tiistai 29. marraskuuta 2016

Treenikauden koontia

Noniin, hiihtosuunnistuksen kisakausi alkaa ensi lauantaina Luostolla, joten voisin vetää yhteen, mitä viime kesän ja syksyn aikana suurinpiirtein on tehty, jotta tänä talvena kulkisi suksi ja löytyisi lippu. Lupasin taannoin sen tehdä, ja kun nyt istuksin Tievatuvalla sisällä pakollisen kiintiönuhan kourissa muiden treenatessa urastolla talvisissa unelmaolosuhteissa, ei minulla parempaakaan tekemistä ole - joten tässäpä analyysia.

Määrällisesti olen harjoitellut suurinpiirtein entiseen malliin. Mikäli harjoittelu sujuu kilpailuun valmistavan ja kisakauden osalta suunnitellusti, saldoksi tulee noin 600 tuntia. Silmiinpistävää muutosta aiempiin vuosiin nähden ei ole myöskään tehojakaumassa, mutta kovien harjoitusten sisältö on toisaalta muuttunut paljonkin. Aiemmin kesäkauden kova harjoittelu on perustunut lähinnä suunnistuskisoihin ja suunnistukseen, tänä vuonna sitä muutettiin matkustelun vähentämiseksi. Tein jo alkukesästä maksimitehoisia sauvarinteitä, mäkijuoksuvetoja ja rullahiihtointervalleja. Tarkoituksena oli tällä tavoin ensin nostaa maitohaponsietokykyä, sekä siirtää voimaharjoittelussa tehtyä voimaa lajisuorituksiin, mikä mahdollistaisi myöhemmin harjoituskaudella VK-harjoitusten tekemisen aiempaa kovemmalla vauhdilla. Ajatusmaailma on tehoharjoittelun suhteen ikäänkuin käänteinen perinteiseen PK-VK-MK-kisat kausirytmitykseen, joka löytyy monista valmennusoppaista. 

Toisaalta PK-harjoittelussa muutettiin harjoitustapaa lenkeillä. Rullahiihtoa en suosinut pitkillä, hitailla lenkeillä, vaan lajinomaiset treenit tein aina, ainakin osittain, reippaalla vauhdilla. Pyöräily ja sauvakävely tekivät paluun pitkien lenkkien etenemismuodoiksi juoksun oheen. Sauvakävelyt pyrin tekemään aina paljon korkeuseroa käsittävissä maastoissa, kuten Vuokatin vaaramaisemissa tai Lapin tunturimaastoissa. Hiihdonomaisten suoritusten tekeminen ala-VK tehoisesti tai kovempaa perustui ajatukseen, että tekniikka pitäisi pyrkiä pitämään aina hyvänä, mikä usein PK1 lenkkeillessä unohtuu. Tällöin liikkeistä tulee hitaita ja väärät lihakset tekevät töitä. Rauhallisempaa hiihtomäärää tuli sitten syksystä mukaan lisää, kun päästiin lumille ja oikeille suksille.

Voimaharjoittelu onnistui tänä vuonna hyvin, ja aiempiin vuosiin nähden merkittävää on, että olen onnistunut säilyttämään sen osana viikko-ohjelmaa lähes tauoitta. Voimantuotolliseen kehitykseen painottuneen kaudn jälkeen Rukalla toteutetusta rullahiihtotestin ajasta lohkesi noin minuutti pois heinäkuun lopusta syyskuun alkupuolelle mennessä. Voimaharjoittelu siis jatkui koko kesän ajan yhtenä painopisteenä, kevään oltua enemmänkin valmistautumista voimaharjoitteluun. Syyskuusta eteenpäin punttitreenit ovat olleet luonteeltaan enemmän ylläpitäviä, ja painopiste on ollut voiman siirtämisessä hiihtoon, ja hiihdon taloudellisuuden rakentamisessa.

Leirit ovat tärkeitä harjoittelun kannalta motivaation, olosuhteiden, ja palautumisen optimoinnin suhteen. Maajoukkueleirit ovat luoneet leirityksen pohjan: Vuokatti, Otepää, Ramsau, Vuokatti, Saariselkä ja nyt viimein on vuorossa Tievatuvan maastoissa varsinainen taitoleiri. Näiden väleissä on ollut omia leirejä Saariselällä ja Vuokatissa, sekä perusharjoittelua ja lepoa kotopuolessa (eli Kuusamossa ja Jyväskylässä). Harjoittelun rytmitys viikkotasolla on onnistunut paria viimevuotta huomattavasti paremmin, ja osaltaan sen takia varmasti olen pysynyt hyvin terveenä, mikä puolestaan on taannut harjoittelun jatkuvuuden. Nyt se terveenä olemisen mukava kierre sitten katkesi, juuri kun pitäisi olla nauttimassa hiihtosuunnistuksesta itsestään hyvällä uraverkostolla, josta ovat vastanneet maajoukkuekoutsit Tapsa ja Jake, sekä Jaken kotijoukot arvokkaalla panoksellaan. Kiitos! 

Vaikka nuhassa oleminen korpeaakin vietävästi, tiedän tehneeni oikeita asioita kesän ja syksyn aikana ja kehittyneeni, ja tiedän että tässä on vielä reilusti aikaa tärkeisiin kisoihin, jotka alkavat loppiaisena Keminmaassa katsastuksilla. Näin ollen ei tarvitse huolestua ja synkistyä, vaan koetan ajatella, että leirillä on paras mahdollisuus toipua kaikessa rauhassa takaisin kuntoon, kun ei tarvitse kuormittua muilla asioilla, kuten koulujutuilla tai arjen askareilla. Tästä eteenpäin on syytä keskittyä positiivisen mentaliteetin ylläpitämiseen ja kehittämiseen, vahvuuksien viilaamiseen ja hisusta nauttimiseen, jotta eväät huippusuorituksille ovat olemassa. Väkisin vääntämällä niitä ei synny. 

Ja helmikuussa ollaan sellaisessa kunnossa, että Imatran EM-kisoissa ollaan muutenkin kuin kisaturistina mukana. Tähän sisältyy myös mediassa pyörinyt kisaturistin käsite esimerkiksi olympialaisista käydyn keskustelun yhteydessä.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Historiaa etsimässä

Tällä rintamalla on ollut taas hiljaista. Kiireinen opiskelusyksy on vienyt miestä - toki jos verrataan opintosuorituksiani ja meneillään olevia opintojani muiden historian pääaineryhmän fuksien suorittamiin, ei varmaan pystytä käsittämään, miten syksyni muka on voinut olla kiireinen. Kuten historian tutkimuksessa yleensä, tässäkin asiassa täytyy kokonaisuutta ymmärtääkseen tutkia useampia lähteitä ja ajatella monesta näkökulmasta. No, tätä blogia aiemmin lukeneet varmaan ymmärtävät kiireisyyden kumpuavan niin urheilu- kuin koulumaailmasta, ja etenkin niiden yhteensovittamisesta. Onneksi historian opiskelijat ovat avointa, rentoa ja leppoisaa porukkaa, johon on päässyt helposti mukaan tällainen urheilumaailmaan tiiviisti kietoutunut menijäkin. En ole ehtinyt osallistua ensimmäiseenkään yhteiseen opiskelijatapahtumaan koko syksyn aikana, ja sama meno tulee jatkumaan, mutta silti koen olevani osa porukkaa. 

Tämä syksy on pistänyt miettimään pariinkin kertaan, mikä minun suhteeni historiaan on. Ensimmäisen kerran lukion jälkeen sitä piti miettiä viime keväänä kun hain yhteishaussa Jyväskylään historiaa lukemaan. Kun opiskelupaikka oli otettu vastaan ja opinnot alkoivat, samaa asiaa pääsi pohtimaan muille opiskelijoille ja myös opettajille esittäytyessä. HISP011 -kurssin alussa kirjoiteltiin pohdintaa otsikolla "Minä ja historia". Tänään ko. kurssin luennoitsija professori Simo Mikkonen laittoi sähköpostilla linkin (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=792) tutkimusartikkeliin, jonka hän yhdessä Anna Veijolan kanssa oli työstänyt vastaavien opiskelijatöiden pohjalta vuosi aiemmin. Artikkelin tutkimusaiheena oli historian opiskelijoiden käsitys historiasta opintojen alkuvaiheessa. Niinpä aloin jälleen pohtia, mikä on oma suhteeni historiaan, ja mikä on oma käsitykseni historiasta oppiaineena ja tieteen alana.

