Niin meni taas yksi rastiviikko, joka taisi olla minulle jo järjestyksessä kahdestoista. Putki alkoi Puolangalla vuonna 2000, kun suunnistin perhesarjassa äidin kanssa... Muistaakseni ainakin. Isä kaiketi suunnisti kuitenkin itse, joten oletettakoon että se oli äiti, kun en nyt viitsi nousta heitä asialla vaivaamaan. Niin, 12 vuotta suunnistusta, joka vuosi neljä osakilpailua, eli se tekee yhteensä 48 suunnistusrataa. Siinä KRV-kokemukseni, ja kertaakaan ei ole ollut sellaista viikkoa, että kaikki neljä kisaa olisivat menneet puhtaasti. Ei rastireitillä, eikä suoralla suunnistuksella. Tämä vuosi 2012 ei ollut poikkeus, mutta selvisin kuitenkin vähillä virheillä. Ja koska suunnistukseen erottamattomana osana kuuluu jälkipelien pelaaminen, en näe mitään syytä sille, etteikö sitä voisi käydä nyt täällä blogissa, kun tällainen kerran löytyy. Ja tässä oli johdanto, nyt päästään itse asiaan:
1. osakilpailu Joutenlammen mahtavissa jäkäläkangasmaastoissa (Täällä on muuten oltu ennenkin, silloin vain suunnistettiin vielä siimariratoja) lähti käyntiin verrattomasti. Heti lähtömerkkinä kuuluvan kimeän piippauksen jälkeen kun sain kartan kouraani, pallo oli niin sanotusti hallussa. Eteneminen oli varsin suoraviivaista ja rasti oli juuri siellä missä sen pitikin olla. Ei mitään ongelmia kakkosellekaan, ehkä pientä epävarmuutta kun yhtäkkiä saavuttiin laakeiden muotojen alueelle, mutta lippu löytyi sutjakkaasti.
Kolmosrastille oli pitkä väli ja siinä tuli pientä koukertelua etenemisen aikana. Lopussa hieman liian iso kierto vasemmalta kahden suonotkon kanssa tehdyn samaistusvirheen takia (eli luulin vasemman puoleista notkoa oikeanpuoleiseksi, virhe tepahtuu usein kun lähekkäin on kaksi tai useampi hyvin samankaltaista paikkaa) mutta lopputuloksena oli silti hallittu rastinotto, eroa kärkeen tuli pari minuuttia juoksunopeudessa.
Neljäs rasti oli hasardi, heti alkuun otin surkean reitinvalinnan. Tarjolla oli suora ratkaisu vaikeakulkuisen suon yli, tai keskiluokan kierto kuivaa maata myöten harjanteen päällä. Tein oman kompromissiratkaisun ja juoksin kierron, mutta suota pitkin. Siis käytin molempien valintojen huonot puolet. Tähän lisäksi vielä viimeiset 50 metriä rastiväliä tiheikössä niin nopeasti kuin pääsin eteenpäin ja voilá!! Kaikki virheen eväät olivat kasassa: vaikea kohta, päätön eteneminen, raskaan välin aiheuttama väsymys ja sieltähän se virhe sitten tuli. Ajauduin puskassa liikaa vasemmalle ja olin aivan hukassa. Neljä minuuttia pörräsin siellä ennen kuin paikallistin itseni. Muutama ärräpää taisi lentää rangaistukseksi omasta typeryydestä (hieno laji tämä suunnistus, ainakin masokisteille ja itsensä vihaajille. Virheitä tulee helposti joten on helppo olla itselleen vihainen) ja sitten tarkka rastinotto, mutta eipä se enää lohduttanut, kun kisa oli jo pilalla.
Seuraavat välit meninkin sitten hyvin. Vitoselle löytyi tiheikön keskeltä polku, jota myöten pääsi hyvin etenemään, kuudes lippu oli helpohkossa paikassa yksinkertaisen siirtymävälin takana, sitten taas tiheikköön. Seitsemäs väli oli sivurinnesuunnistusta ja se sujui tällä kertaa hyvin. Varmistus polulla, että ollaan oikeassa paikassa ja siitä reipaalla rytinällä viimeisen tiheikön läpi kumpareelle. Sitten oli pitkä reitinvalintaväli, jonka loppupuolella tarjottiin juomamahdollisuutta. Siinä määrin oli kuuma päivä, että tuo tarjous oli pakko käyttää. Pää olikin jo sen verran kuumunut, että tuli noustua suuri kukkula ylös ihan turhaan matkan varrella ja siten kivuttua 20 metriä turhaa nousua. Mutta ryypyn jälkeen (urheilujuomaa!!) alkoi taas kulkea.
