Urheilu Putinin pelikirjassa

Matkustan parhaillani kilpailunvalvojan roolisa kohti hiihtosuunnistuksen EM-kilpailuja Latviassa, ja pohdin maailman tilaa ja urheilun roolia siinä. Helsingin Sanomien uutisessa kerrottiin 25.1. että Kansainvälinen Olympiakomitea olisi sallimassa venäläisurheilijoiden paluun kilpakentille, mahdollisesti jo seuraavissa olympialaisissa Pariisissa 2024. Onneksi Suomen Olympiakomiteasta tämä ajatus tyrmättiin saman tien. Sanamuodosta oma kantani on varmaankin hyvin pääteltävissä: venäläisiä ei tule päästää mihinkään kansainväliseen urheilutoimintaan ennen kuin sota Ukrainassa on päättynyt Venäjän vetäytymiseen, sotarikollisten tuomitsemiseen ja kansainvälisen oikeuden sekä valtioiden suvereniteetin kunnioittamiseen on sitouduttu. Nämä kaikki vaaditaan.

Viime keväänä alkaneen hyökkäyksen jälkeen YLE uutisoi suomalaisurheilijoiden näkemyksistä venäläisurheilijoiden mahdolliseen osallistumiseen kansainvälisiin kilpailuihin. Artikkelin luettuani minulle jäi tunne, etteivät kaikki urheilijat täällä meilläkään aivan ymmärrä, millainen voima heillä on mielipidevaikuttajina ja esimerkkinä. Suomessakin olympiavoittaja Iivo Niskanen saa esimerkillään koko joukon nuoria innostumaan ladulle lähdöstä, eikä vaikutus jää pelkkiin lapsiin. Myös ladulla tavattavan aikuisväestön määrässä on havaittavissa selkeä kasvu aina silloin kun menestystä tulee. 

Entisenä kansainvälisen tason urheilijana ymmärrän kyllä myös mentaliteetin, että tämähän on vain kilpaurheilua. Urheilija keskittyy harjoittelemaan ja kehottämään itseään ollakseen oikealla hetkeellä parhaassa mahdollisessa kunnossa ja parempi kuin kaikki muut. Siinä on pakko asettaa itsensä etusijalle ja miettiä asioita juuri omasta perspektiivistä. Ei siinä oma rooli kansainvälisessä politiikassa käy mielessäkään. Urheilu ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan urheilija on vain pieni ratas isossa koneistossa, jossa politiikka - ja nimenomaan kansainvälinen valtapolitiikka - näyttelee suurta roolia. "Pidetään urheilu irti politiikasta" on täysin mahdoton utopia, sellaista tilannetta ei ole koskaan ollut.

Suomessa, jossa demokraattiset instituutiot toimivat hyvin, ja kansalaisilla on verrattain hyvät mahdollisuudet vaikuttaa asioihin, kiinnostus politiikkaan ja vaikuttamiseen on silti keskimäärin vähäistä. Venäjällä, jossa kansalaisyhteiskuntaa ei käytännössä ole, tai se on tukahdutettu pelkäksi kulissiksi, kynnys poliittiseen kannanottamiseen ja vaikuttamiseen on vielä korkeampi. Demokratian ja todellisten vaihtoehtojen puuttuessa Vladimir Putinin hallinto on riippuvainen vain siitä, etteivät kansan syvät rivit lähde laajamittaisesti kyseenalaistamaan sitä. Esikuvien ja kansallissankareiden voima mielipiteiden muokkaajina on moninkertainen, kun väestöä valtakunnallisesti indoktrinoidaan yltiönationalistiseen ja johtajakeskeiseen maailmankatsomukseen. Suomessa urheilijat eivät säännönmukaisesti poseeraa presidentin tai pääministerin kyljessä vaalikampanjoiden yhteydessä, mutta Venäjällä tämä on arkipäivää. Mekanismia avasi viime keväänä YLEn Perjantai-ohjelmassa erinomaisesti venäläistaustainen Antti Kurhinen, joka kertoi olleensa aikaisemmin Putinin kannattaja. Urheilevat esikuvat ovat monelle venäläiselle tärkein syy tukea Putinia.

KOK:n esityksen mukaan venäläiset saisivat urheilla "neutraaleina" urheilijoina. Samaa termiä tai sitätarkoittavia ilmauksia on käytetty muuallakin, myös yllämainitussa YLEn suomalaisurheilijoiden haastatteluihin pohjaavassa artikkelissa. Mitä se tarkoittaa? Maatunnusten puuttumista ja jotain kenties kirjallista sitoumusta siitä, että urheilija ei kannata Putinin sotapolitiikkaa. Tosiasia on, että lähes kaikki venläisurhilijat urheilevat valtion palkkaamina ammattilaisina, suuri joukko on vieläpä armeijan levissä. Tekeekö Venäjän lipun puuttuminen heistä neutraaleja? Enpä usko. Estääkö länsimaiden rauhoittamiseksi kirjoitettu lomake Putinia käyttämästä jokaista meestynyttä urheilijaa oman kuvansa kiillottamiseksi? Enpä usko. Entä kaikkien muiden maatunnukset, jotka liehuisivat olympialippua kantavien venäläisten ympärillä - Putinko ei käyttäisi tätäkin propagadana lännen vihamielisyyden korostamiseksi? Enpä usko.

Niin pitkään kuin puhutaan kansainvälisestä urheilusta, ei sitä voida kytkeä irti kansainvälisestä politiikasta. Valtiolliset lajiliitot, valtion tuki urheilulle, kansallislaulut, valtiojohtajien vierailut tapahtumiin ja ministeriöiden osallistuminen niiden anomiseen ja järjestelyihin tekevät urheilusta politiikkaa. Depolitisoituminen vaatisi, että kansainvälisyyden (international) sijaan urheilusta tehtäisiin ylikansallista tai poikkikansallista (transnational). Maajoukkueiden sijaan koottaisiin ylikansallisia talleja, jotka rahoitettaisiin kansainvälisten yritysten ja yksityishenkilöiden rahoin. Valtiot eivät saisi sekaantua millään tavoin. Jotain sen kaltaista on joissain kilpailusarjoissa ja globaaleissa liigasarjoissa, mutta vielä ollaan toistaiseksi kaukana todellisesta ylikansallisesta urheilusta. Sellainen saattaa kyllä olla urheilun suunta ainakin jossain määrin. Tämän suunnan myötä kuitenkin myös menetettäisiin jotain, mitä nykyisessä urheilussa voidaan myös pitää arvokkaana; se positiivinen kansallisen yhteenkuuluvuuden henki, jota vaikkapa Niskasen olympiavoitto ruokkii. Aihe kuuluu kuitenkin laajuutensa vuoksi keskusteltavaksi toisaalla. Tällä hetkellä elämme kansainvälisen urheilun maailmassa.

Nyt Euroopassa on sota. Se on ainakin toistaiseksi rajoitettu Ukrainaan, jossa Venäjä huseeraa onneksi aika säälittävällä tavalla, ja Ukraina puolustautuu sankarillisesti vähän kuin Suomi talvisodassa ikään. Asia lienee kaikille selvä, mutta todetaan se vielä kerran: Venäjä on valmis ylittämään minkä tahansa rajan, jos se voi saada siitä hyötyä. Siksi on selvää, että jos Venäjä menestyy Ukrainassa, se tulee toistamaan tekemänsä rikokset myös muualla, ja lisäksi innoittaa muitakin valtioita toimimaan samoin. Näin ollen Venäjä on torjuttava Ukrainassa ja sen yritykset tunkeutua Eurooppaan padottava. Tämä on Euroopan kaikkien valtioiden intresseissä, mistä seutraa että olemme sodassa mukana, vaikkemme ole sen suora osapuoli. Sodat voitetaan vain määrätietoisella toiminnalla kaikilla rintamilla, ja kansainvälinen urhelu on sellainen.

Jos venäläisurheilijat päästetään mukaan vaikkapa olympialaisiin, se on Putinille propagandavoitto, joka pitkittää sotaa, lisää ukrainalaisten siviiliuhrien määrää, epävakauttaa eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää ja heikentää myös talous- ja matkustuspakotteiden purevuutta. Siksi KOK:n ehdotusta on vastustettava ja se on tyrmättävä, ja mikäli se menee läpi, on Euroopan maiden laajasti boikotoitava kisoja. Yksittäisen urheilijan kannalta se olisi suuri asia: neljä vuotta harjoittelua päätavoitteen eteen ja kisoja ei olisikaan. Se on kuitenkin pieni hinta verrattuna hintaan, jota ukrainalaiset urheilijat maksavat Dnepr-joen rantamilla. Presidentti Zelenskyin mukaan 184 ukrainalaisurheilijaa ei enää koskaan palaa kilpakentille. Rauhaa ja yhteistyötä korostava urheiluyhteisö ei voi sivuuttaa sitä olankohautuksella.