Tällä hetkellä olen Vuokatissa, puolustusvoimien urheilukoulun valmennusleirillä, ja henkilökohtaisesti tilanteeni on se, etten voi haaveilla kahdesta kehittävästä harjoituksesta päivässä. Päätavoite tällä viikolla on se, etten ole ensiviikolla taas kipeänä. Voitte kuvitella, että miestä syö seurata vierestä, kun kaverit suihkivat ladulle puoli yhdeksältä, tulevat syömään, lepäävät hetken, ja sitten sykitään taas. Minä käyn hiihtämässä tunnin, jos käyn, ja iltapäivällä jotain tukevaa tai aineenvaihduntaa ylläpitävää retkeilyä.
Optimistiseksi tavoitteekseni olin kirjannut, että olisin tulevana talvena varteenotettava vastustaja maajoukkueratsuille, kun EM-valintoja tehdään. Nyt näyttää puolestaan siltä, että jopa ensisijainen tavoitteeni: urheilukoulun olosuhteiden hyödyntäminen menee mönkään. Siitä ei nimittäin ole ollut kiinni, etteikö Kajaanissa olisi ajan ja harjoituspaikkojen puolesta pystynyt tekemään kehittävää harjoittelua. Vaan kun kipeenä ei oikein pysty... Hirvittää hiukan, nimittäin se etumatka, jonka muut ovat jo nyt kesän aikana saaneet.
Mutta en minä tähän aio tätä jättää. Surullisen kuuluisia tarinoita löytyy lähipiiristäkin, esimerkkejä siitä, kuinka lupaava urheilu-ura on katkennut ensimmäisiin isoihin vastoinkäymisiin. Minäpä en ajatellut jatkaa sitä listaa! Kestävyysurheilussa on perinteisesti ollut aikaa kehittyä, kaikki ei ole yhdestä vuodesta kiinni.
Tavoitteeni on tietysti kehittyä joka vuosi, mutta aina tavoitteisiin ei ehkä päästä.. Eikä maailma lopu siihen! Tavoitteena oli viimetalvenakin henkilökohtainen nuorten maailmanmestaruus. Läheltä liippasi, mutta kauas jäi, ja vielä ollaan elossa. Alamäki ja ylämäki seuraavat kokemukseni mukaan maastossakin toisiaan. Joskus nopeammin, joskus hitaammin, mutta lopulta kumminkin. Uskon että niin tässäkin tapauksessa. Jos nyt kumminkin saan pienen toiveen heittää, niin mieluiten tällä kertaa nopeammin, jooko?
