Treenikauden koontia

Noniin, hiihtosuunnistuksen kisakausi alkaa ensi lauantaina Luostolla, joten voisin vetää yhteen, mitä viime kesän ja syksyn aikana suurinpiirtein on tehty, jotta tänä talvena kulkisi suksi ja löytyisi lippu. Lupasin taannoin sen tehdä, ja kun nyt istuksin Tievatuvalla sisällä pakollisen kiintiönuhan kourissa muiden treenatessa urastolla talvisissa unelmaolosuhteissa, ei minulla parempaakaan tekemistä ole - joten tässäpä analyysia.

Määrällisesti olen harjoitellut suurinpiirtein entiseen malliin. Mikäli harjoittelu sujuu kilpailuun valmistavan ja kisakauden osalta suunnitellusti, saldoksi tulee noin 600 tuntia. Silmiinpistävää muutosta aiempiin vuosiin nähden ei ole myöskään tehojakaumassa, mutta kovien harjoitusten sisältö on toisaalta muuttunut paljonkin. Aiemmin kesäkauden kova harjoittelu on perustunut lähinnä suunnistuskisoihin ja suunnistukseen, tänä vuonna sitä muutettiin matkustelun vähentämiseksi. Tein jo alkukesästä maksimitehoisia sauvarinteitä, mäkijuoksuvetoja ja rullahiihtointervalleja. Tarkoituksena oli tällä tavoin ensin nostaa maitohaponsietokykyä, sekä siirtää voimaharjoittelussa tehtyä voimaa lajisuorituksiin, mikä mahdollistaisi myöhemmin harjoituskaudella VK-harjoitusten tekemisen aiempaa kovemmalla vauhdilla. Ajatusmaailma on tehoharjoittelun suhteen ikäänkuin käänteinen perinteiseen PK-VK-MK-kisat kausirytmitykseen, joka löytyy monista valmennusoppaista. 

Toisaalta PK-harjoittelussa muutettiin harjoitustapaa lenkeillä. Rullahiihtoa en suosinut pitkillä, hitailla lenkeillä, vaan lajinomaiset treenit tein aina, ainakin osittain, reippaalla vauhdilla. Pyöräily ja sauvakävely tekivät paluun pitkien lenkkien etenemismuodoiksi juoksun oheen. Sauvakävelyt pyrin tekemään aina paljon korkeuseroa käsittävissä maastoissa, kuten Vuokatin vaaramaisemissa tai Lapin tunturimaastoissa. Hiihdonomaisten suoritusten tekeminen ala-VK tehoisesti tai kovempaa perustui ajatukseen, että tekniikka pitäisi pyrkiä pitämään aina hyvänä, mikä usein PK1 lenkkeillessä unohtuu. Tällöin liikkeistä tulee hitaita ja väärät lihakset tekevät töitä. Rauhallisempaa hiihtomäärää tuli sitten syksystä mukaan lisää, kun päästiin lumille ja oikeille suksille.

Voimaharjoittelu onnistui tänä vuonna hyvin, ja aiempiin vuosiin nähden merkittävää on, että olen onnistunut säilyttämään sen osana viikko-ohjelmaa lähes tauoitta. Voimantuotolliseen kehitykseen painottuneen kaudn jälkeen Rukalla toteutetusta rullahiihtotestin ajasta lohkesi noin minuutti pois heinäkuun lopusta syyskuun alkupuolelle mennessä. Voimaharjoittelu siis jatkui koko kesän ajan yhtenä painopisteenä, kevään oltua enemmänkin valmistautumista voimaharjoitteluun. Syyskuusta eteenpäin punttitreenit ovat olleet luonteeltaan enemmän ylläpitäviä, ja painopiste on ollut voiman siirtämisessä hiihtoon, ja hiihdon taloudellisuuden rakentamisessa.

Leirit ovat tärkeitä harjoittelun kannalta motivaation, olosuhteiden, ja palautumisen optimoinnin suhteen. Maajoukkueleirit ovat luoneet leirityksen pohjan: Vuokatti, Otepää, Ramsau, Vuokatti, Saariselkä ja nyt viimein on vuorossa Tievatuvan maastoissa varsinainen taitoleiri. Näiden väleissä on ollut omia leirejä Saariselällä ja Vuokatissa, sekä perusharjoittelua ja lepoa kotopuolessa (eli Kuusamossa ja Jyväskylässä). Harjoittelun rytmitys viikkotasolla on onnistunut paria viimevuotta huomattavasti paremmin, ja osaltaan sen takia varmasti olen pysynyt hyvin terveenä, mikä puolestaan on taannut harjoittelun jatkuvuuden. Nyt se terveenä olemisen mukava kierre sitten katkesi, juuri kun pitäisi olla nauttimassa hiihtosuunnistuksesta itsestään hyvällä uraverkostolla, josta ovat vastanneet maajoukkuekoutsit Tapsa ja Jake, sekä Jaken kotijoukot arvokkaalla panoksellaan. Kiitos! 

Vaikka nuhassa oleminen korpeaakin vietävästi, tiedän tehneeni oikeita asioita kesän ja syksyn aikana ja kehittyneeni, ja tiedän että tässä on vielä reilusti aikaa tärkeisiin kisoihin, jotka alkavat loppiaisena Keminmaassa katsastuksilla. Näin ollen ei tarvitse huolestua ja synkistyä, vaan koetan ajatella, että leirillä on paras mahdollisuus toipua kaikessa rauhassa takaisin kuntoon, kun ei tarvitse kuormittua muilla asioilla, kuten koulujutuilla tai arjen askareilla. Tästä eteenpäin on syytä keskittyä positiivisen mentaliteetin ylläpitämiseen ja kehittämiseen, vahvuuksien viilaamiseen ja hisusta nauttimiseen, jotta eväät huippusuorituksille ovat olemassa. Väkisin vääntämällä niitä ei synny. 

Ja helmikuussa ollaan sellaisessa kunnossa, että Imatran EM-kisoissa ollaan muutenkin kuin kisaturistina mukana. Tähän sisältyy myös mediassa pyörinyt kisaturistin käsite esimerkiksi olympialaisista käydyn keskustelun yhteydessä.

Historiaa etsimässä

Tällä rintamalla on ollut taas hiljaista. Kiireinen opiskelusyksy on vienyt miestä - toki jos verrataan opintosuorituksiani ja meneillään olevia opintojani muiden historian pääaineryhmän fuksien suorittamiin, ei varmaan pystytä käsittämään, miten syksyni muka on voinut olla kiireinen. Kuten historian tutkimuksessa yleensä, tässäkin asiassa täytyy kokonaisuutta ymmärtääkseen tutkia useampia lähteitä ja ajatella monesta näkökulmasta. No, tätä blogia aiemmin lukeneet varmaan ymmärtävät kiireisyyden kumpuavan niin urheilu- kuin koulumaailmasta, ja etenkin niiden yhteensovittamisesta. Onneksi historian opiskelijat ovat avointa, rentoa ja leppoisaa porukkaa, johon on päässyt helposti mukaan tällainen urheilumaailmaan tiiviisti kietoutunut menijäkin. En ole ehtinyt osallistua ensimmäiseenkään yhteiseen opiskelijatapahtumaan koko syksyn aikana, ja sama meno tulee jatkumaan, mutta silti koen olevani osa porukkaa. 

Tämä syksy on pistänyt miettimään pariinkin kertaan, mikä minun suhteeni historiaan on. Ensimmäisen kerran lukion jälkeen sitä piti miettiä viime keväänä kun hain yhteishaussa Jyväskylään historiaa lukemaan. Kun opiskelupaikka oli otettu vastaan ja opinnot alkoivat, samaa asiaa pääsi pohtimaan muille opiskelijoille ja myös opettajille esittäytyessä. HISP011 -kurssin alussa kirjoiteltiin pohdintaa otsikolla "Minä ja historia". Tänään ko. kurssin luennoitsija professori Simo Mikkonen laittoi sähköpostilla linkin (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=792) tutkimusartikkeliin, jonka hän yhdessä Anna Veijolan kanssa oli työstänyt vastaavien opiskelijatöiden pohjalta vuosi aiemmin. Artikkelin tutkimusaiheena oli historian opiskelijoiden käsitys historiasta opintojen alkuvaiheessa. Niinpä aloin jälleen pohtia, mikä on oma suhteeni historiaan, ja mikä on oma käsitykseni historiasta oppiaineena ja tieteen alana.

Artikkelissa nousee esiin, että suurin osa historian opiskelijoista kokee opintojen alkuvaiheessa kiinnostuksensa kumpuavan populaarin historiakulttuurin tuotoksista, sekä hyvien, innostavien historianopettajien esimerkistä, ja isovanhempien kertomuksista sotaan ja evakkoon liittyen. Kun pohdin niitä argumentteja, joita itse kirjoitin motivaatiokirjeeseeni valintahaastatteluun liittyen, taisivat nuo kaikki asiat löytyä sieltä. Jollain tapaa ne linkittyivät myös "Minä ja historia"-kirjoitelmaani. Vuosi sitten kirjoitettujen kirjoitelmien pohjalta Mikkonen ja Veijola olivat koostaneet kolme esimerkkitarinaa, joista jonkinlaisen tyypillinen opiskelija voisi kirjoittaa omasta suhteestaan historiaan. 27 opiskelijasta kolme kirjoittaa pohdinnon, jossa nousee esille historian tulkinnallinen luonne ja lähteiden ristiriitaisuus, sekä mahdollisuus oppia kriittistä ajattelua. Loput 24 jakautuvat melko tasaisesti kahteen ryhmään, jotka korostavat historian olevan joko kertomuksia menneestä ajasta tai menneen ajan tapahtumia, jotka muodostavat syy-seuraussuhteita. Kun peilaan omia mietteitäni "Minä ja historia"-kirjoitelmastani noihin teksteihin, huomaan sijoittuvani vahvasti näihin molempiin, enkä mainitse sanallakaan mitään mikä nostaisi minut niiden kolmen opiskelijan joukkoon, jotka ovat hiffanneet mitä historia tieteenä tarkoittaa. 

Artikkelin mukaan historian opettajan ammatti näkyy monien opiskelijoiden suunnitelmissa jo alkuvaiheessa, ja historian opettaminen yleisesti nähdään tulevien sukupolvien sivistämisenä, ohjaamisena nykypävän ymmärtämiseen historian tapahtumien kautta, ja opettajan oman historiantietämyksen jakamisena. Sivistäminenhän tietysti on opettajan työn pointti, mutta tarkoittaako sivistäminen sitä, että paasataan tapahtumia historian oppikirjasta ja sen ulkopuolelta, jotta mahdollisimman moni tietäisi mahdollisimman paljon ja tarkasti asioita, joita menneisyydessä on tapahtunut? Kun lukaisen oman pohdintoni uudestaan, huomaan itsekin kirjoittaneeni että on tärkeää opettaa, miten menneisyyden tapahtumat vaikuttavat tähän päivään, jotta vanhoja virheitä ei toistettaisi. Ei sanaakaan lähdekriittisyydestä tai tulkinnallisuudesta, saati oppikirjahistorian kyseenalaistamisesta.

Mieleen alkaa nousta kammottava ajatus: olenko minä, joka olen pitänyt itseäni jotenkin kohtuullisen viksuna ja vilmaattisena, ja vieläpä historian luonnetta ymmärtävänä heppuna, todellisuudessa niin (anteeksi provosoiva ja radikaali, jopa loukkaava ilmaus:) helvetin tyhmä, että pidänkin historiaa ulkoaopeteltavina faktoina, joita on ärkeää toistaa sukupolvesta toiseen koulussa, jotta jokainen ymmärtää, että Suomi on nykyään sellainen ja sellainen hyvinvointiyhteiskunta, koska menneisyydessämme sodat ja sotakorvaukset ja jälleenrakentaminen ja Nokia ja blaablaaablaaaaaaa...

On minulla kuitenkin yksi pelastusrengas! Jos en ole ähnyt aivan tolkuttoman todentuntuista unta, joka on pyyhkinyt todelliset tapahtumat muististani, tiedän varmasti vastanneeni valintahaastattelussa kysymykseen "Mitä historia on?", selväsanaisesti sen olevan tulkintaa. Nimenomaan tulkintaa erilaisten lähteiden pohjalta, ottaen huomioon ajan ilmiöiden ja aatteiden vaikutuksen taustalla. Haastattelu on tietääkseni nauhoitettu, en tiedä kuinka pitkään tallenteita on tarkoitus säilyttää, mutta toivottavasti pitkään, jotta joku voi joskus monipuolistaa Mikkosen ja Veijolan tutkimusta lähteiden osalta. Koska olen kuitenkin aika varma, että sepostukseni tulkinnasta oli totta eikä unta, voin huokaista helpotuksesta: olen sittenkin käsittänyt historian luonteen. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä se ei näy missään kirjoittamissani, luettavissa olevissa dokumenteissa??!!?!?

Kiintoisa on myös se tosiasia, että enemmistö muistakaan historian opiskelut aloittavista pääaineopiskelijoista ei kirjoita pohdinnoissaan historialle luonteenomaisista tulkinnallisuudesta, ristiriitaisuudesta ja kyseenalaistamisesta, vaikka käytännössä kaikki opiskelupaikan saaneet ovat, kuten Mikkonen ja Veijolakin toteavat, valintamenettelystä johtuen lukiolaisten eliittiä historian osaajina. Olettaisin kuitenkin, että kuten minä itse, moni muukin laudaturin kirjoittanut ylioppilas kuitenkin ymmärtää, ettei oppikirjahistoria ole sen kummempaa kuin historiantutkijoiden lähteisiin perustuvista tulkinnoista kirjoitettua yleistystä ja yksinkertaistusta - siis tulkintaa menneisyydestä. Homman juju on luultavasti siinä, että vaikka historian luonnetta ehkä ymmärretään, luonteen merkitystä ei ymmärretä ottaa esille, koska sitä ei ole ikinä korostettu kouluhistoriassa. Ei ala- eikä yläkoulussa, eikä lukiossa. Kolme opiskelijaa 27stä on niin edistyneitä ajattelijoita, että he pohtivat historiaa boksin ulkopuolelta, tai sitten heille on sattunut opettajiksi joku niistä harvoista historian opettajista, joka on sisäistänyt historian opetussuunnitelman tavoitteen opettaa lähdekritiikkiä ja tulkinnallista otetta asiasisältöjen sijaan tai vähintään lisäksi.

Haasteellista on opettajan tapojansa muuttaa, tai valmistuvan opettajan aloittaa tyhjästä uutta opetuslinjaa, kun ympäröivä maailma niin kovin hitaasti kääntyy uudelle tielle. Vilkuilin vielä piruuttani viimeisten kolmen vuoden YO-kokeet läpi. Kysymykset olivat aika harvoissa tapauksissa sellaisia, joissa olisi tarvinnut eritellä tutkimusta asiasisältöjen sijaan. Mieluummin YO-kokeessa kysytään yhä, "miksi Rooman valtakunta hajosi?" kuin vaikkapa "millaiset asiat ovat vaikuttaneet historiantutkijoiden käsityksiin Rooman valtakunnan hajoamisen syistä?" Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata lukion historian ensimmäisen kurssin oppikirjan noin puolivälissä olevan Antiikki-kappaleen jälkimmäisen puoliskon avulla, ei vaadi paljon vaivaa. Jälkimmäinen vaatii jotain muuta kuin lukion nykyistä oppikirjaa vastauksen pohjaksi. Ei minulla ole mitään hajua siitä, kuka Rooman hajoamisen syyt on lanseerannut, ja millaisissa oloissa kyseinen historiantutkija on työskennellyt. 

Juu, siinäpä pohdintaa historiasta ja käsityksistäni sekä niiden vaikuttimista. Tämä teksti ei nyt hirveästi avannut urheilullista tilannettani. Sitä kaipaaville tiedoksi: terveenä ollaan oltu, tällä hetkellä leireilen Saariselällä hiihtokilometrejä keräilemässä, ja hisukausi alkaa 3.12. Luostolla. Lupaan pistää yhteenvetoa kesäkauden harjoittelusta lähiaikoina tänne ihasteltavaksenne. Tunnin päästä hierojan pöydälle huoltamaan, ja huomenna taas hiihdetään kovaa. Kiitti ja moi!

Ärsykettä

Pitkä aika on ehtinyt taas kulua edellisestä päivityksestä, ja kuulumisia on ehtinyt tässä välissä olla monenlaisia. Koulu Vuokatin urheiluopistolla loppui, käteen jäi hierojan ammatti ja upea opintomatka Rhodoksen lämpöön, jota kelpaa taas muistella kun Suomen lyhyt mutta viileä kesä lähestyy jo kohta loppuaan. Suunnistuskausi on jo pitkällä, Jukolanviesti juostiin Lappeenrannassa ja Kuusamon Erä-Veikot 1 teki jälleen joukkueena kohtuullisen hyvän suorituksen, jossa henkilökohtainen osuuteni sujui myös aivan kelvollisesti. Myös Kainuun rastiviikko on jo taputeltu, joskin itse taputtelin sen kasaan jo puolessa välissä, kun niin tuttu seuralaiseni flunssa päätti palata piinaamaan minua kesken hyvin lähteneen kisarupeaman. Seuraava kerta tosissaan numerolappu rinnassa taitaa olla SM-sprintti Vaasassa Syyskuun puolella.

Hiihtosuunnistus on kuitenkin edelleen päälajini, joten harjoittelussa tähdätään talveen. Sitä ajatellen kävin hakemassa kovia harjoitusärsykkeitä Vuokatin Aateli-racessa, ja toteamassa, että on parempi palata kotiin kasvamaan ja vahvistumaan, ennen kuin lähtee kilpasille isojen poikien areenoille. Niinpä olen nyt Saariselällä leireilemässä kolmen vastaavanlaisia ajatuksia päässään pyöritelleen seurakaverini kanssa, ja uhraan palautumisestani aikaa kirjoittelulle tässä maukkasauvarinteen ja tasatyöntötreenin välisessä koomassa. Huomenna näyttäisi tulevan pidempää ärsyketä, kun tavoitteena on tallustaa Sokostille ja takaisin.

Valmennuksessani vastuun on ottanut Kari Miettunen, joka on Jyväskylän yliopistossa liikuntatieteelliseltä oppinsa saanut ammattivalmentaja. Yhteistyömme on lähtenyt hyvin käyntiin ja uudenlaiseen harjoittelumuottiin siirtyminen on edennyt mukavasti. Pikkuhiljaa kroppakin alkaa päästä kärryille uusista ärsykkeistä, joita tietysti on tärkeää antaa, jotta kehitystä tapahtuisi. Tavoitteena on nostaa hapenottoa jo alkuvaiheessa treenikautta, jotta lajinomaisesta harjoittelusta loppukesällä/syksyllä saataisiin enemmän tehoa irti. Lisäksi voimaharjoitteluun on keskitytty tarmokkaammin kuin monena aiempana vuonna. Imatran EM-projekti on siis täydessä vauhdissa ja sujuu hyvin.

Syksyllä on luvassa radikaalein muutos elämäntilanteessani, sillä otin vastaan opiskelupaikan Jyväskylän yliopistossa humanistisessa tiedekunnassa Historian laitoksella. Edessä on siis muutto uuteen kaupunkiin, muutto yhteen Ellan kanssa, jälleen uusi opiskelupaikka ja uudet kaverit hommattavana. Toki Jyväskylässä asuu paljon tuttuja suunnistajia, meitä maajoukkuehiihtosuunnistajiakin paikkakunnalla on puolenkymmentä, ja olosuhteet varsinkin sulan maan harjoitteluun ovat erinomaiset mäkisissä maastoissa. Eiköhän tästä hyvä tule! Uudenlaiset ärsykkeet myös muilla elämänalueilla lienevät yksinomaan positiivinen asia.

Kausi 2015-2016 paketissa

Talvi meni, lumet ovat hiljalleen sulaneet, ja vaikka Kuusamossavielä suksi liukuisi, vietän enimmäkseen aikaani Sotkamossa, jossa muutenkin talven aikana vähäksi jäänyt lumi on jo huvennut siinä määrin, ettei suksi mahdu enää kovin laajaa rinkiä huilaamaan. Niimpä lienee aika vetää yhteen kauden tuloslaskelma, eli mitä jäi käteen, eli vieläkö tätä hommaaon mieltä jatkaa, vai joko hakeudutaan konkurssiin, kuten asian voisi koulun yrittäjyystunneilla opituin termein ilmaista. 

Kaudella 2015-16 Koillismaan hisumies otti tavoitteeksi menestymisen ja hyvät suoritukset Ylläksen maailmancupissa (sijoittuminen 8 parhaan suomalaisen joukkoon), paluun hiihtosuunnistuksen SM-mitalikantaan, sijoittumisen jokaisessa henkilökohtaisessa SM-kilpailussa 10 parhaan joukkoon (plaketeille) ja viesteissä KEV SkiO-Teamin joukkueessa pääsyn mitaleille. Lisäksi pyrkimyksenä, joskaan ei virallisesti julkistettuna tavoitteena oli murtautua yllättäjänä EM-kisajoukkueeseen Itävaltaan. Tavoitteisiin päästiin melko mukavasti:

Ylläksellä meni koko sarjavihkoon, ei tavoitteisiin tai edeslähelle.

SM-kausi starttasi sprintillä ja sprinttiviestillä, joista molemmista tarttui matkaan mitali, jolloin loppukauden saattoi vetää rennosti, kun itseluottamus nousi kohisten. SM-näyttö ei vielä riittänyt EM-kisapaikkaan, mutta kävin lähempänä kisalippua, kuin moni uskoi ennakkoon mahdolliseksi. Keskimatkan SM-tavoite ei toteutunut, sillä kisat siirtyivät Lumirasteille, joiden ratamestarina toimin. Pitkän matkan järjestäminen onneksi onnistui Häkärinteillä, ja ylsin tavoitteen mukaiseen 10-sakin sijoitukseen, vaikka fyysisesti päivä oli vaikea. SM-viestissä KEV SkiO-Team jäi harmillisesti neljänneksi.

Kehitystä hiihtovauhdissa ja ominaisuuksissa en lopulta mitannut ulos enää keväällä, sillä sairastuminen Lapin Lumirastien jälkeen vesitti tarkoituksen osallistua sileän hiihtokisoihin, paranemisen jälkeen ei enää ollut motivaatiota. Päätin aloittaa ylimenokauden ja keskittyä tekemään rästissä olevat kouluhommat sisään, mikä tarkoitti lähinnä suurta määrää ylimääräisiä hierontatunteja Vuokatin hierontapolilla.

Vaikka alkukausi oli tahmea, varsinaisella pääkisakaudella onnistuin venymään oman tämänvuotisen tasoni yläalueella oleviin suorituksiin. Tavoitteet täyttyivät tyydyttävästi, mutta parempaan jäi varaa - reilusti. Yksi asia kuiteniin huolestuttaa: Suomen talvet. Minun sielunmaisemani hiihtosuunnistus on runsaalla lumella tapahtuvaa, nautittavaa talviurheilua, jossa urilla on muutakin kuin poikittain uran halkaisevia juuria ja jäistä sammalta, lämpötila on mieluummin reilusti pakkasella kuin niin helteellä, että sade tulee vetenä niskaan, eikä joka kurvissa ja laskussa tarvitse jännittää joka lihassolullaan purukalustoa myöten, pysyvätkö välineet ja kehon osat ehjinä. Viimeiset vuodet ovat tehneet "oikeista hisukisoista" enemmän harvinaisuuksia kuin tavallisia kokemuksia. Jopa Kuusamossa järjestetyt Lapin Lumirastit olivat olosuhteiltaan minulle itselleni pettymys, vaikka kilpailijat ylistivätkin enimmäkseen niin ratoja, puitteita kuin keliäkin.

Totuus on, että perimmäinen nautinto loskakisoista jää puuttumaan, ainakin minun kohdallani. Kyseinen nautinto on kuitenkin niin suurta ekstaasia, että aion vielä jatkaa sen tavoittelua ainakin pari vuotta uskoen, että joku järjestäjä vielä solmii yläkertaan niin hyvät suhteet, että kisataan huippuolosuhteissa. Pidän peukkuja Imatran EM-kisojen puolesta, sillä sinne on oma tähtäimeni ensi talveksi asetettu! Tämä kausi oli tason palautuksen aikaa. Ensi kaudellatavoitellaanjo selkeää kehitysaskelta kohti maailman kärkeä!

Kevät on kulkenut rauhallisesti. Pikkuhiljaa olen ottanut tuntumaa kesän suunnistushommiin: Stadisprintti ja Helsinki City-O avasivat kauden lentäen tekemälläni viikonloppureissulla pääkaupunkiin. Hiukan epämääräistä vaivaa vasemmassa nilkassa esiintyi, joten juoksuhommissa olen edennyt varovaisemmin kuin halut olisivat antaneet myöten. Nyt vain lihaksisto kuntoon ja loikkimaan kehitysaskelmia kohti loistavaa tulevaisuutta.

Kiitos yhteistyöstä parin viimeisimmän, vaikean kauden aikana: Pölkky Oy ja Kuusamo hirsitalot, joiden myötävaikutuksella leireily jakilpailu on paljolti mahdollistunut, Nonamesport, joka on vaatettanut minut sään mukaisesti ympärivuotiseen harjoitteluun, Normark, jonka kautta Peltosen sukset ovat löytäneet kotiosoitteeseeni, ja Rexin voiteet pitäneet niiden pohjat kilpailukykyisen liukkaina vaikeissakin olosuhteissa, sekä Kuusamon Erä-Veikot, seura, joka osaltaan huolehtii urheilun ja kilpailun mahdollistumisesta käytännössä.

Erityiskiitokset menevät vielä erikseen isä-Akille ja Tiina-äidille, joiden tuki on ollut monipuolisinta. Olkaa pliis mukana jatkossakin! Ja Eivind Tonnalle, joka luotsasi hiihtosuunnistusmaajoukkuetta viiden vuoden ajan, ja oli erityisen taitava valmentaja. Muutama sana oikeaan aikaan oikeassa paikassa riitti valamaan uskoa ja motivaatiota, ja toisaalta lyömään jarrut pohjaan ennen kuin harjoittelu meni överiksi ja kunnolla ojaan. Maajoukkue jatkaa kohti koti-EM- ja Venäjän MM- kisoja uuden päävalmentajan johdolla, kuka se on, sen aika näyttää.

Vaihtelua

Välillä sitä kaipaa hiukan vaihtelua. Niinpä päätin uudistaa hiukan blogin ulkoasua - ihan vain itseäni piristääkseni. Samalla ajattelin vaihteeksi kirjoittaa jotain. Kummallista, miten 24 tuntia saa käytettyä niin helposti (vieläpä päivästä toiseen) ettei juuri ehdi miettiä sellaisia harrastuksia kuin kirjoittaminen. Koulussa kuluu aikaa viikolla 6-8 tuntia päivässä, lisäksi treenaamiseen hupenee parisen tuntia, ruokaa pitää laittaa ja syödä, välillä jopa tiskata ja yrittää järjestellä kämpän vähäisiä asuinneliöjä... Siihen päälle jos meinaa kirjoitella, joutuu jo kohta tinkimään yöunista (mitä ei urheilijana oikein saisi tehdä, mutta harmikseni joudun myöntämään että toisinaan siihen syyllistyn). 

Eipä silti, joululoman jälkeen tuntui parin viikon ajan, että loma jäi päälle. Koulun jälkeen ei oikein viitsinyt tehdä mitään järkevää (paitsi treenata), ja koulussakin aika kului huonosti. Hierominenkin tuntui puuduttavalta ja raskaalta. Viime viikolla olotila kuitenkin yhtäkkiä piristyi taas. Dumppasin kaikenlaiset ylimääräiset ajanvietteet, kuten vaikkapa Netflix-sarjat ja -leffat, ja tartuin pitkästä aikaa mielenkiinnolla anatomian kirjaan, kertailin hierontaotteiden fysiologisia vaikutuksia ja aloin taas tykätä hieromisesta koulussa. Tottapa siinäkin on kyse vaihtelusta. Jokatapauksessa tämä innostus tuli hyvään aikaan, sillä ensimmäinen tutkintotilaisuus lähestyy jo, ja anatomian pitäisi siellä tulla jo aika tavalla selkärangasta. 

Urheilupuolella vaihtelua on ollut koko ajan. Harjoittelu ei saa yksipuolistua ja puuroutua, joten niin määrässä kuin harjoitustavoissakin olen hakenut variaatioita. Nyt painotus on nopeudessa ja kestävyydessä, joten teen räjähtävää voimaharjoittelua, spurtteja ja lyhyistä, kovatehoisista intervalleista koostuvia tehoharjoituksia, joiden välissä käytän aikaa rauhallisiin PK-lenkkeihin. Ja kisakausi on juuri kääntymässä kuumimmilleen, joten hisukarttoja pyörittelen niin paljon kuin vain ehdin. Viime viikonloppuna reissasin Joutsenoon, jossa järjestettiin Rieskarastit. Luntahan ei ollut hirveästi, ja sekin vähä oli melko jäistä, joten kaluston ja kehon puolesta sai noudattaa varovaisuutta. Sprintissä tulikin reilusti takkiin, kun side irtosi suksesta radan puolivälissä kesken jyrkän ylämäen. Seuraavan päivän pitkällä matkalla meno oli kuitenkin tasaisen vahvaa ja saavutin kauden ensimmäisen voiton. Kotiin tuomisina oli siten joutsenolainen ohrakas, eli sikäläisittäin rieska. meillä päin rieska tarkoittaa toki ihan toisenlaista leipää... Vaihtelua siinäkin, muuten on tullut syötyä lähinnä ruispaloja.

Kuusamon Erä-Veikkojen hiihtosuunnistus on tällä hetkellä vahvimmillaan vuosikausiin, ja olemme puuhastelleet pystyyn oman instagram-tilin: KEV SkiO-Teamin kuulumiset löytyvät nyt sieltä valokuvien muodossa. Ensi viikonloppuna päivitetään sitten sinne onnistumisia SM-urilla, sillä Hauhon Sisu aikoo ilmeisesti uhmata itse luontoa ja järjestää SM-sprintin lumiolosuhteiden ollessa... No, jos ei nyt huonot niin ainakin heikot. Eipä siinä, mitalit jaetaan, ja niistä taistellaan siis lauantaina henkilökohtaisessa sprintissä ja sunnuntaina sprinttiviestissä. Hyvä vain, että ainakin yhdet SM-kisat saadaan järjestettyä etelässäkin; Kuusamossa kilpailtavilla Lapin Lumirasteilla ja niihin sisältyvällä SM-erikoispitkällä me KEV SkiO-Teamin jäsenet emme pääse viivalle, joten ainoat lumivarmat kisat jäävät meiltä väliin. Toivotaan että lunta vielä ehtisi sataa helmikuun aikana. Tulevina vuosina lunta saisi taas olla vähän reilummasti, ihan vaan vaihteen vuoksi.

Rutiinia tavoittelemaan

Rutiinin puute oli varmaan yksi keskeinen syy maailmancupin pettymykseen. Muillakaan ei varmasti ollut sen kummempaa kokemusta hisu-urilla pyörimisestä kuin minulla, mutta jostain syystä otin enemmän paineita ja luotin itseeni vähemmän. Ehkä taustalla oli edelleen kokonaan mönkään mennyt viimekausi, ja sen myötä hirmuinen halu näyttää että kyllä minultakin yhä vauhtia ja kykyjä löytyy.

Rutiinin puutteseen auttaa tietysti vain toistojen tekeminen, ja niitä syntyy laadukkaiden harjoitusten ja kisojen kautta. Niimpä olen koettanut hyödyntää Kuusamossa ollutta harjoitusurastoa Huuhkajalammella, osallistuin KEVn järjestämiin katsastus- ja WRE-kisoihin Kuusamon Oivangissa, sekä kansallisiin hisukisoihin Paljakassa ja Ounasvaaralla. Paljakan urastoa pyrin käyttämään harjoitteluun, kun pakkaset hiukan lauhtuvat, ja Joutsenossa järjestettävissä kisoissa käyn vielä syventämässä otettani urastolla liikkumiseen ja kartan lukemiseen. 

SM-kilpailuissa rutiinia ei enää saa puuttua. Luottamus omaan tekemiseen pitää saada sille tasolle, ettei tarvitse vapista lähtöviivalla. Sillä hisussa ratkaisevinta on se, että joka hetki on kirkkaana mielessä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Mihin kääntyä, minkä mutkan takana leimata, mihin suuntaan lähteä baanalla, milloin katsoa karttaa... Nämä jutut tulevat hyvänä päivänä selkärangasta, mutta niiden pitää tulla sieltä myös huonona päivänä. Fyysinen kapasiteetti lisätään sitten siihen. 

Tärkein tavoitteeni seuraavien kahden viikon aikana on saavuttaa riittävä rutiini, jotta voin tehdä hyvää suoritusta SM-kisoissa, olipa fyysinen olotilani mikä tahansa.