MM-kotikisojen jälkimaininkien jälkeen

Heipä hei!

Muutamia viikkoja on päässyt kulumaan edellisestä kirjoituksestani Blogiin. Pahoittelut niille, jotka ovat uskollisesti käyneet katsomassa, josko olisin saanut jotain uutta aikaiseksi. Huomaan olevani tässäkin suhteessa aika vätys, kun en saa pidetyksi kiinni blogitekstieni vähintään-kerta-viikkoon-aikataulusta. Tässä tekstissä on luvassa puhetta MM-kisoista, siitä miten minä ne koin, ja painopiste on sprintissä. Ei voi enää puhua tunnelmista kisojen jälkimainingeissa, sillä nekin ovat jo lipuneet kauas ulapalle, mutta silti aion ruotia Vuokatin viikkoa tässä blogitekstissä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanotaan...

Omasta KRV:stä sanon tässä sen verran, että se meni varsin hyvin. Olin lopputuloksissa 13. ja se oli paremmin kuin odotin. Suunnistus sujui kainuulaisissa, kauniissa maastoissa (ja yhdessä tiheässä pusikossa) hyvin, juoksu kulki kohtuullisesti ja mieli virkistyi lomaillessa ja treenaillessa. Pääasia, kuten olen joskus aiemmin viime syksynä jo blogissanikin kirjoittanut, oli MM-kisat.

MM-viikon kisaohjelmassa sprintin finaali oli ensimmäinen ratkaiseva kisa. Naisissa juoksivat Venla Niemi ja Merja Rantanen, miehissä Tuomo "Mäksä" Mäkelä, Petteri Muukkonen, sekä Mårten Boström. Tunnelma Hiukan pesäpallostadionilla, joka toimi kisakeskuksena, oli todella korkealla. Sinisen ylivoiman kisabiisi soi ja jännitys viikon ensimmäisten mitalien kohtalosta, päivän virheistä ja onnistumisista oli käsinkosketeltavaa. Itse seurasin sprinttikisaa maastossa, mikä tarkoittaa Sotkamon keskustaa ja Hiukan rantaa. Pääsin nappaamaan muutaman kohtuullisen kuvan, ja tietysti huutamaan kannustukseksi kotijoukkueen edustajille.

Sprintti sujui suomalaisittain historiallisella tavalla: Venla Niemi otti heti alkajaisiksi pronssia, avaten Suomen mitalitilin heti ensimmäisessä kisassa. Juhlat jatkuivat kun jännittävä miesten kisa päättyi kultamitalijuhliin, Måre Boström oli omaa luokkaansa ja kukisti sveitsiläiset ennakkosuosikit loistojuoksulla. Mårten otti siis Suomen sprinttihistorian ensimmäisen kultamitalin. Sotkamon keskusta, vaikka onkin vain hivenen suurempi kuin kotipitäjäni Kuusamon keskusta, toimi sprinttimaastona mainiosti. Toki järjestäjät olivat rakentaneet kisaa varten uutta aitaa liki kilometrin matkan, mutta siitä huolimatta oli yllättävää nähdä, mitä hyvä mielikuvitus ratamestarityössä voi saada aikaan vaikeissakin ympäristöissä.

Sprintti on mielestäni hieno laji siinä mielessä, että yleisö pääsee katsomaan läheltä, mitä huiput tekevät. TV-rastit ja gps-seuranta ovat hieno tapa tehdä maastomatkoista seurattavia, mutta todellinen kontakti jää metsässä puuttumaan. Kaikki eivät arvosta korttelissa suunnistamista, pitävät sitä helppona, tai muuten vain pelkäävät kaikkea uutta. Kenties jännittävät yleisöä. Minusta sprintti, ja nimenomaan korttelisprintti, on erinomaista vaihtelua ja harjoitusta maastoa varten, ja myös hiihtosuunnisuksen kannalta sprintti on paljon lajinomaisempaa kuin maastossa suunnistaminen. Liekö sprinttejä vastustava sakki sitten samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät pidä hiihtosuunnistusta minään. Sprinttisuunnistus on kokonaan eri laji kuin perinteinen suunnistus,

Harmi oli, etten päässyt itse juoksemaan Sotkamon sprinttiä. Katinkullan maaston karsinta oli kuitenkin yleisönkin juostavissa, ja otin heti tilaisuudesta kiinni. Ensin, kun sain kartan käteeni, meinasin purskahtaa nauruun. Tämäkö oli MM-kisojen karsintarata!? Kartta oli hyvin monotoninen; Katinkullan mökkikylä nurmikkoineen ja pensaineen. Kun rata eteni, sain kuitenkin jälleen maistiaisen ratamestarin mielikuvituksesta. Muutamalla aidanpätkällä ja hyvällä rastien sijoittelulla saatiin aikaan rata, jossa suuntavaiston piti olla kunnossa ja ennakon pelata. Kovassa vauhdissa radasta tuli haastava, ei samalla tavalla kuin finaalimaastossa tai sprinteissä yleensä, vaan omalla ainutlaatuisella tavallaan. Maasto tuppasi nimittäin olemaan kaikkialla samankaltaista.
Liika kartanlukeminen on haitallista. Siitä sain itse muistutuksen, kun omasta mielestäni kovaa vauhtia juosten luin yhtä väliä hieman liian tiiviisti. Askelsin pahaa aavistamatta eteenpäin ja äkkiä tömähdin johonkin kovaan ja vahvaan niin, että lensin monta metriä takaisin tulosuuntaan. Päässä jomotti, olkapäässä pisteli ja poskipää naarmuuntui. Näkökin taisi hetkeksi kadota, mutta kun aistit alkoivat pelata, sain todeta, että Vuokatissa petäjät eivät potkimalla taivu. Olin siis juostessani kajauttanut pääni kainuulaiseen mäntyyn. Minuutin ajan siinä keräilin itseäni nojaillen samaiseen runkoon, joka aiemmin niin brutaalisti katkaisi hienon juoksuni. Ja kukaan ei kysynyt silmät ristissä pötköttävältä suunnistajalta, oliko kaikki hyvin, tai oliko jotain sattunut. Ei, kukaan ei edes sen vertaa avannut suutaan, että olisi tokaissut: "Mitäs siinä makaat?" Muutaman huvittuneen katseen sentään sain vedettyä puoleeni. Luulisi sen olleen hupaisan näköinen tilanne. No, ei tullut murtumia tai (ainakaan kovin pahaa) aivotäräystä. Lenkki jatkui.

Pientä mustelmaa ja naarmua jäi muistoksi mäntyä vastaan käydystä sumopainiottelusta.
Mänty seisoo vieläkin paikallaan...

Suomalaisittain kisat sujuivat jatkossakin hyvin, pitkä matka poiki Jani Lakaselle hopeaa miesten kisassa, keskimatka pronssia Merja Rantaselle, ja viesteissäkin suomalaiset onnistuivat hyvin, naiset paransivat mitalitiliä viestihopealla. Kotikisoissa onnistuminen ja menestyminen, siinä on jokaisen huippu-urheilijan unelma, joka on samaa luokkaa kuin olympialaiset. Suomen suunnistusmaajoukkue onnistui kotikisoissa, odotukset yleisellä tasolla eivät olleet kovat muutamien vaisujen vuosien jälkeen, mutta sen suurempi oli ilo kun kisat sujuivatkin mainiosti. Ei pelkästään menestyksen, vaan muidenkin syiden tähden väite, että Suomi järjesti Vuokatissa kaikkien aikojen MM-kisat, on mielestäni totta. Kisojen markkinointi oli mahtavaa jo monta vuotta sitten, harjoitusmaastoja oli käytössä kattavasti, kartat olivat huiput, televisiointi oli toteutettu erinomaisesti, yleisöä oli maastomatkoillakin ennätysmäärät KRV:n ansiosta, KRV kärsi MM-kisoista vain vähän, ja ennen kaikkea sprinteissä onnistuttiin tekemään yllätyksellisiä ja omaleimaisia ratoja maastoihin, jotka antoivat odottaa yksinkertaista, tavallista ja helppoa. Uskon, että Vuokatin MM-kisat myös innostavat ja motivoivat kaikenikäisiä ja -tasoisia suunnistajia, jotka olivat kokemassa kisatunnelmaa.

Suomalaishuippujen menestys oli siinä mielessä hyvin positiivinen asia, että kun kisoja seurasivat tv:stä ja paikanpäältä tuhannet nuoret, juoksee Suomen kuntorasteilla ja suunnistuskouluissa varmasti loppukesänä satoja ja taas satoja innokkaita uransa alkumetreillä olevia suunnistajia, jotka saavat intoa idoliensa menestyksestä. Kenties Venla Niemen nimikirjoitus on heille todellinen aarre. Itsekin sen sain, se on nyt maajoukkueen näköispaitani selkämyksessä yhdessä muiden suomalaismitalistien nimien kanssa.
MM-kisat ovat ohitse ja samoin Kainuun Rastiviikko. Vaikka nyt olo onkin jo kohtalaisen palautunut, kisaviikon loppuessa se oli väsynyt. Erittäin väsynyt...