Sen jälkeen nimittäin sujui ihan hyvin, ehkä pitkällä välillä olisi pitänyt rastille 11 ottaa vähän vähemmän nousua sisältänyt reitinvalinta, mutta muutoin ei mitään. Maalissa kuitenkin kärkeen eroa yli 15 minuuttia. Siitä kahdeksan minuuttia voi laskea juoksemalla hävityksi, mutta loput seitsemän olivat sitä turhaa kiemuraa ja koukkua, jota suunnistuspiireissä pummeiksi kutsutaan. Ja päivän päätteeksi vielä raju migreeni raskaan suorituksen, nestehukan ja kirkkaan auringon yhteisvaikutuksesta.
2. osakilpailu sujui mallikkaammin. Tasaisesti jäin kärkeen sen minuutin jokaisella kilometrillä juoksunopeudessa, mutta suunnistamalla en virheitä tehnyt. Voisi sanoa minun tasoiselleni suunnistajalle huippusuoritukseksi. Kokoajan pelasi pää ja olin kartalla. Se on upea tunne, kun jokainen kumpare löytyy kartasta ja jo ennalta tietää, mitä mäen takaa löytyy. Ja sitten vielä huomaa olleensa oikeassa. Siksi tätä lajia on niin mukava harrastaa!! Epäonnistumisia tulee kaikille, mutta sitten on näitä huippupäiviä. Mahtavaa! Niin, pitkillä väleillä rastiväliaikaliuskassa on noita melkein kahden minuutin eroja kärkeen, mutta se johtuu juomarastien kautta kulkeneista reitinvalinnoista. Vinkki: kun lähdet rastiviikolle kesällä, lisää juomaveteen hieman merisuolaa, se parantaa nesteen imeytymistä ja ruokkii lihaksia mineraaleilla. Puhdistamatonta merisuolaa, jossa ei ole paakkuuntumisenestoainetta. Tai ainakin urheilujuomaa. Ihan mummon mehulla tankkaaminen ei välttämättä kilpasarjassa enää riitä näillä pitkillä matkoilla. Niin, siis nesteytys on myös tärkeä osa suunnistussuoritusta. Mutta muuten toinen päivä oli loistavaa etenemistä.
3. osakilpailu oli lyhyempi kilpailu ja siksi se olisi ollut tärkeää vetää virheittä viimeisen päivän takaa-ajolähdön asemien varmisteluna. Mutta jostain kumman syystä takaraivoon iski hirveä kiire ensimmäisen rastin jälkeen ja tsadam!! Hermeettinen neljän minuutin pummi kakkoselle tiheikössä. Alla kuva.
Niin, eikä se jäänyt siihen. Koko suoritus oli vastakohta kakkoskisalle, sillä ajatus karkaili, jalat kulkivat päätä nopeammin, reitinvalinnat olivat hätäisiä ja toteutuksetkin kehnoja. Lopputuloksena surkea kisa, jossa eroa tuli kärkeen se yhdeksän minuuttia, joka olisi ollut lähellä keskiverron pitkän matkan kisan tappioita. Neljän ja puolen kisassa siinä oli kuitenkin se viisi minuuttia virhettä, joka on ilmanmuuta liikaa. Ja pettymys oli suuri kun lähdettiin pois, sillä seuraavan päivän takaa-ajossa ei enää ihmeitä saisi tehdyksi, niin kaukana oltiin kärjestä.
4. osakilpailu - takaa-ajolähtö, matkaa 8,2 km, kärkeen matkaa 28min 53sec. Suomeksi: ei mitään jakoa, eli mennään tasaisen varmasti. Varsinkin kun minusta seuraava lähtijä oli minua perässä sellaiset kymmenen minuuttia, niin ei tarvinnut pelätä että joku ohittaisi takaa... ainakaan toivottavasti. Ja sitten lähdettiin liikkeelle, olo oli alusta asti paljon itsevarmempi kuin edellisenä päivänä. Mutta heti alkuun turha mäen nouseminen ja siitä puoli minuuttia. Ei se mitään, aikaa oli joten se sai unohtua ja meno jatkui. Ykkönen löytyi ongelmitta, kakkoselle löytyi taas vaihteeksi tiekierto ja juomarasti, ja siitä minuutti nokkiin, lisäksi juomarastin jälkeen tuli pieni ajatuskatkos ja sen vuoksi eteneminen takkuuntui. Siispä kakkosellekin tuli parin minuutin ero kärkeen, mutta sen jälkeen "noustiin montusta". Tarkan suppa-alueen rastit sujuivat mainiosti ja saavutin kolme minuuttia edellä lähteneen SK Vuoksen Osku Lyytikäisen rastilla 8. Siitä mentiin letkajenkkaa taas samalle juomarastille ja sitten oli pelin aika. Lyytikäinen lähti ilmeisesti oikeanpuoleiselle reitille, joka olikin teoriassa oikea ratkaisu, mutta vasen kierto tarjosi selkeän toteutuksen ja loppupäässä vielä yhden juomapisteen radan loppuosaa ajatellen. Niinpä päätin vetää riskillä vasemmalta, siinäkin tuli virhe kun pudottauduin supan pohjalle asti polkua pitkin ja jouduin sitten nousemaan kaikkein suurimman penkan, mitä tarjolla oli. Sitten tarvitsi vain pysytellä valtavan suuren avohakkuun reunassa kulkevalla polulla ja juosta. Välin toisessa päässä vielä hörppy juomarastilla ja sitten varma rastinotto tiheikköön. Täältä suunnasta myös rastinotto oli selkeämpi kuin oikealta kiertäen. Seuraava väli oli lyhyt ja paljolti samankaltainen kuin yläpuolen kuvassa esitelty pikku väli kakkoselle. Tällä kertaa en sortunut virheeseen, vaikka mieleen hiipikin pelko edellisen reitinvalinnan lopputuloksesta. Kohta avautuisi mäntykangas ja jos Lyytikäinen olisi ehtinyt ensin, näkyisi selkä kaukana puiden raossa punaisen paidan muodossa. Onneksi kangas oli lähes autio, vain pari H16E:n peränpitäjää liikkui siellä omaa rataansa suunnistaen ja saatoin jatkaa rauhassa. Nyt vain loppuun asti virheittä ja homma on paketissa.
Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että sytyn aivan erityisesti näistä takaa-ajotilanteista. Saman kaltainen tilanne oli talvella hisun MM-kisoissa yhteislähdössä, joka poiki pronssimitalin. Siinä on oma tunnelmansa, joka viehättää eri tavalla kuin normaali väliaikalähdöllä käytävä suunnistus. Ja jännitys purkaantuu vasta lopussa, kun tilanne selviää. Olin nostanut itseäni kolme sijoitusta eli suunnilleen kuusi-seitsemän minuuttia kolmen ensimmäisen päivän tuloksista. Loppusijoitus oli 24. ja osakilpailutuloksissa jäi koviakin nimiä taakse, kun pojilla ei ollut pokka pitänyt kovan paineen alla. Pakko kyllä myöntää että minun kohdalla paine oli minimaalinen, eli selvisin paljon helpommalla.
Realiteetti on se, että Joutenlammella vaaditaan juoksuvoimaa hyvän pohjan ja selkeän suunnistuksen vuoksi. Kaikkiaan olen tyytyväinen rastiviikon kokonaissummaan kun huomioidaan minun henkilökohtainen panostuksen määrä kesäsuunnistukseen (eli ei panostusta juuri lainkaan), harjoituskauden vaihe, raskaat treeniviikot, sekä rastiviikon välipäivinä ja iltapäivinä käydyt omat lenkit. Suunnistus oli kuitenkin sitä parasta suorittamista kaikkien 12 vuoden aikana, joten jotain kehitystä on tapahtunut. Kainuun rastiviikko on perinne, joka kuuluu ohjelmaani vuodesta toiseen. Ensi kesänä rastiviikko juostaan Vuokatissa ja samassa yhteydessä suunnistuksen MM-kilpailut. Siellä on siis mahdollisuus päästä näkemään lajin huiput lähietäisyydeltä. Valmistautuminen on jo aloitettu: fanipaita on ostettu, majoitus varattu ja harjoitusmaasto koluttu, jotta kesällä 2013 voi panostaa pääasiaan: Suomen kannustamiseen!!
Ennen sitä on kuitenkin vielä Fin5, joka alkaa ylihuomenna. Pitää vielä keskittyä tähän kesään viikon ajan. Sitten väliin vielä hiihtosuunnistuskausi ja vasta sitten fanituskausi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti