Santeri Aikio: MM-kisaviikko päättyi viestikultaan

Alku oli hankalaa, mutta lopussa kiitos seisoi. Hylsy, traaginen virhe, huono vireystila ja lopun hyvä suoritus, joka päättyi kultajuhliin. Siinä viikko kiteytettynä.

En ole oikein päässyt kirjoittelemaan aiemmin, sillä nettiyteydet Virossa eivät olleet hääppöiset. Ja kotona aika on ollut taas kerran rajallista. Mutta kerronpas nyt sitten tunnesävytteisesti MM-viikosta.

Kisojen kohtalo oli pitkään kortilla ja häiritsi itse kunkin valmistautumista - vähintään alitajuisesti. Tunnelmaa ja asennoitumista kuvaa hyvin se, että kun kisojen järjestämisestä tehtiin päätös, kaikki tuntuivat yllättyvän! Helsingin lumettomassa katukuvassa laivaannousua odotellessa ajatus hiihtosuunnistuksesta tuntui kaukaiselta, samoin Tallinnassa maihinnousun yhteydessä, kun lumi oli pelkkä muistikuva kotipihasta.

Näkymät majoituksen ikkunasta eivät rohkaisseet paljoa sen enempää (kuva yllä), ja olikin siksi varsin ymmärrettävää, että yleisasenne kisoihin oli skeptinen vielä ensimmäisen päivän keskimatkan aattona. Itse onnistuin kuitenkin psyykkaamaan itseni melkoiseen hurmokseen. Vauhti ja tunne ensimmäisessä kisassa olivatkin ylivertaisia, ja fiilis oli mahtava, ja sille vetääkin vertoja vain pettymys, joka jysähti jokaiseen soluuni, kun maalissa jo mitalia hetken tuuleteltuani sain kuulla, että suoritukseni oli hylätty väärän leiman vuoksi.

Eniten harmitti se, että tieto ei suinkaan tullut maalitoimitsijoilta, kuten aina on totuttu, vaan yleisöstä. Maalissa vain hymyiltiin ja viitattiin ulos, minkä tulkitsin tarkoittaneen: "hieno juttu, voit mennä". Aika paljon söi mielialaa, kun tajusin, että varma hopea, mahdollinen kulta, lipesi sormien välistä niin nopeasti.

Onnistuin kuin onnistuinkin nollaamaan pettymyksen seuraavan päivän pitkään matkaan, jota pidin pääkisanani. Taas sujui ihan hyvin, meno oli riittävän hyvää ja suoritus pysyi kynsissä... Kunnes aivan lopussa pummasin toiseksi viimeistä rastia. Koko taistelutahto kuivui kasaan, kun kivutessani väärästä suunnasta kohti rastia näin neljän hiihtäjän letkan suhahtavan leimasimelle ennen minua. Siinä menivät mitalit.

Kuudes sija ei tuntunut miltään. Asenne oli se, että kolme parasta merkitsevät jotain, niistäkin vain kulta riittää. Voi kuulostaa sivullisen korvaan aika rankalta ja vähän kiittämättömältäkin. Totuus on kuitenkin se, että jos tietää pystyvänsä jollekin tasolle, sen alittaminen ei miellytä - ei vaikka saisikin diplomin ja suklaalevyn, sekä kädenpuristuksen palkintojen jakajalta. Ei Iivo Niskanenkaan kovin tyytyväiseltä vaikuttanut, kun jäi 0,2 sekuntia pronssista Sochissa pertsan 15 kilometrillä, vaikka meidän on helppo sanoa että hienosti meni siitä huolimatta.

Kahden startin jälkeen oli välipäivä. Sen käytin mielen lepuuttamiseen ja vietin aikaa Ellan, henkilökohtaisen tsemppaajani seurassa.

Takaraivossa jyskytti kuitenkin ajatus, joka ei jättänyt rauhaan: huomenna on viimeinen mahdollisuutesi! Tällainen taakka ei tietenkään voi tehdä hyvää lajissa, jossa psyykkinen puoli korostuu.

Sprinttipäivä olikin sellainen, että jälkikäteen voi todeta kisan menetetyksi jo aamulla. Vesisade masensi mielen, ja paine niskassa oli valtava. Selkä tuntui jäykältä aamulenkille lähtiessä, ja kun kisapaikalle oltiin lähdössä, ei pakkaaminen sujunut ongelmitta: SI-tikku ei meinannut löytyä. Sukset eivät oikein pelanneet, tuntui että olin valinnut väärän parin voiteluun. Silloin ei auttanut kuin yrittää ajatella positiivisesti ja karistaa kaikki mietteet pois. Siinä vaiheessa niistä puhuminen olisi ollut psyykkisesti ehkä vieläkin pahempi.

No, kisa meni sitten keturalleen. Aloitin radan laiskasti ja rytmittömästi, ja suunnistus oli hukassa. Ei sujunut, ja teinkin virheitä. Se siitä sitten, maalissa olin jäänyt yli kaksi minuuttia kärkeen. Sijoitusta en vieläkään tiedä, enkä halunnutkaan tietää. Kisan jälkeen olo oli samaan aikaan pettynyt ja helpottunut. Helpottunut, koska se oli ohi. Pettynyt koska epäonnistuin, ja olin varma, etten taaskaan pääse viestijoukkueeseen.

Mutta!! Tunnelma muuttui kun Antti sanoi, että valitsisi minut hopeamitalisti Aleksin ohi. Melkein kultaa ja hopeaa voittanut urheilija saisi mahdollisuuden, Aleksi ehtii vielä ensi vuonna. Silloin tuntui samalle kuin Norjassa 2011 sprinttiä edeltäneenä iltana. Huomenna EN VOI epäonnistua! Sama fiilis säilyi, ja jo ennen kisaa tiesin, että tänään tulee hyvä päivä. Niin kävi. Tein yhden haparoivan koukun koko viestin aikana. Misa hiihti kovaa ja tarkasti, minä hiihdin kovaa ja tarkasti, ja lopuksi Jyri teki virheettömän ja vahvan suorituksen varmistellen sijoituksia. Loppu on historiaa...