Viime viikonloppuna Tolpanniemi täyttyi vielä kerran Suomen kovimmista hiihtosuunnistajista, kun aikuisten EM-katsastukset pidettiin siellä. Sunnuntaina hiihdettiin aamulla keskimatkan kisa yhteislähtönä kartanvaihdoilla, ja sen perään parin tunnin tauon jälkeen starttasi väliaikalähtöinä kiskottu sprintti. Radoista vastasi tällä kertaa hisumaajoukkueen päävalmentaja Eivind Tonna, mutta kilpailunjohtajan vastuun kantoi isäukkoni Aki Aikio, jonka voin kuvitella nyt saaneensa tarpeeksi hisusta joksikin aikaa.
Itse osallistuin tällä kertaa kisaan saadakseni vielä hieman kilpailurutiinia ennen Viron MM-viikkoa, johon lähdetään maanantaina lautalla Helsingistä, jos yläkerran kaveri suo hieman suotuisampia kelejä eteläisen naapurimme maaperälle. Tällä hetkellä näyttää uhkaavasti, että kisat saattavat jäädä haaveeksi, ja se olisi kyllä mielestäni tämän kauden suurin pettymys. EM-Venäjästäkään ei olisi lohtua, sillä YO-kirjoituksia tehdään kisaviikolla täällä kotimaan kamaralla, ja kun kokeet on kirjoitettava samaan aikaan kaikkialla, luulen että aikaero voisi tehdä homman hyvin vaikeaksi. En missään nimessä tahdo myöskään enää odotella pitempään, lakki päähän keväällä ja sitten armeijan harmaisiin. Eikä EM-kisoihin taidettu kisalippua viikonloppuna ansaitakaan...
Keskimatkan kisassa vireeni oli heikonlainen, mutta ei tuurikaan ollut yhtään sen kummempi. Vaikka hiihto olikin nihkeän oloista, olisin varmaan jaksanut roikkua letkoissa ja suunnistaa mukana kohtuullisista sijoista kamppaillen, mutta ensimmäinen kartanvaihto ei sujunut aivan ongelmitta. Kun irrotin toisen lenkin karttaa telineestä, kuului ikävänkuuloinen repeämisen ääni. Kun tarkastin kartan nopeasti, se vaikutti vielä ihan riittävän hyväkuntoiselta, mutta kakkosrastilla totuus ilmeni. Kolmonen puuttui, se oli revennyt ja jäänyt vaihtoalueelle. Ei auttanut muu kuin jäljittää oikealla koodilla olevaa rastia alueelta, ja kun tilanteeseen liittyi vielä pieni paniikki, tuli aikaa käytettyä minuuttitolkulla hyvin lyhyellä välillä. Kisan loppupätkä menikin sitten veteraaneja ja muita hitaampia hiihtäjiä ohitellessa. Virheitä ei enää tullut, mutta viisi minuuttia oli ero kärkeen, kun maalileimaus oli suoritettu.
Kisojen välissä katseltiin olympialaisia kaikista mahdollisista nykyajan elektronisista hilavitkuttimista, ja jos päivä olikin kuusamolaisen hiihtosuunnistuksen kannalta musta, niin Enni Rukajärvi tarjoili lumilautapuolella mallikasta arvokisamenestystä. Hieno suoritus, ansaittu mitali, ja kaupunginjohtaja jo povaili mökkitonttia palkinnoksi kaupungin puolelta. Pakko huokaista tässä välissä syvä huokaus: milloinkohan minun lajissani saa mökkitontin palkinnoksi MM-menestyksestä?
Sitä ei kuitenkaan mietitty enempää silloin, eikä mietitä nytkään. Rukajärven suoritukselle taputtelun jälkeen piti minunkin jälleen kiskoa monot jalkoihin ja aloittaa verryttely sprinttiä varten. Sain verryteltyä vähän pidempään kuin aamulla, ja kun karttaakaan ei tarvinnut repiä telineestä, niin kisa sujuikin sitten ihan hyvin. Heti alusta saakka sain vauhdin päälle, ja sitä ei tarvinnutkaan paljon hidastella. Pari pientä reitinvalintakämmiä tuli, mutta muuten kisa sujui puhtaasti, ja lopputuloksena oli kolmas sija sekä nousu yhteistuloksissa niukasti kymppisakkiin.
Nyt enää viritellään kuntoa. Huomenna lauantaina starttaan Lahdessa maastohiihdon nuorten SM-viestiin, jossa matkana mukavasti vitonen. Koko kisa täysillä ja urku auki, eikä mitään taktikointia tai säästelyä. Siitä luulisi saavan hyvän valmistelun Viron MM-kisaviikon karkeloihin, joista haetaan puhtaiden suoritusten kautta menestystä. Viestissä Suomella on MM-kulta puolustettavanaan, ja henkilökohtaisissa kisoissakin menestysodotukset ovat kovat. Joukkue on kauttaaltaan vahva ja iskukykyinen. Nyt pitäisi vain saada kisat pidetyksi, ettei moinen hyvä tilanne valu hukkaan. Onneksi järjestäjä ilmoitti tänään että kisat pidetään: "urilla ei melkein näy enää maata"...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti