Siellä nimittäin järjestettiin tämän kesän Koillismaan rastipäivät, eli Kuusamon Erä-Veikkojen perinteinen kansallinen suunnistuskilpailu, kaksipäiväinen sellainen. Itse en olekaan muutamaan vuoteen kisojen järjestelyissä ollut, sillä olen viettänyt kolmena kesänä sen ajan Kuortaneella rippikoulupuuhissa, ensin rippikoululaisena ja sitten kahdesti isosena. Nyt kuitenkin päädyin vaihteeksi talkoohommiin ja liekö rangaistusta poissaoloista kolmella edellisellä kerralla, mutta kuitenkin minulle oli osoitettu lasten ratamestarin duuni. Valinta oli suoritettu hienolla menettelyllä: suunnistusjaoston kevätkokouksessa (jossain niistä) oli katsottu poissaolijoiden lista ja sieltä arpomalla noukittu se "onnekas", jolle tuo suunnaton vastuu lankeaa. No en tiedä menikö se ihan näin, mutta minulle se silti lankesi.
Kouervaara ei ole mikään helppo paikka tehdä lasten ratoja, jotka täyttäisivät kaikki vaatimukset:
1) Turvallisuus
2) Helppous
3) Tarvittava haaste
4) Kulkukelpoisuus !!!!
Turvallinen alue löytyi Mäntyniemestä, joka on teihin ja Kitkajärven rantoihin rajautuva metsikköinen alue, siitäkin suuri osa tiheäkasvuista suorääseikköä, tai möykkyistä louhikkoa. Alueen halki kulkee pari erittäin epäselvää polkua ja yksi hyvä metsälinja. Teepä siihen sitten helpot radat pienimmille, riittävän haasteelliset radat vähän vanhemmille ja koeta löäytää kulku-urat, joissa pääsee eteen päin. Ja vielä kahdelle päivälle! Kun vilkaisin karttaa ensimmäisen kerran, tuumasin että tehtävä oli äärimmäisen vaikea. Kun sain päivitetyn kartan, olin varma että se olisi mahdoton. Vaan ei auttanut! Maastot valitaan hyvin usein pääsarjojen ehdoilla ja lasten oikeuksia poljetaan. Niinpä täytyi lähteä maastoon tekemään tilannekartoitus. Jo ennen lähtöä tein karkean arvion, miten ehkä saattaisi olla mahdollista toimia jos tuuri kävisi. Sain aikaiseksi kahdelle päivälle lähtösuunnitelmat, ja mieleeni ei enää tullut mitään muuta. Siksi keskityin maastossa olemassa olevien suunnitelmien pohjalta merkittäviin kohteisiin. Onneksi maastossa oli polkua, jota ei ollut piirretty karttaan, mutta sen voisi piirtää kun sitä siimarilla vahvistaisi. Toivo ei ollutkaan menetetty!
Edessä oli monta pitkää iltaa OCAD-kartanpiirto- ja ratasuunnitteluohjelman ääressä vanhalla ja pian sopimuksen irtisanovalla läppärilläni, jolla tätäkin juttua vielä kirjoitan. Ja vihdoin oli olemassa valmiit suunnitelmat ja tiesin, mitkä asiat karttaan vielä täytyisi saada. Vinkkaus seuran karttavastaavalle ja parin päivän kuluttua sain juuri sellaisen kartan kuin olin tilannut. Sitten suunnitelmat piti enää saada käytäntöön, mikä ei ollutkaan ihan pikku juttu. Maastoon täytyi rakentaa vajaat 30 rastipukkia (mikä on onneksi hyvin vähän verrattuna pääratamestarin urakkaan), siimarin reitit täytyi nauhoittaa, rastit viedä paikoilleen, selvitellä leimasimet ja hukkaan menneet rastiliput ja saada ne oikeille paikoilleen, piirtää puhtaaksi kaikki radat (onneksi helppoa nykytekniikalla), sekä tulostaa kartat. Olikohan siinä kaikki? Onneksi minulla oli apunani selkävaivainen isäukko, sekä vahva ja vanttera työmies-urheilija-jokapaikanhöylä-kaveri Teemu. Ja niin siinä lopultakin kävi, että kun kello lauantaina 21.7.2012 tuli 13:00, oli kaikki paikallaan ja kisat valmiina alkamaan. Moni sai huokaista helpotuksesta, mutta minä jouduin odottamaan, että väki selviäisi metsästä maaliin saakka. Jos ei selviäisi...
No selvisi sentään. Kun kyselin kilpailijoiden kommentteja, ei kukaan ainakaan haukkunut minua heti kättelyssä lyttyyn. Siispä olin onnistunut edes jotenkuten ensimmäisenä päivänä. Seuraava homma oli kerätä siimari pois metsästä ja levittää se taas seuraavana aamuna uudelle reitilleen. Juuri se tekee lasten ratojen tekemisestä työlästä: kantaa sellaista isoa narurullaa selässä pitkin pystymetsää niin että selkä huutaa hallelujaa. Mutta varsinkin tuollaisessa Kouervaaran tapaisessa maastossa tuo kyseinen naruru on ehdoton niille 10-vuotiaille suunnistajanaluille, jotka eivät vielä voi kaikkea maastossa huomata. Heille tarjotaan ylimääräinen polku tueksi ja turvaksi, joka olisi helpomi huomata ja sen polun ratamestari omin käsin metsään kantaa ja kerää sen sitten pois, vuodattaen hikeä, joskus vähän verta ja kyyneleitäkin, kun naru on oikein sotkussa.
Tämä kisaviikonloppu sujui siinä mielessä hienosti, että naru ei ollut sotkussa, ja kaikki meni muutenkin varsin mallikkaasti. Olihan tietenkin sattunut pieni tulostusvirhe, mutta ainahan pitää olla jotain mistä oppia. Kun viimeinenkin pihkaniska oli päässyt pois ja saatoin hyvällä omalla tunnolla sanoa, etten ollut välttelemässä palautetta, enkä sitä silti saanut... Se oli se synninpäästö. Ei ratamestaria yleensä kukaan tulekaan kiittämään, vain haukut ja kiroilut tulevat perille asti. Siksi ratamestari joka ei saa palautetta, voi lukea jotakuinkin onnistuneensa. Eli olin saanut aikaiseksi kahdelle päivälle onnistuneet radat H/D 10RR,- 12TR-, 12-, 13- ja 14-sarjoille. Osa rasteista on vielä tässä vaiheessa maastossa, mutta haen ne pois heti kun sopiva rako löytyy. Olen kuitenkin aikeissa nauttia tovin aikaa ansaitusta levosta talkootöiden suhteen. Ensi kesänä en tule olemaan ratamestarina kuin iltarasteilla. Fin5 kahden vuoden päästä onkin jo lupaillut vähän isomman sorttista ratamestarityötä... Liekö onni vai onnettomuus, että minun osaltani kesä 2014 saatta hyvinkin kulua pitkälti kasarmielämässä. Oli miten oli, on pakko sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että kyllä ratamestari on erimies! Anteeksi ,hyvät ratamestarit, joita en ole kiittänyt juostuani teidän tekemillänne radoilla ympäri Suomen ja välillä muidenkin maiden. Kiitän teitä kaikkia näin jälkikäteen, ja niitä jotka tulevat tuossa roolissa toimimaan, kiitän jo etukäteen. Toisinaan on niin, että ratamestarit ovat tehneet pirullisia juonia radoille, joskus maastot ovat surkeat ja radat vielä pahemmat. Toisinaan taas saadaan priimaa ja miellyttävää suunnistusta. Oli kummin tahansa, työtä ratamestareilla riittää.
Aika velikultia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti