Urheilun ja liikunnan suhteesta

Kaikki tietävät, että norjalaiset menestyvät maastohiihdossa laajalla rintamalla. Joku taisi taannoin kärjistää, että naisten hiihto on laji, jossa jännitetään, ketkä norjalaiset tulevat toiseksi ja kolmanneksi Bjørgenin voitettua. Miesten puolellakin vuonomaasta iskee koko ajan hiihtäjää palkintopallille, mainitaan vaikkapa Northug ja Sundby. 

Norjalaisten menestys ei tule tyhjästä. Olen nyt käynyt neljä kertaa Norjassa hiihtosuunnistuksen tiimoilta talviaikaan, ja kerta toisensa jälkeen olen saanut yllättyä asiasta, jonka tiesin; siellä hiihdetään! Kun lähdimme EM-kisaviikon välipäivänä 2011 rauhalliselle lenkille Sjusønistä, ei ladulle meinannut mahtua sekaan, kun joka suuntaan liukui katkeamattomana nauhana eri tasoisia hiihtäjiä. 

Laduilla näkyi melko tarkkaan otanta koko Norjan väestöstä aina termospullon kokoisista hiihtäjän aluista partasuisiin veteraaneihin, ja kaikkea siltä väliltä. Suomessa laduilla törmää lähinnä ikääntyneisiin kuntohiihtäjiin ja lapsiin, joille ei ole vielä iskostunut päähän tosiasia, jonka lähes jokainen 15 vuotta täyttänyt suomalainen huutaa isoon ääneen: "hiihto on perseestä!!!"

Viimeviikkoisella MM-reissulla Hamariin saimme ihailla norjalaisten nuorten liikkumista. Bussi kisapaikalle ajoi joka aamu koulun ohi, ja pihalla oli aina lauma lapsia meuhkaamassa. Ei istuttu älypuhelimen ruutujen ääressä, vaan liikuttiin. Koulun vieressä oli avoin peltoaukea, jossa oli aina välituntiaktiviteettina käynnissä jonkin sorttinen hiihtokisa. Sitä ei ollut kukaan opettaja organisoimassa, vaan lapset itse starttasivat sprinttilähtöihin, hiihtivät viestiä, tai iskivät lyhyitä spurtteja toisiaan vastaan. Itsekin ala-asteaikoina hiihdin toisinaan välitunnilla, mutta harvemmin sain ladulle seuraa.

Välipäivänä kävimme hiihtämässä kaupungin keskellä olevassa puistossa ladulla, joka osoittautui erään toisen koulun hiihtoladuksi. Siellä oli meneillään reilun tunnin mittainen välitunti, ja koko sen ajan koululaiset luistelivat, laskivat mäkeä, kiipeilivät puihin, olivat hippasilla ja liikkuivat muuten ympäri pihamaata. Puolen kymmentä opettajaa suoritti välituntivalvontaa. Onneksi Suomessakin vielä näkee jonkin verran välitunneilla tapahtuvaa liikuntaa, mutta on jo kouluja, joissa välitunteja vietetään sisällä tablettien ääressä...

Suomalaisessa yhteiskunnassa liikunnan arvostus, ja sitä myötä myös urheilun arvostus, on menettänyt asemaansa viimeisten kymmenen vuoden aikana. Rahaa urheiluun on vuosi vuodelta niukemmin, mikä näkyy tuloksissa kansainvälisellä tasolla, mikä puolestaan edelleen laskee huippu-urheilun uskottavuutta. "Tavallinen kansa" naureskelee nykyajan "karpaasille" joka lähtee päivästä toiseen lenkille, ja puhuu hulluuksia maailmanmestaruuksista ja huippusuorituksista.

Yhteiskunnallisestikin hyödymme urheilumenestyksestä siten, että lapset saavat urheilijoista esikuvia, joista ottaa mallia liikunnallisen elämäntavan kehittymiseksi. Liikkuminen edistää kansanterveyttä, ja sitä pitäisi pyrkiä ihan toden teolla edistämään. Vuosia sitä on jo hoettu, mutta käytännön teoissa se ei näy. Uhkailu ja kiristys tai pelottelu eivät ole toimivia keinoja, liikunta pitää saada kiinnistavaksi ja innostavaksi. Motivaation on tultava ihmisestä itsestään, ja yksi asia, joka ainakin minua innostaa lenkille, on suomalainen urheilumenestys, huippu-urheilijoiden esimerkki. Niskasen Iivon ja Jauhojärven Samin olympiavoittovideon tai Keskisalon Jukan 3000 esteiden EM-kultapätkän katsominen Youtubesta johtaa yleensä siihen, että lenkkarit tai monot lentävät hyllystä, ja kilsat kertyvät. Menestystä ei kuitenkaan tule ilman ammattimaista panostusta.

Nykyään vain tuppaa olemaan niin, ettei ammattimainen urheilu ole monelle mahdollista, ja elannon vuoksi joudutaan suorittamaan sekä työt että harjoittelu puolitehoisesti... Norjassa urheilijan ammatti on arvostettu, ja urheilua tuetaan, koska se koetaan tärkeäksi. Liikuntaa harrastetaan, koska se koetaan mukavaksi, ja koska esikuvien menestys innostaa varsinkin lapsia. Norjassa liikunta tarttuu pienestä pitäen tärkeäksi osaksi elämää, ja siitä nautitaan. Meillä se tuntuu olevan jokin välttämätön paha, joka suoritetaan jossain välissä jos ehditään.

Liikunta tulisi nostaa takaisin ansaitsemalleen jalustalle. Teknologian ympärillä pyörivä hysteria, jonka mukaisesti yhteiskuntaa ollaan viemässä kohti tietokoneita ja tabletteja, koodaamista ja jatkuvaa päivittämistä, huolettaa erityisesti. Pitäisi muistaa, että koneet on tehty ihmistä varten, eikä ihmistä koneita varten. Tietokonepelien ammattimainen pelaaminen muistuttaa ehkä hieman ajatusmaailmaltaan urheilua, mutta tärkein ero on se, ettei pelaaja pyri kehittämään itseään vaan virtuaalimaailmaan luotua hahmoa.

Kuulin puhetta, että urheilukoulun johtaja olisi sanonut tietokonepelaajien ottamisen urheilukoulun piiriin olevan tulevaisuuden mahdollisuus. Kaikella kunnioituksella, herra everstiluutnantti, tässä olen erimieltä.

Urheilu urheiluna, liikunta ja tietokoneen ääressä istuminen erillään. Vanhemmat, vaatikaa lapsiltanne liikuntaa. Ei ole pakko vaatia kilpailemista tai urheiluharrastusta, mutta leikkimistä ja yleistä pihalla temmeltämistä on! Puhelinten ja tietokoneiden pelit tappavat mielikuvituksen ja leikkimisen, jota ilman lapsen perusmotoriikka ei koskaan kehity. Jos näin käy, ihminen ei enää muuhun kelpaakaan, kuin konetta näppäilemään. Voiko se olla kenenkään elämän tarkoitus? 

Norjalainen yhteiskunta on päälle päin liikkuvampi ja sitä myöten terveempi, kuin suomalainen. On tavallaan hyvä, että fitness-buumi on tuonut Suomessakin edes jonkinlaiselle liikunnalle suosiota, mutta pitää muistaa, että buumi on todennäköisesti ohimenevä ilmiö, eikä kuntosaliharjoittelu sitäpaitsi sovi lapsille. Mikään ei voita monipuolista liikkumista nuorella iällä: leikkejä, pelejä, ulkoilua, kisailua ja aktiivisuutta. Rakentakaamme suomalaisista liikkuvampi kansa, kuten norjalaiset ovat onnistuneet tekemään. 

Valmentajaksi? Miksi ei?!

Viime viikolla pääsin katsomaan arvokisareissun elämää hieman toisesta vinkkelistä, kuin aiempina neljänä vuotena. Norjan Hamarissa kisattiin hiihtosuunnistuksen MM-titteleistä niin nuorten kuin aikuistenkin sarjoissa. Oma kuntoni (tai harjoittelunikaan) ei ole tänä vuonna ollut sitä luokkaa, että kisalippua olisi omalle kohdalle uskaltanut uumoilla, mutta sen sijaan jo joulukuussa nuorten maajoukkueen valmentaja Antti Autio tiedusteli, josko minulla olisi halua ja intoa lähteä junnujen apuvalmentajaksi reissulle.

Muistan, kuinka harkitsin vastausta pitkät kaksi sekuntia. Totta kai lähtisin, jos vain intistä päästävät. Ja päästivät! Urheilukoulun läpivientiin sattui sopivasti valmennusleiriviikko viime viikon kohdalle, joten kasarmilla ei ollut mitään ehdottoman välttämättömiä palveluksia. Niimpä pääsin reissulle mukaan.

Maanantaina 9.2. finnairin kone kiidätti meidät Helsinki-Vantaalta Oslo-Gardemoenin kentälle, jossa joukkue pääsi käsittelemään ensimmäistä yllättävää tilannetta. Kyyti kisapaikalle oli järjestetty niin, että meidän piti odotella kolme tuntia Münchenistä saapuvaa konetta, jossa Itävallan joukkue saapui. Eiköhän kyseinen lento ollut vielä lisäksi reilun tunnin myöhässä. Siihenpä kommellukset reissulla oikeastaan rajoittuivatkin.

Sampo pystyi ottamaan kentällä odottelun aika rennosti

Majoituimme viikon hienosti Scandic-hotellissa, söimme päivittäin makoisan aamiaisen ja päivällisen hotellin ravintolassa, ja maan tavan mukaisesti lounaaksi tehtiin pinkka voileipiä aamiaiselta. Mikäpä siellä olisi pahemmin voinut mennä mönkään. Ei ollut tietoakaan Ukrainan kisareissun bussin rikkoutumisesta tai Viron kivikovista makuulavereista, tai yksipuolisen oudosta ruokavaliosta, joihin aiemmilla reissuilla olen törmännyt. Kyllä helpolla päästiin!

Jälkiruokapuoli oli erityisen hyvällä mallilla!

Olosuhteet Budorin hiihtokeskuksen alueella olivat sanalla sanoen täydelliset. Lunta oli reilusti, mutta hanki kantoi jonkin verran, ja oikominen oli mahdollista. Urasto oli haastavaa, teknistä, ja hyvin ajettua, eivätkä sauvat uponneet pinnan läpi. Kelit suosivat myös, sillä aurinko paistoi, ja luisto oli mitä oarhain. Sana paratiisi tulee mieleen. Harmi vain, ettei valmentaja saa nauttia kisamaaston haasteista yhtä täydellisesti kuin urheilija.

Staffan tinttasi ankkurina hopealle parisprintissä Miran kanssa. Loikka kulki! Junnuilla oli mallisuunnistuspäivä.

Minun tehtävänäni oli infota joukkuetta kisakohtaisesti perustoiminnoista lähdössä ja kisan aikana, analysoida järjestäjän joukkueenjohtajien kokouksissa antamia tietoja, ja tuottaa niistä joukkueen käyttöön arvioita tulevista haasteista. Tehtävä oli mieluinen, sillä Suomen nuorista hiihtosuunnistajista koen olevani yksi kokeneimmista, mitä Norjassa kilpailemiseen tulee, ja pääsin näin jakamaan omaa kokemustani muille. Ilmeisesti spekulaatiot menivät useimmiten aikalailla nappiin...

Matkakohtaisesti sprintti oli Suomelle heikoin. Padasjoen SM-sprintti ei odotetustikaan vastannut MM-kisan tyyppiä oikeastaan mitenkään. Siinä missä viikkoa aiemmin oli hiihdetty selviä baanavälejä, oli Norjassa edessä 15 minuuttia tiuhaa tasuriuraa, eikä oikeastaan hetkenkään hengähdystaukoa erittäin vaativista suunnistustehtävistä. Joukkue ei ollut kertakaikkiaan valmis sellaiseen taitoshokkiin, vaikka haastavaan kisaan oli valmistauduttu. Valmistautumisleiri olisi kenties auttanut, mutta myöhäistä sitä on nyt suunnitella...

Pitkä matka meni sitten selvästi paremmin, samoin keskimatka ja viesti, joista kaikista saatiin mitaleja muistoksi. Vidar Benjaminsenin ratamestarityö oli ihailtavaa varsinkin pitkällä matkalla, ja tunnistin tuttuja piirteitä ideologiassa. Oma arvokisadebyyttini Sjusønissä 2011 oli hyvin saman kaltainen pitkän matkan kisa. 

Aleksi voitti mestaruuden pitkän matkan kisassa. Aseveljen kulta tuntui melkein kuin omalta...

Oli erittäin arvokas kokemus päästä kokeilemaan valmentajan roolia tärkeissä kisoissa. Kun ajattelee vaihteeksi urheilijan roolin ulkopuolelta, sitä huomaa helpommin myös, mitä voisi itse kehittää ja tehdä paremmin. Monesti on niin, että kun yrittää opettaa ja neuvoa jotain, oppii samalla itse ymmärtämään opettamansa asian. Ehkä juuri siksi opettajan ammatti kiehtookin...

Toivottavasti jokainen reissulla mukana ollut nuori urheilija voi sanoa Norjan kisoja muistellessaan, että sai minulta jotain hyödyllistä tai mieluisaa viikon aikana. Edes yhden asian, olipa kyse tulkkaamisesta lentokentällä, seuraavan päivän kisan noususumman kertomisesta, tai taputuksesta olkapäälle maalissa kisan jälkeen. Itse olin ja olen yhä aidosti iloinen jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, ja yhtä aidosti surin myös epäonnistumisia, joita jokainen urheilija väkisin joskus kohtaa - huonolla tuurilla myös tärkeimmissä kisoissa. 

Suomen nuorten hisumaajoukkue on ollut vuosia minulle kuin toinen perhe. Kiitos, kun sain olla tänäkin vuonna perheen tärkeimmässä yhteisessä tapahtumassa mukana! Tulevina vuosina aion pistää itseni likoon aikuisten kisoissa, mutta mielessä on myös, että joskus ehkä koittaa aika, kun omia kokemuksia on kertynyt niin paljon, että niistä riittää jakaa nuoremmillekin. Valmentaminen ja opettaminen kiinnostavat nimittäin melkoisen paljon....