Muistan, kuinka harkitsin vastausta pitkät kaksi sekuntia. Totta kai lähtisin, jos vain intistä päästävät. Ja päästivät! Urheilukoulun läpivientiin sattui sopivasti valmennusleiriviikko viime viikon kohdalle, joten kasarmilla ei ollut mitään ehdottoman välttämättömiä palveluksia. Niimpä pääsin reissulle mukaan.
Maanantaina 9.2. finnairin kone kiidätti meidät Helsinki-Vantaalta Oslo-Gardemoenin kentälle, jossa joukkue pääsi käsittelemään ensimmäistä yllättävää tilannetta. Kyyti kisapaikalle oli järjestetty niin, että meidän piti odotella kolme tuntia Münchenistä saapuvaa konetta, jossa Itävallan joukkue saapui. Eiköhän kyseinen lento ollut vielä lisäksi reilun tunnin myöhässä. Siihenpä kommellukset reissulla oikeastaan rajoittuivatkin.
Majoituimme viikon hienosti Scandic-hotellissa, söimme päivittäin makoisan aamiaisen ja päivällisen hotellin ravintolassa, ja maan tavan mukaisesti lounaaksi tehtiin pinkka voileipiä aamiaiselta. Mikäpä siellä olisi pahemmin voinut mennä mönkään. Ei ollut tietoakaan Ukrainan kisareissun bussin rikkoutumisesta tai Viron kivikovista makuulavereista, tai yksipuolisen oudosta ruokavaliosta, joihin aiemmilla reissuilla olen törmännyt. Kyllä helpolla päästiin!
Olosuhteet Budorin hiihtokeskuksen alueella olivat sanalla sanoen täydelliset. Lunta oli reilusti, mutta hanki kantoi jonkin verran, ja oikominen oli mahdollista. Urasto oli haastavaa, teknistä, ja hyvin ajettua, eivätkä sauvat uponneet pinnan läpi. Kelit suosivat myös, sillä aurinko paistoi, ja luisto oli mitä oarhain. Sana paratiisi tulee mieleen. Harmi vain, ettei valmentaja saa nauttia kisamaaston haasteista yhtä täydellisesti kuin urheilija.
Minun tehtävänäni oli infota joukkuetta kisakohtaisesti perustoiminnoista lähdössä ja kisan aikana, analysoida järjestäjän joukkueenjohtajien kokouksissa antamia tietoja, ja tuottaa niistä joukkueen käyttöön arvioita tulevista haasteista. Tehtävä oli mieluinen, sillä Suomen nuorista hiihtosuunnistajista koen olevani yksi kokeneimmista, mitä Norjassa kilpailemiseen tulee, ja pääsin näin jakamaan omaa kokemustani muille. Ilmeisesti spekulaatiot menivät useimmiten aikalailla nappiin...
Matkakohtaisesti sprintti oli Suomelle heikoin. Padasjoen SM-sprintti ei odotetustikaan vastannut MM-kisan tyyppiä oikeastaan mitenkään. Siinä missä viikkoa aiemmin oli hiihdetty selviä baanavälejä, oli Norjassa edessä 15 minuuttia tiuhaa tasuriuraa, eikä oikeastaan hetkenkään hengähdystaukoa erittäin vaativista suunnistustehtävistä. Joukkue ei ollut kertakaikkiaan valmis sellaiseen taitoshokkiin, vaikka haastavaan kisaan oli valmistauduttu. Valmistautumisleiri olisi kenties auttanut, mutta myöhäistä sitä on nyt suunnitella...
Pitkä matka meni sitten selvästi paremmin, samoin keskimatka ja viesti, joista kaikista saatiin mitaleja muistoksi. Vidar Benjaminsenin ratamestarityö oli ihailtavaa varsinkin pitkällä matkalla, ja tunnistin tuttuja piirteitä ideologiassa. Oma arvokisadebyyttini Sjusønissä 2011 oli hyvin saman kaltainen pitkän matkan kisa.
Oli erittäin arvokas kokemus päästä kokeilemaan valmentajan roolia tärkeissä kisoissa. Kun ajattelee vaihteeksi urheilijan roolin ulkopuolelta, sitä huomaa helpommin myös, mitä voisi itse kehittää ja tehdä paremmin. Monesti on niin, että kun yrittää opettaa ja neuvoa jotain, oppii samalla itse ymmärtämään opettamansa asian. Ehkä juuri siksi opettajan ammatti kiehtookin...
Toivottavasti jokainen reissulla mukana ollut nuori urheilija voi sanoa Norjan kisoja muistellessaan, että sai minulta jotain hyödyllistä tai mieluisaa viikon aikana. Edes yhden asian, olipa kyse tulkkaamisesta lentokentällä, seuraavan päivän kisan noususumman kertomisesta, tai taputuksesta olkapäälle maalissa kisan jälkeen. Itse olin ja olen yhä aidosti iloinen jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, ja yhtä aidosti surin myös epäonnistumisia, joita jokainen urheilija väkisin joskus kohtaa - huonolla tuurilla myös tärkeimmissä kisoissa.
Suomen nuorten hisumaajoukkue on ollut vuosia minulle kuin toinen perhe. Kiitos, kun sain olla tänäkin vuonna perheen tärkeimmässä yhteisessä tapahtumassa mukana! Tulevina vuosina aion pistää itseni likoon aikuisten kisoissa, mutta mielessä on myös, että joskus ehkä koittaa aika, kun omia kokemuksia on kertynyt niin paljon, että niistä riittää jakaa nuoremmillekin. Valmentaminen ja opettaminen kiinnostavat nimittäin melkoisen paljon....
Hyvä Santeri! Arvokasta oppia ja kokemusta toisesta näkövinkkelistä, auttaa varmasti omaakin urheilijanpolkua eteenpäin! Kaikkea hyvää ja tsemppiä!
VastaaPoista