Myöhäisen syksyn itkupotkuraivari

On pian joulukuun puoliväli. Jouluun on aikaa kaksi viikkoa. Olen viettänyt marraskuun alkupuolelta saakka monta viikkoa pohjoisessa harjoittelemassa. Leirivuorokausia on tullut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kuusamosta pois muuttoni jälkeen en ole ollut alkutalvesta näin pitkiä aikoja pohjoisessa. Leiriä on ollut Rovaniemellä ja Rukalla/Kuusamossa. Kuitenkin hiihtoa on tullut määrällisesti niinikään vähemmän kuin koskaan. Olosuhteet ovat puuttuneet jopa täältä. Talvi on rankasti myöhässä, enkä ole valmis kutsumaan edes tämänhetkistä säätilaa talveksi. Kuusamossa lunta on maassa 10 - 15 senttiä paikasta riippuen. Lämpötila on ollut juuri ja juuri pakkasella eilistä ja tätä päivää lukuunottamatta. Nyt oli ensimmäistä kertaa reilusti miinusasteita, kun aamusta mittarissa seisoi -16. Ilmastonmuutos näkyy ja tuntuu.

Pelkään pahoin, että tällaiset "talvet" yleistyvät. Ovat yleistyneet jo nyt, mikäli lyhyen elämäni kokemusten perusteella on mahdollista tehdä minkäänlaisia yhteenvetoja niin laajoista asioista kuin ilmasto. Siihen vanhaan hyvään aikaan, kun minulla oli vielä päivisin aikaa ja moraalinen oikeutus moiseen ajanvietteeseen, oli näihin aikoihin tapanani jo kaivaa kotitontin metsikön kinoksiin taisteluhautoja ja leikkiä talvisotaa. Nyt kuvitteellisen vastustajani (olkoon se sitten vaikka "Suuri Keltainen valtio idässä") ei olisi vaikea sijoittaa kuulaa kallooni riippumatta siitä, miten tiukasti maata vasten ryömisin. Niin vähän lunta on, että juoksuhaudoista olisi turha haaveilla edes silloisissa mitoissani.

Toinen tyypillinen harraste, joka näihin aikoihin on perinteisesti onnistunut ongelmitta, on ollut hiihtosuunnistus. Isäukko on yleensä pystynyt ajelemaan uraston kangasmaastoihin jo joulukuun alussa, ja välillä jopa Tolpanniemen peitteiseen ikikuusikkoon on jo jouluna päästy pitämään vauhtia sukset jalassa. Tänä vuonna ei päästä, jollei ensi viikon aikana ilmesty "lumi-infernoa". Kuusamon valaistuja latujakaan ei nimittäin ole pystytty ajamaan tampparilla. Ei siis ihme, että hiihtosuunnistuskauden avauskilpailut, joiden piti olla itsenäisyyspäivää seuraavana viikonloppuna täällä Kuusamossa, jouduttiin perumaan. Onneksi tuo vajaa 15 senttiä riitti kuitenkin juuri ja juuri jonkinlaisen uraston ajamiseen Ronkonlampien viereiselle kankaalle. Niinpä lajiharjoittelu on sentään saatu käyntiin, vaikka lajin kilpailustartit näyttävät jäävän taas kerran vähiin. Trendi on ollut huono koko 2010-luvun: kisoja on järjestetty vuosi vuodelta vähemmän, ja osanottajamäärät ovat laskeneet. Seurat kun eivät uskalla anoa kilpailuja kalenteriin, koska lumen tulo on niin epävarmaa.

Tätä kurjuutta seuratessa tuntee itsensä melkolailla voimattomaksi. Ilmasto lämpenee jo nyt vähintään 1,5 astetta vuoteen 2050 mennessä. Sille emme voi enää mitään. Ja on todennäköistä, sanoisin suorastaan varmaa, että se lämpenee enemmän. Kovasti puhutaan nyt, kuinka jokainen meistä voi vaikuttaa, ja kuinka pienet teot ratkaisevat ja niillä on merkitystä. Valitettavasti tosiasia on, että pienet teot vaikuttavat todella vähän isossa kuvassa. Liikenteen ja teollisuuden päästöt ovat suurimpia ilmastomme lämmittäjiä. Liikenteen päästöistä useammankin leijonanosan tuottavat lento- ja laivaliikenne, joista edelleen suurin osa on seurausta kaupankäynnistä. Puhelimet, vaatteet ja muu perus kampe rahdataan Kiinasta tai muualta kaukomailta, missä niiden tuottaminen aiheuttaa moninkertaiset päästöt kotimaiseen tai edes eurooppalaiseen teollisuuteen verrattuna. Mutta jos hallitus tukee kotimaista teollisuutta, joka ei vapailla markkinoilla pärjää kilpailussa kiinalaisen halpatuotantojätin kanssa, astuu monikansallisten toimijoiden (WTO/IMF/EU...) säätämä vapaakauppasopimusten rikoslaki voimaan kaikessa ankaruudessaan. 

Vapaakauppasopimuksia kyllä solmitaan sangen menestyksekkäästi, mutta ilmastokysymyksissä ei päästä edes pieniin kansainvälisiin kompromisseihin. Tämän oikeastaan ainoan todella tärken kansainvälisen teeman sijaan keskustelu pyörii sellaisten lillukanvarsien kuin ihmisten kansallisuuksien ja uskontojen, Brexitin tai NATOn ja Venäjän valtapiirien ympärillä. Ihan kuin katsoisi Game of Thronesia, mutta huomaa kesken kaiken kyseessä olevankin kymppiuutiset. Rehellisesti sanoen tympäisee, jos ei tästä vielä ole käynyt selväksi, etteivät johtajamme saa aikaiseksi oikeita asioita. Ja näistäkin seikoista on ollut aivan riittävästi tietoa koko sekamelskan estämiseksi jo 70-luvulta saakka. Olen siis hivenen katkera edeltävälle sukupolvelle, joka ei ole tarttunut asiaan. 

Minä haluan vain hiihtosuunnistaa hyvissä olosuhteissa. Ja samoilla puhtaassa luonnossa, kesäisin yöttömän yön auringossa ja talvisin revontulten räiskyessä, paksun hangen narskuessa lumikenkien tai metsäsuksien alla. Koetan toki itse tehdä valintoja, joilla voisin saada niitä pieniä vaikutuksia aikaiseksi. Se vain on aika pirun vaikeaa, kun esimerkiksi Kuusamosta Helsinkiin matkustaminen on junalla täysin mahdotonta, ja bussin ja junan yhdistelmälläkin hintaa tulee saman verran kuin lentolipulle. Niinpä olen tästä huolestani huolimatta tulevana viikonloppuna, tahtomattani ja olosuhteiden pakosta, ilmaileva ympäristöterroristi. Anna anteeksi luontoäiti. Ja anna meille lunta!

Sittenkin tavallinen urheilija

Ruka Nordic avasi jälleen maastohiihdon maailman cupin. Tänään kisattiin sprinttikilpailu, jossa suomalaisista jymy-yllätyksistä ei päästy nauttimaan. Hyvältä vaikutti siitä huolimatta, paljon menestystä kilpailukauteen koko joukkueelle! Molemmissa finaaleissa nähtiin kuitenkin draamaa kärkipäässä. Stina Nilsson kompuroi loppusuoran alussa vahvalta kakkospaikalta viimeiseksi. Miehissä Johannes Hoesflot Klaebo puolestaan hölläsi liian aikaisin ja joutui tyytymään kakkossijaan Alexander Bolshunovin yllättäessä ns. ulkolatua. Luonnollisesti tappio korpesi nuorta norjalaista vietävästi.

Finaali näytti hetkellisesti olevan ohitse jo stadionin nousussa, kun Klaebo karkasi muutaman metrin verran tuttuun tapaan juoksemalla räjähtävästi jyrkän penkan päälle. Bolshunov hiihti viimeisen mutkan ja loppusuoran todella hienosti ja olisi saattanut päästä ohi jopa ilman Klaebon virheellistä tilannearviota. Varsinainen jännitys alkoi kohdallani kuitenkin vasta draamaa sisältäneen ratkaisun jälkeen. Mitäkö tarkoitan? Tämä oli nähdäkseni ensimmäinen todellinen tappio, jonka nuori norjalainen joutui kokemaan kansainvälisellä tasolla hurjan, pari vuotta sitten tapahtuneen läpimurtonsa jälkeen. Toisin sanoen halusin nähdä, miten Klaebo käsittelee pettymyksensä. Ja tässä prosessissa hän täytti odotukset, eli tuotti tavallaan pettymyksen.

Nuorena huipulle nousevat urheilijat ovat todella inspiroivia, heidän tarinansa kiinnostaa. He ovat myös tärkeitä esikuvia, sillä nykyiset juniorit samaistuvat nuoriin tähtiin helpommin kuin kokeneempiin karpaaseihin. Myös penkkiurheilija kokee helposti ylivoimaisen nuoren jollain tavalla yli-inhimilliseksi supertähdeksi. Tänään Klaebo osoitti olevansa ihan tavallinen urheilija. Tällä en tarkoita jäämistä toiseksi. Kakkossija on ihan saatanan kova veto maailman cupissa, ja Klaebon arvoa ei vähennä se, että Bolshunov oli tänään kovempi. Eikä se, että Klaebo teki loppusuoralla selvän virheen ja vaikutti hivenen ylimieliseltä jättäessään voitonvarmana hiihtonsa kesken. Toiminta tämän jälkeen ratkaisi kaiken.

Klaebo istui mainosaidan vieressä lamaantuneen näköisenä, kun huoltaja tuli patistelemaan häntä liikkeelle. Hetken verran toivoin ja uskoin, että kun hän nousi siitä ylös, hän olisi lähtenyt mukaan kunniakierrokselle, käynyt taputtamassa voittajaksi noussutta Bolshunovia olalle, kiittänyt tätä saamastaan opetuksesta ja suunnannut sen jälkeen vaatteiden vaihtoon ja jatkamaan murehtimista. Näin hän olisi osoittanut olevansa todellinen mestari, kypsä urheilija, joka ymmärtää virheensä ja on siitä pettynyt, mutta kykenee kunnioittamaan sitä, joka oli päivän paras, sekä yleisöä, joka on kannustanut häntä ja kaikkia muita pitkän päivän. Samalla hän olisi ylittänyt odotukset, ainakin omani, ja noussut kiistatta kunnioittamieni urheilijoiden listalla kärkipäähän. Toiminta olisi antanut mallin, jota kenen tahansa nuoren urheilijan kelpaisi seurata. Sen sijaan Klaebo lunasti odotukseni, ja painui pois maalialueelta ennen kuin kärkikolmikosta oli ehditty ottaa kuvat lehdistölle, kaivoi puhelimensa esiin ja aloitti vuodatuksen YouTuben livekanavallaan. Palkintojenjakoon hän ilmestyi aurinkolasit päässä ja yrmeä ilme kasvoillaan. Klaebo toimi niinkuin saattaa odottaa kovan pettymyken kokeneelta urheilijalta.

Todellinen suuruus urheilumaailmassa ei ole välttämättä se, joka voittaa eniten ja tyylikkäimmin. Häviäminen on keskimäärin paljon suurempi osa urheilua kuin voittaminen. Kukaan ei voita aina, sillä väistämättä joskus sattuu huonompi päivä, jolloin maailman kokoisesta paikasta löytyy nopeampi, voimakkaampi, räjähtävämpi, kestävämpi tai kylmähermoisempi ihminen. Näin on käynyt Michael Phelpsille, Usain Boltille, Tove Alexanderssonille, Petter Northugille ja kaikille muille. Tänään se tapahtui Klaebolle. Tämä tuskin tulee olemaan myöskään norjalaisen tähden viimeinen tappio. Mutta toivottavasti hän osaa käyttää sitä opetuksena paitsi kilpailullisesti, myös henkisen kasvun kannalta. Suuri urheilija osaa voittaa tyylikkäästi ja pysyä kovassa tuloskunnossa pitkään, usein ja etenkin tärkeinpinä päivinä. Todelliset suuruudet osaavat kuitenkin myös hävitä tyylikkäästi. Todellisen esikuvan ja supertähden tunnistaa kirvelevän tappion hetkellä. Klaebollakin on vielä aikaa kehittyä tällaiseksi. 

Aktiivisesti aktivoitumaan aktiivimallin deaktivoimiseksi

Molskis! Hiljaista on ollut pidemmän aikaa, mutta kyllä minä nyt taas niin mieleni pahoitin, että pakko on päästä ihan julkisesti sitä ilmoittamaan. Enkä pahoittanut mieltäni hisun EM-kisajoukkueen valinnoista, joihin oma nimeni ei taaskaan listalle ilmestynyt - ihmekös tuo, kun ainoat katsastuskisat loppiaisviikonloppuna suunnistin läpi ainoastaan mielikuvissa peittojen ja huopien välissä flunssaa potien - enkä myöskään lumettomuudesta, joka uhkaa kauden päätavoitettani opiskelijoiden MM-kisoissa, enkä siitä että edellisessä maukkatreenissä kulki huonosti, enkä muistakaan urheiluun liittyvistä asioista. Tämä mielensäpahoittaja pahoitti mielensä siitä, miten huonoja suomalaiset ovat pahoittamaan mielensä oikeista syistä, ja miten helposti mieli pahoitetaan aivan vääristä syistä. Ai häh...?

Kuten uutisissa on sivumennen kerrottu, huomenna (ainakin) SAK menee lakkoon. Lakkoiluhan ei ole mikään uusi juttu Suomessa. Pohjoismaalaisittain meillä on vahva AY-liike ja paljon lakkoja. Aina vähän väliä joku ammattiliitto on lakossa, kun halutaan pikkuisen enemmän euroja vastineeksi hyvin tehdystä työstä. Lakot ovat yleensä aika ikäviä, koska niiden vaikutukset kohdistuvat kunkin alan palveluiden käyttäjiin: lentojen peruminen tympäisee lomamatkalaista, rahtipalvelujen pysähtyminen jokaista joka odottaa saapuvaksi verkkokaupasta halvalla tilaamaansa tuotetta ja niin edelleen. Yleisesti ottaen lakkoilu on aika tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa touhua nyky-yhteiskunnassa, jossa asiat ovat kaikkineen hyvin. Itsekästä hommaa semmoinen että palkankorotuksen nimessä pistetään koko maan talous uhan alle ja kanssaihmisten elämää vaikeutetaan. Hyi hyi! En tykkää minäkään.

MUTTA! Tällä kertaapas ei olekaan kyse mistään itsekkäästä palkankorotuksesta! Kuten ehkä joku muistaa kaiken lakkoilun kielteisten vaikutusten rummutuksen lomassa, syynä lakkoon on hallituksen "aktiivimallin" vastustaminen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ammattiliikkeet tukevat työttömiä, niitä suomalaisia, joita ei tue kukaan. Pitäisi kyllä tukea: valtion tehtävä on huolehtia kansalaisistaan. Työvoimatoimiston henki on kuitenkin jo nykyään se, että tukevan ilmapiirin sijaan halutaan potkia, kyykyttää, kyylätä ja kiristää niin paljon kuin ehditään. Nyt sitten lisäksi vielä tämä "aktiivimalli" on isku vasten työttömän kasvoja, ja sen henki on epäoikeudenmukainen, vaikka lähtöajatus ehkä on sinänsä hyvin perusteltu. Jokaisella tukijärjestelmällä on hyväksikäyttäjänsä, sitä tuskin kukaan kiistää. Kuitenkin, jos tätäkin mallia valmisteltaessa jokainen taho, joka sitä on kommentoinut ja antanut siitä lausuntoja päättäjille, on sanonut jotain sellaista kuin: "tämä ei ole hyvä", "tässä on kovasti puutteita", "tämä on ongelmallinen jo perustuslain näkökulmasta", "tässä syyllistetään tarpeettomasti työttömiä omasta tilanteestaan"...!!! Niin luulisi menevän perille, että tällaisenaan sitä ei kannata hyväksyä ja saattaa voimaan! Mitä sanoo hallitus? "No huonohan tämä on, mutta laitetaan nyt silti käyntiin ja katsotaan mitä tapahtuu, ja sitten kun se kosahtaa niin korjataan - jos jaksetaan tai viitsitään". No mitäs helevettiä?

Toisin kuin yleensä tavallisten työtaisteluiden kohdalla, tämän lakon takana seison minäkin täydestä sydämestäni! Niin luulisi suurimman osan suomalaisista tekevän, koska meidän kansallamme on oikeustajua, meillä on yhteiskunta, joka huolehtii jäsenistään, ja luulisi olevan tajua myös huomata, milloin kaikki ei mene niinkuin pitää. Kuitenkin ainakin valtavirtamedia on asettunut tässä vahvasti vastustamaan lakkoa siitä päätellen, että uutisointi KESKITTYY demonisoimaan lakkoilijoita, syyllistämään heitä talouden jarruttamisesta, jopa uhkailemaan työpaikkojen menettämisellä negatiivisten talousvaikutusten seurauksena. Kansan riveistäkin on noussut runsaasti soraääniä sosiaalisen median kautta: valitetaan perinteiseen tapaan, että "lakkoilu kohdistuu sivullisiin ihmisiin", ja "ei pääse halukkaatkaan töihin kun stadin bussit ja metro ei toimi". Lakkoilijoita sanotaan itsekeskeisiksi ja ahneiksi, kiusantekijöiksi. Muistutellaan tekopyhästi, että demokratiassa pitää tyytyä enemmistön päätöksiin, ja vaikuttaa voi kerran neljässä vuodessa kun on eduskuntavaalit, tai silloin kun alotteita käsitellään ja lakiesitykset ovat lausuntokierroksella.

NYT VITTU! Ensin pari asiaa demokratiasta. Se tarkoittaa perinteisesti kansanvaltaa. Edustuksellisessa demokratiassa kansa valitsee joukon ihmisiä käyttämään nimissään omaa valtaansa, kansanvaltaa. Tämä tapahtuu Suomessa kerran neljässä vuodessa - ihan oikein!- eduskuntavaaleissa. Kuitenkin Suomessa äänestetään ennen kaikkea puoluetta, jolla on oma arvopohjansa, oma linjansa ja agendansa ajettavana, eikä niinkään sitä parasta ehdokasta, koska se yksittäinen varsin viksu heppu ei pysty oikeasti saamaan mitään yksinään aikaan. Kansa ei kuitenkaan koe puolueita enää omakseen; jäsenmäärät ja äänestysprosentti laskevat, ja epävarmojen äänestäjien osuus kasvaa. Eduskuntavaaleissa äänestysprosentti on pyörinyt 2000-luvulla noin 66% paikkeilla (vaalitutkimus.fi), mikä tarkoittaa, että kansan tahdosta noin kolmasosa jää piiloon. Jos äänestysaktiivisuus kovinkaan paljon tästä enää putoaa, ei voida puhua kansanvallasta. Helppo on sanoa että oma vika, mahdollisuus on ja sitä pitäisi käyttää. Olen samaa mieltä että pitäisi, mutta itsekin tunnistan ongelman, joka varmasti vaivaa useita ihmisiä: Puolueet eivät erotu toisistaan, poliitikot puhuvat vaalien alla kauniisti ja ovat muun osan ajasta hiljaa, eikä mikään taho valvo sitä, millaisia asioita äänestäjille luvataan, ja millaisia asioita sitten oikeasti edistetään. Toisin sanoen koko poliitikkojen uskottavuus kansan todellisina edustajina kyseenalaistuu. 

Vaalit ovat siis oikeastaan aika kelvoton keino vaikuttaa siihen, millaisia päätöksiä todella tehdään. Ne antavat suunnan, mutta politiikka on kompromisseja. Toisena vaikuttamisen keinona on mainittu ne lausunnot ennen lain säätämistä. Tämä onkin sitä oikeaa vaikuttamista. Lobbaus on keino, jolla voidaan saavuttaa tuloksia. Ja nyt muunmuassa EK:sta (Elinkeinoelämän keskusliitto) moititaan että näitä keinoja olisi pitänyt muistaa käyttää. Öhöm. Aktiivimallista nimenomaan annettiin lausuntoja. Niitä annettiin runsaasti, ja yritettiin vihjata melko selvästikin, että nyt kannattaisi vielä vähän viilata ja miettiä. Demokratiaan kuuluu sekin, että tällaista enemmistön ääntä kuunnellaan. Näin ei ole kyllä minun nähdäkseni nyt tehty. Lakiesitys on viety kiireellä eteenpäin ja se on runnottu läpi. Ja nytkö sen pitäisi vain antaa olla? Uusimpana vaikuttamisen keinona tullut kansalaisaloite on aktiivimallin kumoamiseksi laadittu, ja sen on allekirjoittanut "muutama" kansalainen (140 000 ja rapiat päälle: aloite). Hieno juttu, mutta samat kaverithan tämänkin aloitteen käsittelevät, joten mikä takaa meille kansalaisille sen, että siellä edes suhtaudutaan vakavasti koko asiaan? Painottaakseen tämän asian tärkeyttä SAK on päättänyt mennä poliittiseen lakkoon.

EK:n työelämä-vastuualueen johtaja Ilkka Oksala kuvaa twitterissään lakkoa ylimitoiteuksi, Kunta-alan työmarkkinajohtaja Markku Jalonen pitää sitä kohtuuttomana, kun se kohdistuu syyttömiin kaupunkilaisiin ja estää työhön pääsyn. Lakkoa nimitetään somessa "höpöhöpölakoksi" ja kovasti valitellaan, että sen pitäisi kohdistua pelkästään eduskuntaan eikä yrityksiin ja yksityishenkilöihin. Olisihan se ihan kiva jos joku tämmöinen selkeä konsti ruoskia päättäjiä saamattomuudestaan saataisiin käyttöön. Tai jos meidän koko kansan Sauli vois heti näin virkaanastujaisten kunniaksi potkaista koko eduskunnan kerralla pihalle ja kumota kaikki huonot lait takautuvasti. Mutta kun ei voi (eikä tekisi sitä vaikka voisi), niin kansalaisten pitää käyttää niitä keinoja joita on. Poliittinen lakko on demokratian vaikuttavimpiin keinoja. Se ei ole kuulunut itsenäisen Suomen poliittiseen kulttuuriin kovinkaan usein, mutta esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa sen voimaa käytettiin muunmuassa Venäjän sortotoimia vastaan. Yleislakolla kansa voi ilmaista mielipiteensä voimakkaasti. Jos se, että julkiset kulkuneuvot ovat huomenna lakossa, estää joitain ihmisiä pääsemästä töihin ja kouluun, pidän sitä tässä tilanteessa suorastaan hyvänä asiana. Mitä laajemmin valtio seisahtuu, sitä suurempi säväys se on eduskunnalle ja hallitukselle. Ja jos taas haluatte tukea valtion sortovaltaa ja työttömien ja köyhien kyykyttämistä, voitte vapaasti tehdä sen kävellen tai pyörällä!

Tiedoksi niille, jotka valittavat, ettei lakko ole mukava asia: ei sen ole tarkoituskaan olla. Sen on tarkoitus olla mahdollisimman vittumaista ja ikävää, ja sillä on tarkoitus saada aikaan jonkinasteinen herääminen Arkadianmäen huipulla. Herääminen siihen, että jokin asia  ei nyt ole hyvin. Ja tuo asia on se, että valtio ei ole oikeudenmukainen. Absolutismin aikana hallitsijan oli asettanut taivaallinen Jumala, jonka nimessä maallista valtaa käytettiin alamaisten parhaaksi. Demokratian aikana päättäjät on myöskin asettanut Jumala käyttämään valtaa KANSALAISTEN parhaaksi. Tuo Jumala, Poliitikon ainoa Jumala, jolle hän on vastuussa, on kansa itse. Jos samanaikaisesti sekä kansa että päättäjät unohtavat tämän kansanvallan perusperiaatteen, silloin jonkun pitää ravistella kaikkia hereille. Tällä kertaa sen teki SAK. En olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että olisin vielä joskus tyytyväinen AY-liikkeen olemassaoloon, kun se on viime aikoina vain jarruttanut työelämän kehitystä.

PS. Ne eduskuntavaalit ovat vuoden päästä, alkakaahan jokainen miettiä, mihin suuntaan tätä maata pitäisi viedä, ja kuka siihen suuntaan VOISI viedä.

PPS. Niille jotka halusivat lukea urheilukuulumisisani, tiedoksi että viikonloppuna kisaan AM-kisoissa, kun EM-kisalippu jäi sairastellessa lunastamatta. Kiitos ja anteeksi!