Suunnistuskevät

Taas on tullut pieni tauko tähän bloggaamiseen. Sinä aikana olen kokolailla suunnannut ajatukset pois viime kaudesta. Lyhyen ylimenokauden aikana ehdin käydä kokonaiset KAKSI KERTAA Rukalla laskemassa: se on kaksi kertaa enemmän kuin viimeisten kymmenen vuoden aikana yhteensä!!

Lisäksi ehdin kellauttaa pari pitkää hiihtolenkkiä huippukeleissä.

Nyt puhkuvat jo uudet tuulet, sillä ensi vuonna edessä on pääsarja. Tuleva vuosi on muutenkin hyvin erilainen, sillä kesällä alkaa myös varusmiespalvelus - tietoa ei vielä ole tullut, mutta toivottavasti urheilukoulussa. Tässä hieman yhteenvetoa siitä, mitä kaikkea olen ehtinyt/ehdin puuhastella ennen kuin inttiarki koittaa.

En jätä kesäsuunnistushommia tänäkään vuonna. Tavoitteeni ovat Jukolanviestissä ja SM-sprintissä, ja suunnistusharjoitelu on käynnissä. Hiljainen viikko kului Turussa AV-leirillä, tulevana viikonloppuna edessä on FinnSpring (molemmissa majoituksestani vastaa ystävällisesti turkulaisopiskelijani Ella) ja sen jälkeen suuntaan Imatralle omalle sprinttileirille, ja vappupäivän M-sprintin jälkeen leireillään vielä Kuopiossa KEV:n jukolanleirillä. Tässä välissä olen myös viimeistellyt lasten ratoja ensi kesän Fin5 rastiviikolle Rukan maisemiin. Pakko mainostaa sitäkin tässä: mainiot kisat luvassa!

Kevään viimeisen loman teen yhdessä kuvissakin esiintyvän Ellani kanssa Saksaan. Siellä ei silti ole tarkoitus pysyä täysin erossa suunnistushommista ja harjoittelusta. Määrällisesti viikko kuitenkin on kevyt. 

Saksasta tulon jälkeen käyn Jyväskylässä yliopiston pääsykokeissa. Kaikkia tuntuu kovasti yllättävän, ettei hakukohteeni olekaan liikuntatieteellinen. Sen sijaan hain opiskelemaan suomenkieltä, ensisijaisesti opettajakoulutukseen. Kovin suuria paineita en kuitenkaan pääsykokeista ota, pääsen jos pääsen. Motivaatio hakea on hieman alhaalla, ja sitä vain latistaa pakkopolitiikka, jota tässä maassa on alettu ajaa. Siitä voisi kirjoitaa blogin jos toisenkin, mutta jääköön tällä kertaa sikseen...

Niin, lukio siis loppui, haen yliopistoon. Valkolakki painuu päähäni hyvin suurella todennäköisyydellä 31.5. Siitäkään ei ole vielä virallista varmuutta, mutta reputtaminen edellyttää kyllä suurta epäonnistumista paitsi minulta, myös esitarkistuksen tehneiltä opettajilta. Alustavan arvion mukaan avoimena olevat pakolliset kokeet olisivat L, L ja E. 

Niin... Jännittävä kevät monessa suhteessa. Mikä olisi sen parempaa? Aurinkoista ja lämmintä, jännityksen täyteistä kevättä muillekin!!

Hiihdetään! - Eipäs sittenkään!

SM-viikonlopun päätteeksi, kun erikoispitkän loppuvenytys oli tehty, ja meno oli ollut koko viikonlopun äärimmäisen tahmeaa, päätin jo, että tämä kausi on paketoitu. Kisasukset vain suksivaraston hyllylle odottamaan ensi talven lumia ja ajatus kesäsuunnistukseen ja pk-kauteen. Toisin kuitenkin kävi, tai näytti käyvän.

Nimittäin alkuviikosta sain puhelun KEV:n hiihtojaoston valmennuspäälliköltä, joka tiedusteli valmiuksiani hiihtää tänään lauantaina Suomen Cupin finaaliviikonlopun viestissä Rukalla. Pahimmasta väsymyksestä toipuneena ja enimmät harmistukset karistelleena lupauduin, ja muutin viikolle suunnittelemani perustreenit kisaan valmistaviksi, ja tekniikassa painotin perinteistä, jolla viestikin hiihdettäisiin. Vaikean alun jälkeen vuorohiihto alkoikin sitten sujua

Torstaina hiihdin kahden tunnin treenin Rukalla, ja siihen sisältyi viiden kilometrin kiihtyvä vk-maukka. Vaikka suksen pohjassa ässehtivä tehopitomälli imikin kaikki kaarnan palat ja naavatupot, tuntui hiihto erittäin hyvältä - silloinkin, kun tuntui pahalta. Lihaksisto oli tiistain hieronnan jäljiltä irtonainen, viikonlopun raskas kisatripla oli avannut koneen sopivasti, ja pari hyvin toteutettua pertsan lenkkiä olivat palauttaneet tekniikan lihasmuistiin (ainakin kohtuullisesti). Kaikenkaikkiaan hakattuani viimeisen minuutin silmät sumeana ylämäkeen saatoin todeta, että nyt hiihto viimein on virkeää! Olisi vain saanut olla Kommatissakin, mutta taudille ei voi mitään, ja tauti tappoi kaikki viimeistelymahdollisuudet. 

Niin... Taudille ei voi mitään. Eilen tuli sitten puhelu, että viestijoukkueista on nyt miehiä kaatunut vuoteeseen niin, ettei minun tarvitsekaan startata. Jaahas, ei sitten! Hyvä kulku meni siis vähän hukkaan, mutta eipä se mitään. Jättäydyin sivuun ja suuntasin Suomen Cupin sijaan toiseen urheilun surtapahtumaan - toppatakkimieheksi. Käylän koululla hiihdettiin Hippo-hiihdot, ja pakko myöntää, että siinä on urheilua parhaimmillaan! Iloinen, rento meininki, ja kannustus on innokkaampaa kuin missään totisessa mestaruuskisassa. Ja tietysti kisamakkara ja -munkki kuuluvat asiaan.

Olkoonkin, että itse en päässyt hiihtämään, niin Valtteri pääsi! Perjantaina pikkuveli kisasi koulunmestaruuskisoissa, ja tänään Hippo-hiihdoissa. Molemmista tuomisina oli kultamitali, mutta mukava on huomata, että kymmenen minuuttia kisan jälkeen mitali ei enää ole mielessä, vaan kavereiden kanssa leikitään täyttä päätä. Se juuri on tärkeää: ei saa jäädä hautomaan menneitä juttuja, vaan pitää elää hetkessä. Niimpä minäkin taidan nyt lähteä peruslenkille, kun kisastarttia ei sitten tullut.