Hiihdetään! - Eipäs sittenkään!

SM-viikonlopun päätteeksi, kun erikoispitkän loppuvenytys oli tehty, ja meno oli ollut koko viikonlopun äärimmäisen tahmeaa, päätin jo, että tämä kausi on paketoitu. Kisasukset vain suksivaraston hyllylle odottamaan ensi talven lumia ja ajatus kesäsuunnistukseen ja pk-kauteen. Toisin kuitenkin kävi, tai näytti käyvän.

Nimittäin alkuviikosta sain puhelun KEV:n hiihtojaoston valmennuspäälliköltä, joka tiedusteli valmiuksiani hiihtää tänään lauantaina Suomen Cupin finaaliviikonlopun viestissä Rukalla. Pahimmasta väsymyksestä toipuneena ja enimmät harmistukset karistelleena lupauduin, ja muutin viikolle suunnittelemani perustreenit kisaan valmistaviksi, ja tekniikassa painotin perinteistä, jolla viestikin hiihdettäisiin. Vaikean alun jälkeen vuorohiihto alkoikin sitten sujua

Torstaina hiihdin kahden tunnin treenin Rukalla, ja siihen sisältyi viiden kilometrin kiihtyvä vk-maukka. Vaikka suksen pohjassa ässehtivä tehopitomälli imikin kaikki kaarnan palat ja naavatupot, tuntui hiihto erittäin hyvältä - silloinkin, kun tuntui pahalta. Lihaksisto oli tiistain hieronnan jäljiltä irtonainen, viikonlopun raskas kisatripla oli avannut koneen sopivasti, ja pari hyvin toteutettua pertsan lenkkiä olivat palauttaneet tekniikan lihasmuistiin (ainakin kohtuullisesti). Kaikenkaikkiaan hakattuani viimeisen minuutin silmät sumeana ylämäkeen saatoin todeta, että nyt hiihto viimein on virkeää! Olisi vain saanut olla Kommatissakin, mutta taudille ei voi mitään, ja tauti tappoi kaikki viimeistelymahdollisuudet. 

Niin... Taudille ei voi mitään. Eilen tuli sitten puhelu, että viestijoukkueista on nyt miehiä kaatunut vuoteeseen niin, ettei minun tarvitsekaan startata. Jaahas, ei sitten! Hyvä kulku meni siis vähän hukkaan, mutta eipä se mitään. Jättäydyin sivuun ja suuntasin Suomen Cupin sijaan toiseen urheilun surtapahtumaan - toppatakkimieheksi. Käylän koululla hiihdettiin Hippo-hiihdot, ja pakko myöntää, että siinä on urheilua parhaimmillaan! Iloinen, rento meininki, ja kannustus on innokkaampaa kuin missään totisessa mestaruuskisassa. Ja tietysti kisamakkara ja -munkki kuuluvat asiaan.

Olkoonkin, että itse en päässyt hiihtämään, niin Valtteri pääsi! Perjantaina pikkuveli kisasi koulunmestaruuskisoissa, ja tänään Hippo-hiihdoissa. Molemmista tuomisina oli kultamitali, mutta mukava on huomata, että kymmenen minuuttia kisan jälkeen mitali ei enää ole mielessä, vaan kavereiden kanssa leikitään täyttä päätä. Se juuri on tärkeää: ei saa jäädä hautomaan menneitä juttuja, vaan pitää elää hetkessä. Niimpä minäkin taidan nyt lähteä peruslenkille, kun kisastarttia ei sitten tullut.