Luokaton kauden avaus

Kolme starttia, kolme floppia. Maailmancupkiertue Ylläksellä ei juuri positiivisia muistoja tarjonnut. Sprintti, keskimatka ja pitkä matka kuuluivat kisaohjelmaani, vieläpä mieleisessäni (edellä mainitussa) järjestyksessä, ja juuri minulle sopivilla urilla ja radoilla - tai niin luulin. Todellisuus olikin toista. Kunto tuntui olevan hyvä, ja lahjomattoman gps-seurannan perusteella vauhti oli hyvinkin riittävää tavoitteeseeni, eli 20 kärkeen ja 8 parhaan suomalaisen joukkoon. Mutta jos kasetti ei kestä, vauhdilla ja fiiliksellä ei ole mitään väliä.

Sprintti oli ohjelmassa perjantaina 27.11. Suksi toimi loistavasti. keli oli upea, aurinko paistoi ja pakkasta oli mukavasti muutama aste. Kisa oli lähinnä vauhdikasta ja vaarallista laskua, haastavia mutkia ja kiemurtelevaa reittiä kulkevaa toteutusta. Myönnän ettei olotila ollut erityisen rentoutunut ennen starttia, mutta olin hyvin keskittynyt ja käynyt mielessäni läpi kisan kulun useampaan otteeseen. Ykköselle laskiessa kaaduin ensimmäiseen risteykseen. Kolmoselle mennessä en nähnyt baanalta oikealle kääntyvää uraa, vaikka kuinka tihrustin ladun reunaa. Neloselle en ehtinyt edes tehdä reitinvalintaa, kun jo hiihdin väärää uraa väärään suuntaan. Kutoselle hiihdettyäni huomasinkin hiihtäneeni ysille. Siinä kohtaa saattoi jo todeta, että peli oli ohi. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Ajatella oleellisia asioita ja keskittyä paremmin? Ainakin lasit olisi pitänyt jättää pois, ne estivät näkemästä lumen pinnan muotoja kunnolla.

Iltapäivällä hiihtelin huoltavaa perinteistä Karpin ja Tauskin kanssa, ja pettymykset puitiin ja mieliala nousi. Lauantaina kävin vain testailemassa suksia, ja ottamassa pieniä hermottavia nopeusvetoja siinä ohessa. Keskaria odottelin luottavaisemmin.

Keskimatkan hetki koitti sunnuntaina 29.11. Sukset olivat todella liukkaat, keli oli kova ja paikoin jopa jäinen. Mieli oli rennompi kuin sprintissä. Hiihtovauhti riitti taas loistavasti. Mutta ajatus ei pysynyt edellä, vaan laahasi jäljessä tai enintään aivan suksen kärjissä. Sujuvuutta ei syntynyt, kuin hetkellisesti, ja matkan varrella kertyi kolmisen minuuttia virhettä eron kärkeen ollessa lopulta nelisen minuuttia. Keskittyminen ei ollut nytkään kohdillaan, ja tuloksena oli pummeja ja pettymys. Huonoimpina rastiväleinä mainittakoon 10-11, 11-12 ja 12-13, jotka kaikki menivät vihkoon. Vahvistus vauhdin riittämisestä oli kuitenkin saatu. Ei kun odottamaan tiistain pitkää...

Maanantaina kevyt lenkki ja pään tuulettaminen, muuten lepäilyä.

Tiistaiaamu valkeni, olo oli hyvä, lihaksisto tuntui toimivan ja olevan kunnossa, olo oli luottavainen ja vihdoin oikeasti rento. Tiesin että lähden yhteislähdössä takarivistä, tiesin että lähtö on ahdas ja siksi epätasapuolinen, joten ihan turha yrittää mitään kärkisijoitusta heti alkuun. Suksi toimi melko hyvin, keli oli pehmyt. Lähtömerkki annettiin ja hyökkäsin urille kansallisen ryhmän keulassa, muutaman ulkomaalaisen ohittaneena. Luin karttaa yhtä selkeästi, kuin jos se olisi maannut pöydällä kotosalla ja olisin tutkiskellut sitä kaikessa rauhassa ajanvietteenä. Urien risteykset taittuivat ongelmitta, en kompuroinut, horjunut, tai epäröinyt. Kisa eteni rennosti ja kovaa. Uskalsin tehdä omia ratkaisuja, ja olin 5-6 välillä kärkiletkassa kolmantena. Sitten tuli penkka ja kapea ura, ja käteni olivat tyhjät. Sukset olisi pitänyt kantaa, mutten uskaltanut tehdä päätöstä avata siteitä. Epäilin pehmeän lumen tarttuvan ja paatuvan monojen pohjiin ja estävän suksien kiinnittämisen uudelleen. Huomasin, ettei voimaa ja kykyä edetä vain ollut, ja porukkaa lappoi ohi. Lopulta pääsin ylös, ja sen jälkeen kaikki tuntui taas sujuvan, ja tiesin että suunnistuksellisesti pystyn tekemään yhä loistavan kisan, johon voin olla tyytyväinen. 

Sitten toisella lenkillä tapahtui jotain. En tiedä, miksi tein virheen, mutta se tuli juuri parhaalta tuntuvalla hetkellä, kun olin flow-tilassa, ja kaikki tuntui sujuvan. Viimeinen risteys ennen rastia meni väärin, ja sitten pummasin kuusi (6) minuuttia etsien rastia, oikeita risteyksiä ja lopulta itseänikin. Tommi Härkönen, suomalaisen hiihtosuunnistuksen tulevaisuuden lupaus, pelasti minut eksymästä enempää, ja johdatti minut lopulta rastille. Vasta GPS seurantaan piirtynyt viiva kertoi minulle, mitä olin oikeasti tehnyt. Itku meinasi päästä kun näin sen...

Loppumatka meni taas sujuvasti, mutta viimeisen lenkin lopulla sorruin vielä virheeseen. Rastilta 25 lähdin kaaduttuani turhan hätäisesti ja käänsin yhden uran liian aikaisin oikealle, ja siitä seurasi turha koukku, joka maksoi Sampo Hyppölän verran tuloslistalla. Eipä siinä mitään, Sampo oli parempi suunnistamaan lopussa, ja näin jälkikäteen olen tyytyväinen siitä, että hän onnistui miehekkäästi pitämään minut takanaan loppukirissä. Hyvä Sampo!

Tällä viikolla keräilen viikonloppuna kylvettyä satoa, eli koetan oppia virheistäni. Muutama tehokas karttaharjoitus, paljon rauhallista hiihtelyä Ylläksellä, ja vielä yksi kilpailu sunnuntaina odottavat. Toivon mukaan oppirahoja ei maksettu turhaan maailmancupissa, ja ensi viikonlopun suorittaminen ei ole yhtä hirveää suhaamista.

Hisukautta avaamassa

Ja heti edellisen, vasta kaksi viikkoa kirjoittamisen jälkeen julkaistun tekstin perään tietoa viimeisimmän viikon tapahtumista. Eli oleskelusta talven ihmemaassa!

Torstaina viikko sitten jätin Vuokatin olosuhteet taakseni, karistin Kainuun vähäiset lumihiutaleet kantapäistäni ja suuntasin Kian keulan kohti Lappia. Lauantaina hiihdin kilpaa Rovaniemen Suomen cupin vapaan hiihtotavan 10km kisassa. No eihän se kulkenut... Tai perus matkavauhtiin pääsi helposti, mutta mitään puristusta siitä ei saanut aikaiseksi parhaallakaan tahdolla, vaikka kannustusjoukkojakin riitti Mustin lenkin nousuissa. Eipä siihen tosin valmistauduttukaan erikseen...

Rovaniemeltä matka jatkui Saariselälle, hisumaajoukkueen leirille. Tievatupa, joka on isännöinyt hiihtosuunnistajia Ensilumen rastien ja leirien merkeissä jo vuosia, toivotti meidät taas tervetulleiksi huippuolosuhteisiin. Lunta oli sopiva parinkymmenen sentin kerros: tarpeeksi peittämään kivet ja kannot, muttei liikaa urien ajamisen kannalta. Niimpä Urpalaisen pojat saivat viriteltyä uraston huippukuntoon, ja pystyimme tekemään viimein laadukasta lajiharjoittelua. 

Alle liitettynä muutamia karttakuvia viimeistelyleirin harjoituksista. Tilannekuvia itsestäni en saanut. iPhonessa on niin p***a akku, että koko laite hyytyi yhden Misa Tuomalasta otetun, tärähtäneen kuvasarjan jälkeen, ja jollassa on niin p***a kamera, ettei sillä saa kuvaa muuten kuin syväjäädyttämällä kuvattavan kohteen liikkumattomaksi ja valaisemalla koko alueen muutamalla Tuomas Kotron kokoamalla 100 000 lumenen yösuunnistuslampulla. Tähän liittyy sekin, että Misa ikäänkuin pakotti minut liittymään instagramiin tuossa pari päivää sitten. Oli tarkoitus ottaa minulle ensimmäinen instagram-kuva samaan syssyyn, mutta vihkoon meni, kuten selostin.

Erä-Veikkojen edustus hisun maailmancupissa Ylläksellä. Teemun kanssa jyräytetään kansallisesta ryhmästä! Perjantaina 27.11. alkaa, ohjelmassa sprintti. Ja kisa lähetetään Kestävyysurheilu.fi:n toimesta netti-TV lähetyksenä. Muista katsoa! ;)

Syyshässäkkää

Terve!

On ollut vähän tekemistä. Monipuolisesti. Koulua, treeniä, reissaamista, hierontaa!! Mutta myös arkista puuhaa kämpillä: ruuan laittoa, tiskaamista, siivoilua (joksus tilapäisessä mielenhäiriössä, jollainen iskee yleensä jos pitäisi lukea tentiin tai tehdä muita kouluun liittyviä hommia), kauppareissuja... Jos ei muuta niin leffojen tuijottelua sängyllä pötkötellessä. Jokatapauksessa, paljon hyviä tekosyitä, miksei blogia ehdi kirjoittaa ;)

Jaan kuulumiset kolmeen osaan, kolmesta eri näkökulmasta on helppo jäsentää pitähkö ajanjakso niin, että itsekin tiedän, mitä on tullut tehtyä.

Treenien suhteen:

Todella onnistunut, jatkuva treenijakso suunnistuksen SM-kisojen jälkeen. En väitä, että treenimäärät olisivat mitenkään tähtitieteellisen suuria, koko kauden aikana harjoituspäiväkirjassa on tasan yksi yli 20 tunnin viikko, mutta olen hiffannut, että yksittäisiä hyviä viikkoja on ihan turha tehdä, jos niiden välissä on 3-4 viikkoa, joiden ajalta hpk kertoo sellaisia tapahtumia kuin: flunssa, motivaatiopula, kiputilat, stressi, ei kulkenut, ei jaksanut, jumissa on... Niinpä olen treenannut hillitymmin, raskaammat viikot ovat pyörineet 15 tunnin ympärillä, kevyemmät 10 tunnin pinnassa, välillä jopa sen alle. Sen sijaan harjoitusten rytmitykseen olen panostanut huomattavasti. Kovia harjoituksia on ollut tasaisesti, kovilla viikoilla ne ovat olleet tosi kovia, kevyemmillä ala-VK alueella. Huoltavia on tehty sopivasti välissä, ja nopeutta ja voimaa ylläpitävinä siellä mukana.

Tästä on seurannut, että viime aikoina kroppa on ottanut harjoittelua vastaan, olen hiljalleen lisännyt määriä, olen pysynyt terveenä - pitkästä aikaa! Pitääkin taas ottaa vitamiinit ja sinkit tähän väliin... Maajoukkue leireili Vuokatissa muutama viikko sitten, samalla viikolla, kun ensilumen latu avattiin. Taas kerran oli mahtavaa treenata porukalla, jopa aina niin karmaiseva rullahiihtosuunnistus oli mukavaa, ja tuntui, että jonkin tasoista kulkuakin oli muutamassa intervallissa, kun hyökkäsimme porukalla Kajaanin keskustaan siihen ainoaan kellonaikaan, kun sielläkin on ruuhkaa... No, muutama verinen polvi sinne tai tänne, kunhan se ei osu omalle kohdalle.

Kävin kiskottelemassa mattotestin Rovaniemellä leirin jälkeisen viikon päätteeksi. Tulokset pistivät mietteliääksi, sillä kynnykset ovat romahtaneet vielä arvioituakin enemmän viime vuoden aikana. Töitä on siis tehtävä vielä paljon, mutta viime kuukausien hyvä meininki lupaa kuitenkin positiivista kehitystä talveen. En haaveile juurikaan EM-kisaedustuksesta vielä tänä talvena, mutta vuoden päästä koti-EM Imatralla on tavoitteissa. Tämän talven kisakauden avaus tapahtuu Ylläksellä 27.11. Maailman cupin sprintissä, Suomen kansallisessa ryhmässä. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, helmikuun SM-kisoissa ollaankin jo hyvässä lyönnissä.

Koulun suhteen:

Anatomiaa on opiskeltu, kädet ja jalat tunnetaan nyt lihasten ja luiden osalta, ja vartalon parissa pänttääminen on aloitettu. Hierontaa on harjoiteltu koko ajan, ja asiakashieronnat alkoivat lokakuun toisella viikolla. Aikoja voi varata, jos sattuu olemaan Vuokatin seudulla käyntiä, osoitteesta http://www.vuokattisport.fi/tilat-ja-palvelut/tilat-ja-palvelut-etusivu/hierontapalvelujen-ajanvaraus. Meikäläinen on siellä myllyttämässä maanantaisin ja keskiviikkoisin. Viihdyn Vuokatissa, ja hierojan opinnot ovat jaksaneet kiinnostaa ja innostaa. Eikä huonosti mene, tenteissä olen pärjännyt hyvin, vaikka lukuaikaa on tullut käytettyä enemmän ladulla ja vaaran maisemissa, kuin kirjojen ääressä.

Asumisen suhteen:

Kämppä on mukavalla paikalla, ja mukavan kokoinen yksin asuttavaksi. Olen tottunut täällä asumiseen aika mukavasti, ja kun saa itse luoda omat rutiinit ja rytmit, onhan se vapauttavaa. Sotkamo on minulle aivan sopiva paikka; ei puutu mitään mitä minä tarvitsen, ja treeniolosuhteet ovat kohdallaan. Täällä on hyvä olla, ja kun vielä lunta ihan kunnolla sataisi, en muuta kaipaisi.

Lyhyt ja ytimekäs rinttipanostus

Joopa joo, tuli päätettyä tuossa muutama viikko takaperin että tänä vuonna satsataan SM-sprinttiin. Mielessä vilisi hurja määrä suunnitelmista, miten järjestetään kaveriporukalla pari sprinttileiriä ja taitoharjoituksia kotopuolessa, ja harjoitteluun hirveä sprinttiin tähtäävä herkistely...

No, lopputuloshan oli että Sotkamossa juoksin Severin kanssa yhden iltarastisprintin (johon saimme kartat vähän sattumalta kylkiäisinä) osana pitkän matkan harjoitusleiriä. Pitkällä ei mihinkään, enempää siitä ei varmaan tarvitse sanoakaan... Ja pitkällä saikin huomata, että SM-sprinttiin on aikaa kaksi viikkoa. 

Siinä haudattiin leirisuunnitelmat ja mittavat harjoituskaavailut. Oulussa juostiin Pohjantähti-sprintti viime viikonloppuna, ja sen päälle vielä samassa maastossa Oulu-rastien sprinttiharjoitus simuloimaan mestaruuskisojen karsinta-finaali asetelmaa. Kovin vahvasti en suoriutunut siitä karkelosta, kisa päättyi hylkäykseen pystyleimauksen mentyä mönkään yhdellä rastilla. Iltapäivän harjoitus puolestaan poiki hylsyn kun en leimannut - MAALILEIMAUSTA! Toki leimasimella ei ollut rastilippua osoittamassa sijaintia, eikä maalivaatetta tai muutakaan vastaavaa herättämässä suunnistajan huomiota... 

Huono kenraali, hyvä ensi-ilta, sanotaan. No, toivottavasti... Ajattelin vielä viimeistellä mentaalipuolta piirtämällä ilmakuviin ja google streetviewiin pohjautuvan karttaluonnoksen kilpailumaastosta. Parina päivänä käytin muutaman tunnin kyseiseen projektiin, ja turhautumisen määrä oli suuri, kun tajusin Sotkamossa unohtaneeni tietokoneen laturin kotiin, kun akku loppui kartan piirusteluhommissa. Se siitä sitten, ei tehty kuivaharjoittelua...

Sprinttipanostusta jatkoin keskiviikkona viimeistelyharjoituksella Sotkamon keskustassa. Kyseessä oli MM-sprintin finaali vuosimallia 2013, tosin hiukkasen modifioituna. Lopun lyhyet välit täytyi jättää väliin stadionin aitojen ollessa kiinni. Sen sijaan piirsin muutaman oman rastivälin taajaman tekniselle alueelle. Vauhteja en nyt tässä sen tarkemmin ilmoittele (koska en niitä muista), mutta sanotaan nyt vaikka niin, että Måre saa pitää kultamitalinsa. Eihän niitä tietenkään takaisin keräillä muutenkaan, mutta henkisestikään en vielä mestaria nitistänyt.

Tänään koitti sitten H-hetki. Tampereen Epilä, Epilän Esa ja SM-sprintti. Valmistautuminen oli hurja, viimeistely hurjempi. Viimeistelytreeniä seurasivat torstaina jalat-kattoon-ja-taito-kalloon taktiikkaan pohjautuva lepopäivä (joka osittain turmeltui illan matkustuksen, osittain aamupäivän hieronnan käytännönharjoittelun takia), ja perjantaina kevyt juoksentelu lyhyine spurtteineen välietapissa eli Jyväskylässä.

 

Illalla käytin vielä aikaa kirjaamalla ylös tiedon jyväset kilpailuohjeista, ratamestarin lausunnosta ja maastokuvauksesta. Oletus oli, että karsinta on kohtuullisen helppoa, juostavaa suunnistusta, ja radan loppu on aivan suoraa luukutusta puistossa. Finaali olisi kerrostaloalueella pyörivä, huomattavasti teknisempi hässäkkä, jossa maastoon on lisätty aitoja ja kiellettyjä alueita tuomaan lisähaastetta reitinvalintoihin.

Tänä aamuna saattoi vain todeta että ihan hyvältä tuntuu. Lähtökynnyksellä tein omat rutiiniverryttelyni ja totesin, ettei voi pistää juoksuvauhdissa mitään vireyden piikkiin. Kunto on nyt se, mikä on, ja sillä mennään. A-finaaliinko? Ehkä ei ihan, mutta B-1 on realismia. Tavoite oli siis siinä. Ei mikään huippusuunnistajan tavoite, mutta toisaalta olenkin hiihtosuunnistaja. 

Karsinnassa tuli virheitä, niitä kertyi lopulta noin 40 sekuntia, joten jälkikäteen analysoituna A-finaalipaikka olisi sittenkin voinut olla mahdollinen. Se olisi puhtaalla suorituksella ollut siinä ja siinä... Mutta virheitä tuli, ja eroa kärkeen reilu kaksi minuuttia. B1-finaaliin se riitti, joten ei ollut aihetta synkistellä kummemmin, ei muuta kuin tiukka keskittyminen finaaliin!

Finaali oli, kuten ennakoitu, todella paljon teknisempi kuin karsinta. Heti ensimmäiselle rastille reitinvalinnan löytäminen oli työlästä, ja toteutuksenkin kanssa sai olla tarkkana. Onnistuin mielestäni aika hyvin löytämään optimireitit ja toteutuskin meni enimmäkseen hyvin. 2. rastin otto oli kuitenkin kankea, juoksin ohi rastin viereiselle lipulle, ja hetken kesti kartoittaa itseni takaisin oikeaan paikkaan (+10-15"). 5. rastille puolestaan reitinvalinta meni vihkoon. En löytänyt kriittisimpiä aidan rakoja, joten tein ylimääräistä kiertoa muutaman sekunnin edestä. Myös radan loppulenkillä tuli mahdollisesti muutamia sekunteja turpiin reitinvalinnalla. Toteutus kuitenkin sujui hyvin. 

Lopputulemana oli B1-finaalin 21. sija. Siihen riitti lyhyt ja ytimekäs sprinttipanostus tänä vuonna. Nyt teoreettisesti mahdollinen A-finaalipaikka jäi kuitenkin kaivelemaan. Ehkäpä ensi vuodeksi tavoitteita on hiukan nostettava... Ja miksipä tahtoisin tyytyä olemaan B-mies? Vaasa kutsuu sprinttisuunnistajia 17.9.2016. 

Huomenna kuitenkin SM-viesti kummisedän radoilla. Vielä pitäisi laittaa nastari liikkumaan.

Kulissien takaa: hisumaajoukkueen salainen strategia

Hiihtosuunnistusmaajoukkue leireili viime viikolla Imatralla. Onnistunut leiriviikko sisälsi muunmuassa pari lajinomaista rullahiihtosuunnistusharjoitusta, joista varoiteltiin hieman paikallisessa lehdessä, Uutisvuoksessa. Muutama innokkas kommentoijia oli päässyt vauhtiin jo ennakkojutun tiimoilta. Siellä päiviteltiin, miten vaarallista on kun edesvastuuttomat urheilijat tulevat meiskaamaan liikenteen sekaan, ja kuinka väärin on, että paikallisten pitää varoa kun taas hisuttelijoilla ei ole mitään velvoitteita. Joku jo kaipasi paikalle rallikuskeja kisailemaan kaduille, että saataisiin homma kunnolla extremeksi!

Hiihtosuunnistajat tosiaan ovat oikeita rauhan häiritsijöitä, joille tuottaa suurta mielihyvää päästä häiriköimään kaupunkien keskustoissa. Ilmiö on hyvin sama kuin maantiepyöräilyssä. Kummassakaan lajissahan ei olisi mitään tarvetta tulla harjoittelemaan yleisille teille liikenteen sekaan, missä suomalaiset mallikelpoiset kuskit, jotka eivät koskaan aja ylinopeutta tai käytä puhelinta liikennettä vaarantaen, vääjäämättä häiriintyvät muista tien käyttäjistä. Rullahiihdon ja rullahisun sijaanhan hiihtosuunnistusominaisuuksia voisi harjoitella vaikkapa golfin kautta, ja vastaavasti pyöräilijät voisivat valmistautua kisoihinsa vaikka pelaamalla koripalloa. Ovatko ne nyt niin erilaisia lajeja...?

Aiemmin tänä kesänä hiihtosuunnistajat iskivät myös Turussa, jossa ei vielä tänä päivänäkään ole toivuttu järkytyksestä. "Täl puol jokke ne säntäilis ympäriinsä niinku kaistapäät räkä poskel" sanoo anonyymi turkulainen, "ei siin tämmöttinen kunno kansalainen tahtonu sekaan sopii!" Hiihtosuunnistajien fanit koettavat rauhoitella ihmisiä kirjoittamalla keskustelupalstoille, että kyllä urheilijatkin katselevat ympärilleen ja noudattavat liikennesääntöjä. Lehtijuttu on kirjoitettu vain jotta paikalliset olisivat tietoisia tapahtumista. 

Voi jospa naivistiset ihailijat vain tuntisivat hiihtosuunnistajan mentaliteetin. "Me emme väistä ketään!" toteaa koodinimi 'Reisi' maajoukkueesta ykskantaan. "Kyllä paikallisten pitää osata varoa. Siksihän se lehtijuttukin laitetaan, ettei meidän tarvitsisi piitata yhtään mistään muusta kuin itsestämme!" Toinen maajoukkuekujeilija, 'Turre' kertoo miten hyvin onnistui suoriutumaan Turun rullahiihtosuunnistuksessa: "Siinä yhdessä alamäessä kun pistin sauvan tanaan, sain aika hyvin naarmutettua vastaantulevaa autoa. Vähän se jotain tööttäili perään, mutta oli vähän rastille kiire niin en jäänyt kuuntelemaan mitä asiaa olisi ollut." Mitä tavoitteita Imatran rullahisuun? "Jos onnistuis täällä naarmuttamaan kahta autoa samalla kertaa, niin ei kuluisi nuo sauvan piikit toispuoleisesti."

Imatralla tarkoituksena olikin moninkertaistaa aiheutettu hämminki. "Radat oli suunniteltu tarkoituksella vanhainkotien ja lastentarhojen pihapiireihin, jotta saataisiin mahdollisimman paljon sivullisia uhreja aikaan" päävalmentaja 'Vanha Eikka' paljastaa. Kysymykseen korvauksista ja vastuusta valmentaja vastaa: "Johonkinhan ne olympiakomitean jakamat miljoonat pitää saada menemään. Hiihtosuunnistus saa vuosittain niin paljon rahaa, että kuluja ei synny vastaavaa määrää kisareissujen ja leiritysten kautta."

Entäpä mitä mieltä hiihtosuunnistusmaajoukkue on väitteestä, jota muutamat penkkiurheilijat ovat koettaneet tuoda esiin keskusteluissa: että ainoa tapa saada tarpeeksi lajinomaista kesäharjoitusta on tulla teknisesti todella haastaviin taajama-alueisiin, joissa on paljon risteyksiä ja kulkuesteitä, jotta karttaa joutuisi lukemaan ja reitinvalintoja miettimään? "Ihan naurettavaa jeesustelua tuommoinen väite, kyllä sinne tullaan ihan vaan kiusalla, ja ehkä osittain siksi että voisi vähän leikkiä hengellään" vastaa 'Reisi'. "Sehän on ihan yhtä hullua kuin jos väittäisi, että uimari tarvitsisi uimahallia treenaamiseen," päävalmentaja 'Eikka' säestää. "Ihan samalla tavoin kuin uimarit käyvät hallissa vain pärskyttämässä vettä vesijuoksijoiden päälle, tai pyöräilijät polkemassa maantiellä voidakseen tuuppia autoja ojaan keskisormet pystyssä, meille avainjuttu on pistää keskustat sekaisin."

Seuraavaksi hisumaajoukkue leireilee lokakuussa Vuokatissa. Sääli joukkueen kannalta, että siellä ollaan jo totuttu rullahiihtäjiin, ja kaaos voi jäädä toivottua pienemmäksi. Päävalmentaja Eikka on keksinyt ongelmaan ratkaisun: "Pistetään rastit siellä kukkapenkkeihin ja pari kappaletta Sotkamossa olohuoneisiinkin. Kyllä siinä hälinää saadaan kun optimireitti tulee ikkunan kautta tupaan."

Tsemppiä tien päällä likkuville autoilijoille ja taajama-alueen tallaajille. Elämä liikenteessä on kovaa ja vaarallista. Onneksi suvaitsette näitä huligaaneja. Joku heikkohermoinen saattaisi kiivastua ja koettaa vähän muistuttaa - vaikkapa auton keulalla tökkäämällä - kuka liikenteessä oikein määrää. Sehän on se, jolla on eniten hevosvoimia...

Loman loppumetrit

Viime viikko oli täynnä suunnistusta, vaikkakin suunnistus jäikin osaltani vähän suunniteltua vajaammaksi. MM kisat juostiin Skotlannissa, ylämaiden upeissa maisemissa, ja siinä sivussa myös Scottish 6 days -rastiviikko. Suunnitelmissa oli siis tietenkin suunnistaa itse rastiviikolla, ja loppuaika seurata MM-mitalitaistoja pääkallopaikalla unohtamatta taitoharjoituksia aina sopivassa välissä.

Matka alkoi Kuusamon lentokentältä 30.7. lennolla Helsinkiin, jossa tapasin matkanjärjestäjäni/matkaseurani, eli Ellan ja Ellan perheen. Yö Hiltonissa ja aamulla varhain aamupalan kautta taas lentokentälle. Odottavaisin tunnelmin noustiin Norwegianin kyytiin ja koko 31. päivä kuluikin oikeastaan matkustaessa, ensin Lontooseen Gatwickin lentokentälle, ja sieltä edelleen Invernessiin.

Majapaikkamme (Crubenbeg Highland Holiday Cottages/Fernlea cottage) oli todella viihtyisä, siisti ja kodikas, ja sijaitsi noin tunnin ajomatkan päässä Invernessistä A9 tietä etelään. Naapureina oli muunmuassa lehmiä ja pieniä paikallisia kaniineja, jotka puputtivat ruohoa aivan keittiömme ikkunan alla. Lähellä oli myös kaunis koski, jonka vierellä kulki mukava iltalenkkipolku. Ainoa miinuspuoli oli, että sieltä oli ajomatkaa kisapaikoille puolisentoista tuntia, joten lopulta MM-kisojen seuraaminen paikanpäällä rajoittui lähinnä sprintin finaaliin maanantaina. 

Samana päivänä juoksimme ensin itse pohjalle rastiviikon ensimmäisen kilpailun Achagourissa. Maasto ja siten ratakin olivat todella vaihtelevia ja mielenkiintoisia. Alusta oli paikoin todella vauhdikasta kangasta, mutta kohta taas hyvin raskasta, upottavaa suota tai polven korkuista kanervaa. Virheeseen sorruin kuitenkin polkuviidakossa, joka osoittautui jousiammuntaradaksi. Kymmenisen minuuttia meni vajaan parin minuutin välillä. En tosin ollut ainoa, joka sekoili juuri siellä, mutta tympäisi siitä huolimatta... 

Illalla nähtiin sitten kohtuullisia suomalaissuorituksia MM- sprintissä, ja manattiin ruotsalaisten mitalitilin kasvua Minnan ja Måren jäädessä tiukoissa sekuntitaisteluissa pois podiumilta. Itse jouduin tosin manaamaan illalla enemmän tuntemuksia kurkussani; ne enteilivät flunssan alkua. Niinhän siinä monesti käy, että kun stressi pääsee purkaantumaan, sairastuu. Skoteissa ei tarvinnut stressata tiistairastijärjestelyistä ja kartoittamisesta, tai oikeastaan muistakaan kotipuolen hommista, ja niinhän siinä sitten kävi että tiistaina heräsin aivan tukkoisena.

No, sanomattakin lienee selvää, että suunnistelut vähenivät heti aika reilusti, tosin neljäntenä päivänä en malttanut jättäytyä pois, vaan lähdin kävelemään rataa Darnawayn pyökkimetsiin. No, kävelypakko lähinnä suututti vain lisää, sillä sen veroista lentokenttäpohjaa näkee harvoin. Lopun kolmella rastivälillä en pystynyt hillitsemään itseäni, vaan hilputtelin aika kovaakin vauhtia, sillä halusin haastaa itseni kartanluvussa nopeassa suppamaastossa. Hyvinhän se menikin!

Seuraava päivä oli osaltani kulttuurielämysten täyteinen. Kisan jätin väliin varmuuden vuoksi, jotta voisin ainakin kevyesti kulkea viimeisen päivän kisan MM-pitkän matkan maastossa. Loch Nessin hirviötä bongailtiin, ja kuuluisaan järveen tutustuttiin video-esityksistä koostuvan museokierroksen kautta (Loch Ness centre & exhibition). Lisäksi ajeltiin roadrippiä ja käytiin katsomassa, kun Tylypahkan pikajuna puksutti Harry Potter elokuvista tuttua viaduktia pitkin - varmaan kohti valhokoulun uutta lukukautta, kouluthan alkavat kautta Suomenkin näihin aikoihin.

Viimeisen osakilpailun aamuna olo tuntui paljon paremmalta, ja päätin osallistua kosaan. Glen Affricin pohjoispuolinen maasto kannatti kokea; mäntymetsäiset, paikoin saniaista kasvavat rinteet olivat todella kivoja juosta. Aivan täydellistä suunnistusta en sentään väitä tehneeni, mutta isoja virheitä ei tullut. Nautin joka hetkestä, ja flunssan jälkeiseksi startiksi juoksu tuntui todella vahvalta. Jäi tosiaan hyvä fiilis, saattaisin lähteä Scottish 6 days -viikolle toistekin!

Ennen kotiin lähtöä vietettiin vielä yksi päivä Skotlannissa rauhallisen vaelluksen merkeissä. Maisemat olivat kauniita, kuvia lisään jälkikäteen, kun olen saanut kaikki haluamani keräiltyä eri kameroista.

Hirveästi siihen ei jäänyt reissun lopuksi aikaa, sillä kun saavuin kotiin 11.10 iltapäivästä, olin jä kaksi päivää myöhässä koulusta. Nyt on opiskelu jo aloitettu, ja meneillään on kämpän sisustelu Sotkamon keskustassa. Hierojan opinnot siis käynnistyivät tänään, vieläpä varsin tehokkaasti, sillä pari tuntia tehtiin hommia jo käytännössäkin, selän ja hartioiden hieromisen parissa. Huomenna jatkuu taas.

Hyvää lomaa niille, joilla se vielä jatkuu, hyvää uutta lukuvuotta niille, jotka jo istuvat taas koulun penkillä, sekä työn iloa työssä käyville! Niin ja niille, jotka ovat intissä, tsemppiä isänmaan palvelemiseen! 

Suunnistuksen toisessa vinkkelissä

Oman huippu-urheilu-urani ohella yritän olla myös aktiivinen toimija seuratyössä. Välillä ehkä jopa huippu-urheilun kustannuksella, mutta kun nautin myös tästä suunnistuskortin toisesta puolesta, niin minkäs teet.

Omaa lepoviikkoani Saariselän leirin jälkeen siirryin viettämään Syötteelle Pasi Ikosen suunnistusleirille, jossa velipoikani Valtteri oli urheilijan roolissa, ja itse sain asettua enemmän huoltajan/valmentajan osaan. Hyvästä palautuksesta ja huoltoharjoittelusta se kävikin, sillä päivään kuului yleensä minulle vauhdiltaan rauhallinen karttaretki yhdessä keskivaikean taitoryhmän kanssa. Oli mukavaa ja antoisaa päästä näkemään nuorempien, tulevaisuuden huippujen suunnistustyöskentelyä maailmanluokan maastoissa. Loppuaika kului maisemia ihaillessa, ne kun ovat Syötteellä hienot säässä kuin säässä!

(Kaikki yläpuoliset kuvat on kuvattu huoneen parvekkeelta samaan suuntaan)

Tämän viikon piti olla harjoituskuormitukseltaan raskas, mutta rasitus johtuikin sitten enemmän muusta kuormituksesta. Tiistairastit lankesivat vaihteeksi meikäläisen harteille, ja kun oli kerrankin syy, niin kartoitin sitten ihan uuden maastoalueen Kuusamon raviradan ympäristöön. Kartoitustyö ja siimarin kiskominen kankaalle veivät aika paljon aikaa ja energiaa, ja pari tuntia harjoittelusta jäi uupumaan näin torstaihin mennessä. Onneksi tiistairastien osanotto oli hyvä, niin jäi itsellekin olo, että tehdyllä työllä oli jokin tarkoitus. 

Ainoan varjon päivälle jätti pieni välikohtaus hevosihmisten kanssa, he kun halusivatkin yllättäen juuri tuona iltana ravaamaan. Kaikkea ei aina ehdi ottaa huomioon, kun tekee yksin kaiken. Varsinkin kun radalla ei ollut näkynyt liikettä kertaakaan tänä kesänä siellä käydessäni. No, asiasta on tietysti nyt keskusteltu, ja toivon mukaan tästä ei jää mitään syviä arpia kahden hienon harrastuksen välille Kuusamossa. Nautitaan kaikki yhdessä niistä olosuhteista, joita meille on tarjolla!

Seuraavaksi edessä on Skotlannin reissu! Tarkoituksena on kannustaa suomalaiset hyviin suorituksiin maailmanmestaruuskisoissa, ja samalla nautiskella Scottish 6 days - rastiviikon tarjoamista radoista itsekin. 

Viikko "Selällä"

Lapissa on aina huikeaa harjoitella. Maisema on erilainen kuin kotona ja pitkätkin treenit tuntuvat lyhyiltä, kun keskittyy nauttimaan olosuhteista. Siksi päätin lähteä Saariselälle Kuusamon Erä-Veikkojen hiihtojaostoon tästä kaudesta alkaen perustetun Susi-tiimin leirille, vaikka Kainuun rastiviikko painoi vielä jäsenissä. 

Hyvät olosuhteet ja kova treeniseura ovat tietysti motivaation kannalta hyviä asioita, mutta kun pohjalla on kova kisaviikko, pitää maltti olla matkassa. Niinpä aloitin leirin käytännöllisesti katsoen makaamalla; lauantaina en tehnyt yhtään treeniä, ja sunnuntainakin vasta iltapäivällä kevyen PK1 pyöräilylenkin. Kevyt alku viikonloppuna kannatti, sillä viikolla tekeminen tuntui hyvältä, vaikka treenit vähän venähtelivät suunnitellusta.

Viikon pääharjoitukset olivat maanantaina tekemäni legstrong, keskiviikon sauvarinne (jossa sain treeniseuraa ja kiriapua entiseltä valmentajaltani, Kimmo Kymäläiseltä), sekä lisäksi torstaina tehty hiihtotreeni Kaunispäälle, jonne työntelin tassua ja wassua VK-MK tehoisesti, kaikkiaan kolme nousua. Uskoisin että se riitti tähän väliin...

Treeniviikon lopputulemana oli yli 23 tuntia perjantain jälkeen, ja päätin että tämä saa riittää. Lauantai olkoon taas lepopäivä, sillä perjantain vaelluksesta puolet kului krampannutta jalkaa raahaten. Alle kirjoiteltuna vielä hpk:n sanomaa.

La 11.7.: lepo

Su 12.7.: ap - lepo ja lihashuolto

     ip - PP PK1+RH(P) TT 2:00

Ma 13.7.: ap - legstrong + ver 1:40

     ip - RH(V) TT+W novot (2x3x20s) 1:50

     + kuntopiiri 20'

Ti 14.7.: ap - pitkä PK1 JK 4:30

     ip - lepo ja lihashuolto

Ke 15.7.: ap - sauvarinne (5x5'VK1-2+2x10'VK2-MK) 2:40

     ip - PP PK1 (PySu 20') 1:30

     ilta - JK 20'PK1

To 16.7.: ap - RH(V) 3x13' Kaunispää (TT+W+TT) 1:35

     ip - hölkkä/kävely PK1 1:10

Pe 17.7.: ap - pitkä PK1 Paratiisikuru 5:40

     ip - lepo ja lihashuolto

La 18.7.: lepopäivä

Kulkua kaivelemassa

Tällä viikolla nautiskeltiin kainuulaisista maisemista Suomussalmella Itäjärven   Maastossa. Kyseessä oli siis Kainuun Rastiviikko, itselleni se taisi olla järjestyksessään neljästoista - osana katkeamatonta putkea (lukuunottamatta viime kesää, jolloin KRV piti välivuotta ja Kuusamon Fin5 oli Suomen ainoa rastiviikko). Aivan varma en kuitenkaan ole, perhesarjassa olosta on jo aikaa, ja muutaman kerran olen sen jälkeen ehtinyt kiinnittää numerolapun rintaani, joten ihan jokainen kesä ei täysin palaudu mieleen vaikka miten pinnistää. 

Tässä rastiviikossa oli jotain mullistuksellista minulle itselleni: suunnistan ensimmäistä vuotta miesten sarjassa. Taso on kova ja leveä, eikä paikkaa eliittisarjaan tänä vuonna irronnut, vaikka alun alkaen sinne yritinkin. Huippuliiga ja MM-katsastus, eli kaikki kovat olivat paikalla, ja kun tossu ei ole viime kesänä ja tämän vuoden keväänä liikkunut kisoissa tarpeeksi usein tai tarpeeksi kovaa, eivät näytöt ja rankisijoitus riitä. Positiivista on se, että kulku on nyt ollut kuitenkin hyvää! Pitkästä aikaa, sillä edellisen kerran juoksu, hiihto, pyöräily, tai ylipäänsä mikään on ollut näin mukavan tuntuista niin kauan sitten, etten edes muista milloin se oli. On siitä yli vuosi. 

Kulkua on kaivettu viikoittain esimerkiksi maajoukkueen treenipatteriin kuuluvasta legstrong-harjoitteesta, joka rääkkää jalkoja erittäin monipuolisesti ja tehokkaasti. Lisäksi viime viikolla revin hieman maukalla sprinttisuunnistusvetoja Kuusamon keskustassa. Ella toimi ratamestarina, ja hyvä rata oli! Ehkä Ella ottaa ratamestarivastuuta 2017 SM-sprintissä Vaasassa? Vai olikohan se 2016... No kuitenkin.

Rastiviikko on tavallaan pikku testi. Jos kroppa kestää neljä kisaa viikkoon ja PK-harjoittelut päälle, voin tuulettaa ja todeta siirtyneeni uudelle tasolle harjoittelussani, jota on täytynyt rakentaa aivan uusiksi viime vuoden rikkonaisen puuhastelun jäljiltä. Tuntimäärät eivät vieläkään huimaa päätä, mutta nyt olen pystynyt jo usean kuukauden mittaiseen, jatkuvaan harjoitteluun, ja juuri jatkuvuus on tärkeää. 20 tunnin viikosta ei ole paljon iloa, jos seuraavat kaksi maataan flunssaisena vuoteessa, ja koetetaan välillä toiveikkaana pientä ulkoilua. Tätä tuli harrastettua viime kaudella.

Kuvassa suunnistusvetotreeni, jonka tein Severin tehotreeniksi tälle viikolle.

Tämä rastiviikko oli erittäin mukava, ensimmäisessä osakilpailussa suunnistin melkoinen flow päällä, yhteensä tuli ehkä pari minuuttia kaarrettua ja koukattua, mutta juoksu kulki loppua kohti paremmin ja paremmin. Muissa kisoissa kaarroksia tuli enemmän, mutta meno oli silti yllättävän hyvää, viimeisenä päivänäkin jaksoin iskeä ihan loppuun saakka.

3. Osakilpailun 4-5 välillä hyvä esimerkki pienestä kiertelystä. Sivuttaissuuntainen liike pitäisi minimoida, jos kiertävä reitinvalinta ei ole selvästi nopeampi. Välin alku olisi pitänyt vetää viivan vasenta puolta, tai vastaavasti loppu oikeaa. S-mutka on huonoin vaihtoehto.

Rastiviikko on nyt ohi, ja se teki tehtävänsä. Mies on aika puhki, viikonloppuna on tarkoitus ottaa rennommin ja palautua. Ensi viikko huhkitaan Saariselällä seuran hiihtoleirillä, eli treenaataan vielä kovaa. Sen jälkeen on sitten aika levätä.

Treenit kunnolla käyntiin

Vihdoin on alkanut tuntua kivalta taas urheilla. Meinasin jo alkaa intoilla reilu kuukausi sitten, mutta onneksi maajoukkuevalmentaja Eivind Tonna hyökkäsi harjoitussuunnitelmiani vastaan. Viime vuotisen sairastelun ja väsymyksen kierteen katkaisemiseksi piti aloittaa huomattavan kevyesti, kymmenen tuntia viikossa oli maksimi treenimäärä viime viikkoon asti. Tähän perusteena oli myös voimajakso: määrällisesti runsas kestävyysharjoittelu syö voimaharjoittelua. Onneksi joku muistuttaa näistä yksityiskohdista!

Voimakausi päättyi käytännössä Jukolan viestiin, joka kisattiin vajaat kaksi viikkoa sitten Paimiossa. Jouduin kahden päivän varoitusajalla joukkueen aloittajaksi, sillä Miika Haataja sairastui. No, farssihan siitä tuli, meikäläisen tämänhetkisellä juoksukunnolla ei paljon letkoissa roikuttu, päälle nelikymppiset, jopa viisikymppiset veteraanisuunnistajat jättivät minut polkupätkillä (yhtään vähättelemättä heidän omaa juoksukuntoaan) suorastaan hemmetin helposti. Puoli tuntia tuli kärjelle turpiin - liikaa.

Jukolaa seurasi viikko hiihtosuunnistusajattelua, sillä maajoukkue leireili Turussa Juhannukseen asti. Oli mukava päästä tekemään ensimmäinen kovempi treeniviikko. Joukkueen henki oli loistava, motivaatio ja hyvä energia olivat päällä joka harjoituksessa. Vuoden teemana on toisilta oppiminen, ja siinä olisi monelle seuratason ringillekin hyvää esimerkkiä. Kun kaikki laittavat omat hyväksi todetut menetelmänsä kiertoon, ja toisaalta jakavat viisautta siitä, mikä ei toimi, jokainen yksilö kehittyy paremmin ja saadaan aikaan sitä kuuluisaa ja kaivattua  laajempaa tasoa.

Rullahisusprinttiä Turussa.

Pyörä- ja rullahiihtosuunnistus ovat hyviä lajinomaisina hiihtosuunnistuksen taitoharjoituksina. Vauhtia ja valmiita uria kulkevia reitinvalintoja.

Tämä viikko oli syytä ottaa kevyemmin viimeviikon rullahisukisojen ja määrällisesti kovan harjoittelun jälkeen. Yhtä treeniä päivään, ja juhannusviikonloppu lepäillen. Ensi viikolla rehkitään taas tuplasti. Enemmän ja kovempaa!

Tämän päivän rullahisu Kuusamon keskustassa. Karttaa hieman manipuloitu hisukartan suuntaan... Hyvä treeni oli, vaikka hieman vettä tuli ja pariin otteeseen rulla luiskahteli alta.

Taas meni päivä pilalle lehtiä lukiessa...

Tarvitseeko minun kertoa, mitä mieltä olen tästä: http://www.hs.fi/kotimaa/a1432184481146 ??

Oikeusasiamies Maija Sakslin voisi käydä kokeilemassa, miltä tuntuu opetella päivässä 3-4 tuntia ja omaksua siinä ajassa käsketyt sotilaan taidot, ja vetää lisäksi kaksi lajiharjoitusta samalle päivälle. Samoin voisivat kaikki ne sietokykynsä äärirajoille ajetut varusmiehet, joiden mielestä urheilukoulu on niin paljon helpompi paikka suorittaa varusmiespalveluksensa.

Ei mulla muuta.

Ohi on!

347 aamua takana, tänään jäljellä 0! Varusmiespalvelus on taputeltu ja koittaa reservin aika. Kotiudun tänään Kainuun prikaatista, jossa olen palvellut tiedustelukomppaniaan kuuluvassa lumilajijoukkueessa. Puolustusvoimauudistuksen myötä Urheilukoulu siirtyi pois lakkautetusta Hämeen rykmentistä, ja kuuden lumilajin urheilijat palvelevat jatkossa Kajaanissa, vaikka valtaosa urheilijoista suorittaa palveluksensa Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa.

Minulle molemmat paikat tulivat tutuiksi, sillä urheilukoulun reserviupseerikurssi RUK järjestetään Kaartin jääkärirykmentissä. 22 viikon kurssi ajoittui loka-maaliskuun aikajaksolle, eli hiihtosuunnistajan kisakaudelle. Panostus huonosti menneen harjoituskauden jälkeen oli sotilaskoulutuksen puolella, ja palkkiona aherruksesta oli kurssin priimuksen arvonimi. Näin palveluksen lopuksi kävin vielä kerran Santahaminassa hakemassa kuuluisan priimuksen miekan, joka on alitajuisesti ollut haaveissani jo varsin nuorelta iältä saakka - siitä saakka, kun sain miekan olemassaolosta upseerienoltani kuulla.

Kouluttajat ylil Janne Tuhkalainen ja vääp Timo Varis suostuivat kuviin tuoreen vänrikin kanssa.

RUK priimus ja saapumiserän paras urheilija, maailman mestari alik Aleksi Karppinen.

Palveluksesta lumilajijoukkueessa ei voi juuri negatiivista sanaa sanoa. Järjestelmä on jo nyt ensimmäisen saapumiserän kohdalla ollut hyvin toimiva, ja sitä kehitetään palautteen pohjalta jatkuvasti. Hiihtolajien urheilijalle ei parempaa paikkaa ole. Treenaamaan pääsee, palautuminen onnistuu, kun hallitsee oman kroppansa ja ajankäyttönsä, ja sotilaskoulutuksen laatu on varmasti valtakunnallisestikin huippuluokkaa. Lumilajijoukkueen saapumiserä 3/14 keräsi kiitosta koulutustasonsa ja asenteensa puolesta niin omilta kouluttajiltaan, kuin myös tiedustelukomppanian peruslinjan kouluttajilta, komppanian päälliköltä ja aina pataljoonan komentajalta.

Reservissä jatketaan samalla levelillä kukin omalla tavallaan ja tahollaan. Kiitos ja kuittaus! Hieno porukka, paljon hienoja muistoja!

Totaalista sotaa

Kisakausi päättyi, ja sota alkoi. Viimeisten SM-kisojen jälkeen jäi viikko palautumisaikaa, ja sitten lyötiin rinkka täyteen, hihnat tiukalle, lumipuku päälle, ja paineltiin metsään.

Vihollinen hyökkäsi etelästä Kajaania kohti, ja urheilujoukkue joutui tiedustelukoulutettuna joukkona luonnollisesti tiedusteluryhmän tehtäviin. Ensimmäisellä viikolla oli kyllä suorastaan mukavaa olla metsässä, sillä sää suosi suurimman osan aikaa, ja tekeminen oli mielekästä - välillä enemmän, välillä taas vähemmän. TH4 huipentui vihollisen toisen portaan kärkijoukkojen väijyttämiseen ryhmän voimin strategisessa pisteessä Kajaanin eteläpuolella. Ajoneuvot yllätettiin, eikä hämmentyneellä jalkaväellä ollut juuri mahdollisuutta huippukuntoisia hiihtäjäsissejä vastaan. Takaa-ajopartio tuhottiin vielä nopealla ja tehokkaalla tuliylläköllä, ja jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla vihollisen vetäytyvän Kajaanista. Niin urheilujoukkuekin sai palata huoltotoimiin kotivaruskuntaansa.

Rajavartioston kaukopartioiden mukaan tilanne ei kuitenkaan ollut vielä ohi, vaan vihollinen keskitti joukkojaan uuteen yritykseen Kajaanin valtaamiseksi. Tiedustelijoiden käskettiin valmistautua uuteen tehtävään, ja urheilujoukkue käytti viikonlopun tehokkaaseen palautumiseen ja huoltotoimiin. 

TH5 oli vuorossa, ja urheilujoukkue eli 4. tiedusteluryhmä pakkasi varusteensa, ja painui korpeen. Kuusikon keskellä saimme perustaa tukikohtamme ja tähystyspaikkamme rauhassa, hyvässä suojassa vihollisen lennokki- ja partiotiedustelun katseilta. Oma lennokkitiedusteluryhmä oli lisäksi havainnut vihollisen johtoportaan ryhmittyneen alueelle, joka sijaitsi varsin lähellä urheilujoukkueen aluetta. Siksi valmistauduimme häiritsemään johtamispaikan toimintaa, ja tiedustelimme ahkerasti, mitä kohdealueella tapahtui ja liikkui.

Jos TH4:n keli oli mainio, niin TH5:n aikana nähtiin kaikki mahdollinen, mitä taivaalta voi tulla. Satoi lunta, satoi vettä, välissä pudotteli rakeita ja jäätävää tihkua, joka kasteli ja jäädytti kaikki vaatteet hetkessä. Häirintäiskun toteuttamista edeltäneenä yönä maahan ja puihin ilmestyi paksu kerros litimärkää, todella nihkeää räntä-lumi sekoitusta. Sukset eivät siinä juuri huilanneet, ja häirinnän suorittaminen osoittautui fyysisesti erittäin raskaaksi. Henkisesti vahva ja hyväkuntoinen joukkomme kuitenkin suoritti annetun tehtävän kunnialla, ja irtautui vihollisen alueelta tappioita kärsimättä. 

Vihollinen oli kykenemätön jatkamaan toimintaansa alueella johtamispaikkansa kärsittyä mittavia tappioita, ja oli siten pakotettu vetämään iskuportaansa Kajaanista. Oma operatiivinen yhtymä aloitti vastahyökkäyksen, jolla vihollinen Kainuun alueella torjuttiin ja lyötiin takaisin. Urheilujoukkue palasi hiihtäen kasarmille väsyneenä, mutta kunniakkaasti taistelleena ja tappiota kärsimättä.

Niin sodittiin pari viikkoa, ja ryhmän johtajan näkökulmasta ei tarvitse hävetä omasta tai ryhmän puolesta. Urheilujoukkue on täyttänyt koko palveluksen ajan paikkansa osana isänmaan puolustusvoimia, ja väitän että on vähintään yhtä iskukykyinen kuin mikä tahansa peruskoulutettu joukko, ja monilta osin jopa paremmin valmis. Fysiikka ei petä, ja kanttikin kestää, ja tiedustelijan perustaidot hallitaan. Jos joku tulee sanomaan, ettei urheilujoukkue ole suorittanut kunnon varusmiespalvelusta, hän ei tiedä mistä puhuu!

Yllä kuvassa todelliset taistelijat; alik Klinga(vas.ylä), alik Joensuu, alik Uusitalo, kers Erola (RVJ), Kok Aikio (RJ), alik Loukkaanhuhta, alik Peltoniemi, alik Mäkelä, alik Karppinen(vas.ala), alik Sarkkinen, alik Hilden, alik Tuomala ja alik Tyni.

Pommi tikittää

http://m.iltasanomat.fi/urheilu/art-1426675666362.html?ref=og-ref-t.co

Luin tässä taannoin twitterin kautta löytämästäni iltasanomien jutusta (linkki yllä) erittäin pysäyttävää tekstiä nuorten liikkumisesta. Suomea uhkaa liikuntapommi! Kaikki tuntuvat tiedostavan sen tosiasian, että liikaa aikaa vietetään tietokoneen ja muiden ruutujen ääressä ja liian vähän ulkona omaa fyysistä kuntoa hoitamassa. Tilanne on äitynyt jo nyt aika huonoksi.

Aiemmin ruudun tuijottelu on ollut lasten ja nuorten kotonaan harrastamaa vapaa-ajan vietettä, joka on korvannut pihapelit ja -leikit. Viimeisten parin vuoden aikana on ihmiskunta suuressa viisaudessaan kehittänyt taskukokoiset tietokoneet: älypuhelimet ja tabletit, joiden avulla ruutu voidaan ottaa mukaan työmatkoille, ruokapöytään, kouluun, ja muihin rientoihin. Ei ole enää montakaan paikkaa, jossa ei oltaisi tekemisissä netin ja somen, tai vähintään jonkin videopelin kanssa.

Nyt älylaitehurmos on menossa jo siihen, että koulujen opetuskin pitäisi sähköistää. Olisi kuitenkin syytä muistaa pari perusasiaa. Ruutujen tuijottelu on terveysriski, ja se passivoi meitä. Videopelit tappavat mielikuvituksen ja sitä kautta leikin, joka on lapsen motoristen taitojen kehittymisen edellytys. Lisäksi suurin osa lapsista oppii lukemisen ja laskemisen perusteet huomattavasti paremmin perinteisin menetelmin kuin uusien, hienojen aplikaatioiden avulla. Kun vielä muistetaan, että nuorisomme viettää jo pelkästään kotona liikaa aikaa ruutujen ääressä, ei voi olla oikein lisätä määrään oppituntien sähköistämisestä syntyviä tunteja.

Samaan aikaan kun mediassa vaahdotaan sote-uudistuksista, valtionvelasta ja sopeutuksista, Suomessa kypsyy katastrofi, joka toivottavasti olisi vielä ehkäistävissä. Tässä muutama Urheilusanomien esittämä faktatieto: Vain joka kymmenes 15-vuotias suomalainen nuori liikkuu edes sen verran, mitä terveyssuositukset MINIMISSÄÄN kehottavat. Joka viides koulun aloittava 7-vuotias on jo ylipainoinen. Palveluksensa aloittavien varusmiesten keskimääräinen kunto on surkein 40 vuoteen.

Hyvät naiset ja herrat, tämän sakin pitäisi olla parinkymmenen vuoden päästä yhteiskunnan tukipilari, veronmaksajat, jotka kannattelevat valtion taloutta ja elintasoa. Miten se onnistuu, jos koko sukupolvi on lihonut toimintakyvyttömäksi ja makaakin työnteon sijaan hoitokodeissa isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa? Kuka hoitaa, ja kuka maksaa hoidot? 

Vaikka kuulostaakin ristiriitaiselta kehottaa tällaisen jutun jälkeen lukemaan jotain netistä, niin kehotan silti lukemaan Urheilusanomien artikkelin liikuntapommista (ainakin mikäli tämä referointi ei vielä vakuuttanut), ja sen jälkeen pohtimaan, mitä voisimme itse kukainenkin tehdä jatkossa toisin tilanteen parantamiseksi. Lasten peruskunnon parantaminen tulee nyt nostaa myös politiikan keskiöön, ja lupaankin oman ääneni eduskuntavaaleissa sellaiselle ehdokkaalle, joka ottaa tämän asian sydämelleen. 

Hisua Alppimaisemissa

Terve vaan! 

Taas on vähän päässyt venähtämään tämä väli edelliseen tekstiin nähden. Paljon on tapahtunut Norjan reissun jälkeen. On seikkailtu SM-kisaurilla, joilla on ollut lunta enemmän ja vähemmän, suoriteltu RUKin loppukokeita ja ennen kaikkea reissattu ulkomailla.

Kun polla ei kestänyt SM-keskimatkan haastavia ratoja, ja jouduin tyytymään keskivertoa huonompaan suoritukseen Valkeakoskella, oli hyvä lähteä hakemaan kokemusta ja oppia ulkomailta - Itävallassa järjestetyltä SkiO-Tourilta! Reissuseurueeseen kuuluivat minun lisäkseni isä, pikkuveli Valtteri ja oma paremman näköinen puoliskoni Ella. 

Hyvä henki vallitsi varsinkin ruokapöydässä ;)

Lensimme Helsinki-Vantaalta Müncheniin torstaina 26.2. Sieltä matka jatkui vuokra-autolla eteenpäin kohti Turracher Höheä, joka on vuorisolassa Salzburgista etelään. Kaksi ensimmäistä kisaa olivat siellä, kisamaasto sijaitsi noin 1700-1900m korkeudessa. 

Ennen kisoja ehdittiin päivän verran totutella korkeampaan ilmanalaan ja hiihdellä hienoissa maisemissa. Hiihtolenkki tosin riitti paljastamaan tulevien kisojen luonteen: pelkää leveää baanaa ja penkkaa. Rasteja nimittäin oli tasaisin välein hiihtoladun varressa, eikä moottorikelkalla ajetuista urista näkynyt juuri merkkiäkään. 

Itse kisat eivät menneet ihan puikkoihin. Ensimmäisen päivän sprintissä tuloksena oli TAAS hylsy puuttuvan leiman vuoksi. Toisena päivänä sujui paremmin, mutta raaka rata vei mehut miehestä, ja suksella tuli turpiin. Suunnistusvirheisiin ei ollut varaa, eikä niitä onneksi kohtuullisen helpoilla radoilla tullutkaan. 

Heti pidennetyn keskimatkan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Wipptalia, jossa olisivat seuraavat kaksi kilpailua välipäivän jälkeen. Reitti kulki Italian kautta, ja kävimme matkalla Cortina d'Ambezzon entisessä olympiakylässä, Tour de Skin maisemissa. Varsinaista maantiematkailua!

Wipptalissa majoituimme pienessä Trinsin kylässä erään maatilan yläkerrassa. Majapaikka oli viehättävä ja viihtyisä, samoin olivat maisemat ympärillä. Välipäivänä ohjelmassa oli rauhallista käppäilyä vuoripoluilla, ja juoksentelua kylän kaduilla. 

Seuraavat osakilpailut olivat huomattavasti tasaisemmalla maalla ja alempana kuin ensimmäiset. Kisamaastona oli laakson pohja peltoaukeineen. Urasto puolestaan oli monipuolisempaa kuin aiemmin, ja oman lisähaasteensa toivat peltoja halkovat aidat, jotka vaikeuttivat ja paikoin estivät oikomista. Haastavinta tosin oli kartasta löytyneiden virheiden takia. Värit, symbolien koot ja etäisyydet eivät ihan vastanneet todellisuutta ja sääntöjä.

Kolmas osakilpailu oli jälkeen sprintti, joka meni omalla kohdallani aluksi erittäin hyvin. Olin kakkosena Stanimir Belomachevin jälkeen selvällä erolla kolmanteen, kun homma meni vihkoon. Juuri kun alkoivat viimeiset hiihtovälit, kuului pam! ja vasen sukseni sinkoutui jalasta. Side halkesi osiin, ja loppumatka meni potkutellen ja yhdellä jalalla tasapainotellen. 

Viimeinen päivä oli puolestaan keskimatkan kisa yhteislähtönä, ja aiempien kisojen rasitus painoi raskaasti. Itse tummuin kartanvaihdossa ja tein muutaman minuutin koukun kun jätin uuden kartan ensimmäisen rastin väliin, ja sitä täytyi palailla hakemaan... Eli loppuun asti ryssittiin.

Onneksi viikolla oli enimmäkseen hyvä keli, seura oli hyvää ja reissu muuten onnistunut. Näin ollen jäi hyvä mieli ja hyvät muistot. Tourin jälkeen ohjelmassa oli SM-pitkä, johon piti yrittää palautua. Toinen tarina on se, miten se onnistui...