Nyt kuitenkin maastossa oli vielä monin paikoin säären syvyydeltä hankea, joten neopreenisukat kastuvat nastarissa kun treenejä tehdään. Itse asiassa ohjelmaan tehtiin pieniä muutoksia lumitilanteen vuoksi, vaikkakin AV-leiri pidettiin ihan suunniteltuun aikaan. Pari harjoituspaikkaa vaihtui, ei sen kummempaa. 

Minun osaltani leiri alkoi torstaina, sillä keskiviikkona oli ensin käytävä Vuokatissa ajantasaistamassa tietämystä lasten radoista ratamestarikurssilla. Fin5 2014 ratasuunnittelussa on nimittäin sysätty minulle vastuuta, joten on hyvä olla "kartalla" nykyisistä ohjeista. Vuokatista ajoin yötä myöten Jyväskylään yöksi, ja aamusta jatkoin matkaa kohti Turkua. Lyhyiden unien jälkeen huomasin että nuha teki tuloaan; tyypillistä!

Leirin ohjelma oli varsin sprinttipainotteinen, mikä varmaan johtuu lumen määrästä. Torstaina juostiin Turku Sprint Cupin osakilpailu Mynämäellä, perjantaina oli sprinttiviesti, lauantaina olisi ollut supersprintti aamupäiväharjoituksena, jota muut juoksevat tätä kirjoittaessani. Itse kävin apteekissa hakemassa Strepsilsiä ja Nasolinia, sillä nuha ei ilmeisesti pitänyt juoksentelusta tuulisessa säässä. Myös pohkeet alkoivat jo toisena päivänä huutaa tuskasta päästyään juoksuliikkeeseen pitkästä aikaa, eikä edes Ellan suosiollisesti suorittama hieronta niitä helpottanut. Iltapäivällä kävin vielä Ellan seurassa hölkyttelemässä verryttelynä toisen supersprintin variaatioista. Sen lisäksi oli kaksi maastoharjoitusta, yksi monipuolinen harjoitus kolmessa osassa: rastinotto, suunta ja reitinvalinta. Toinen oli sunnuntaina aamulla kevätyön viestin radalla. lumiset olivat olosuhteet molemmissa maastoharjoituksissa.

Lauantaina leiri siis varsinaisesti loppui. Kevätyön viestissä ei ollut minulla, eikä myöskään Ellalla joukkuetta, joten sovimme treffit Veran (meillä isosena riparilla 2009, isoskollegana 2010, hyvänä ystävänä senkin jälkeen...) ja Rikun kanssa, ja pidimme sellaisen 'double date'-session Turkulaisessa Panini-ravintolassa, sekä Amarillossa jälkiruuan merkeissä. Mukava ilta kaikin puolin! Nyt sitten istun jo puolimatkassa kotiin, Vaasassa Nurmien olohuoneessa sulatellen mahtavaa ateriaa, jonka Kirsi oli loihtinut jälkiruokineen. Huomenna sitten pitää pompata taas jossain vaiheessa rattiin ja koettaa ajaa kotiin saakka, kun siellä ilmeisesti tarvittaisiin autoa. Ja ehkä koulussakin olisi hyvä välillä piipahtaa.

Sprinttiviestin lähdön tunnelmia: voitte ottaa otteen kartasta, karttoihin ei saa koskea

Jossain oli maa jo näkyvissä! Ja heti on hyvä mieli... vai johtuisiko se
jostain muusta?

Välillä on hyvä pohdiskella suunnistuksen syvintä olemusta

Leirin aikana löysin jopa muutaman rastin! 

Viehkeät valloittajattaret...

... ja heidän kantojuhtansa

Oli miten oli, kesäsuunnistuskausi on avattu Turun lumilla, ja jalat ovat mahtavassa soirossa, ja nenä vuotaa! Hyvin pyyhkii...

Kerta kiellon päälle

Niin se näyttää olevan, että vannomatta paras! Torstaina äidinkielen kokeen jälkeen soi puhelin ja hiihtojaoston valmennuspäällikkö tiedusteli mahdollisuutta lähteä hiihtämään lauantaina Kontiolahdelle miesten 4x10km SM-viestiä. Eihän se auttanut kuin ottaa sukset suojavahasta (eipä niitä kyllä onneksi vielä ollut ehditty vahaan laittaa…), kaivaa jo telakalle määrätty trikooasustus kaapista ja pakata laukku taas uutta reissua varten. Tai no, tosiasiassa laukkukin oli vielä käytännössä purkamatta edelliseltä reissulta, joten mitäs tässä väritän? Olin valmis lähtemään taas kerran rimpuilemaan suksineni hiihtoladulle. KEV:n kakkosjoukkueesta irtosi ankkurin paikka.

Niin, miksikö minä? Samaa ihmettelin tovin itsekin. Oli tullut kato hiihtäjärivistöön: Stenbäck ja Huhtala olivat kai sairastuneet ja varamiehet hommanneet jotain muuta menoa, joten hiihtäjistä piti siirtyä hiihtosuunnistajiin. Kontiolahden ratahan on aika rankka, mäkiä on muutama, mutta sitäkin jyrkempiä. Minulla reidet olivat aika tukossa jo edellisenä päivänä, joten hirvitti ajatellakin niiden mäkien könyämistä numero rinnassa. Eikä auta; kun on jumissa niin sitten on, eivätkä siinä enää verryttely ja venyttely kahtena viimeisenä iltana paljon paina. Näin ollen hiihto oli sellaista tasapaksua vääntämistä, hapenotto ei joutunut koville, koska happojaloilla ei kovempaa päässyt. Toisaalta ihan hyvä. Näin ei tullut tapettua itseä heti ensimmäisen kierroksen aikana, vaan vauhti oli aika samanlaista loppuun saakka. Yleensä kun laitetaan numero rintaan niin tulee lähdettyä painamaan sellaista vauhtia että vitosen kohdalla pelaa itsensä pois pelistä. Nyt pääsin jopa lopun tasaisella pätkällä kuittaamaan vielä pari kaveria, jotka viimeisessä seinänousussa loikkivat ohi kuin aropuput. Niin… Kun aloittaa loppukirin, pitäisi jaksaa loppuun saakka.

Maaliviivan ylitin joidenkin huhujen, joita luin tulostaululta, mukaan sijalla 41. Ykkösjoukkue oli 14. Sellainen SM-viesti tänä vuonna, toivottavasti nuo ykköstykit eivät enää kovin monena vuonna sairastu kauden tärkeimpiin kisoihin. Olisi kiva nähdä mihin täysin iskukykyinen lauma Erä-Veikkoja nykyään yltää. Muutamaan vuoteen kun ei olla ihan kärkipäätä haisteltu. Mutta nyt! Nyt minä laitan sukset naulaan ja kisatrikoot kaappiin. Seuraavan kerran kaivellaan niitä sitten ensi syksynä, siihen asti ulkoilutetaan nastaria ja lenkkitossua. Tulevalla viikolla avaan suunnistuskauden Turussa AV-leirillä. Moro!