Artikkelissa nousee esiin, että suurin osa historian opiskelijoista kokee opintojen alkuvaiheessa kiinnostuksensa kumpuavan populaarin historiakulttuurin tuotoksista, sekä hyvien, innostavien historianopettajien esimerkistä, ja isovanhempien kertomuksista sotaan ja evakkoon liittyen. Kun pohdin niitä argumentteja, joita itse kirjoitin motivaatiokirjeeseeni valintahaastatteluun liittyen, taisivat nuo kaikki asiat löytyä sieltä. Jollain tapaa ne linkittyivät myös "Minä ja historia"-kirjoitelmaani. Vuosi sitten kirjoitettujen kirjoitelmien pohjalta Mikkonen ja Veijola olivat koostaneet kolme esimerkkitarinaa, joista jonkinlaisen tyypillinen opiskelija voisi kirjoittaa omasta suhteestaan historiaan. 27 opiskelijasta kolme kirjoittaa pohdinnon, jossa nousee esille historian tulkinnallinen luonne ja lähteiden ristiriitaisuus, sekä mahdollisuus oppia kriittistä ajattelua. Loput 24 jakautuvat melko tasaisesti kahteen ryhmään, jotka korostavat historian olevan joko kertomuksia menneestä ajasta tai menneen ajan tapahtumia, jotka muodostavat syy-seuraussuhteita. Kun peilaan omia mietteitäni "Minä ja historia"-kirjoitelmastani noihin teksteihin, huomaan sijoittuvani vahvasti näihin molempiin, enkä mainitse sanallakaan mitään mikä nostaisi minut niiden kolmen opiskelijan joukkoon, jotka ovat hiffanneet mitä historia tieteenä tarkoittaa. 

Artikkelin mukaan historian opettajan ammatti näkyy monien opiskelijoiden suunnitelmissa jo alkuvaiheessa, ja historian opettaminen yleisesti nähdään tulevien sukupolvien sivistämisenä, ohjaamisena nykypävän ymmärtämiseen historian tapahtumien kautta, ja opettajan oman historiantietämyksen jakamisena. Sivistäminenhän tietysti on opettajan työn pointti, mutta tarkoittaako sivistäminen sitä, että paasataan tapahtumia historian oppikirjasta ja sen ulkopuolelta, jotta mahdollisimman moni tietäisi mahdollisimman paljon ja tarkasti asioita, joita menneisyydessä on tapahtunut? Kun lukaisen oman pohdintoni uudestaan, huomaan itsekin kirjoittaneeni että on tärkeää opettaa, miten menneisyyden tapahtumat vaikuttavat tähän päivään, jotta vanhoja virheitä ei toistettaisi. Ei sanaakaan lähdekriittisyydestä tai tulkinnallisuudesta, saati oppikirjahistorian kyseenalaistamisesta.

Mieleen alkaa nousta kammottava ajatus: olenko minä, joka olen pitänyt itseäni jotenkin kohtuullisen viksuna ja vilmaattisena, ja vieläpä historian luonnetta ymmärtävänä heppuna, todellisuudessa niin (anteeksi provosoiva ja radikaali, jopa loukkaava ilmaus:) helvetin tyhmä, että pidänkin historiaa ulkoaopeteltavina faktoina, joita on ärkeää toistaa sukupolvesta toiseen koulussa, jotta jokainen ymmärtää, että Suomi on nykyään sellainen ja sellainen hyvinvointiyhteiskunta, koska menneisyydessämme sodat ja sotakorvaukset ja jälleenrakentaminen ja Nokia ja blaablaaablaaaaaaa...

On minulla kuitenkin yksi pelastusrengas! Jos en ole ähnyt aivan tolkuttoman todentuntuista unta, joka on pyyhkinyt todelliset tapahtumat muististani, tiedän varmasti vastanneeni valintahaastattelussa kysymykseen "Mitä historia on?", selväsanaisesti sen olevan tulkintaa. Nimenomaan tulkintaa erilaisten lähteiden pohjalta, ottaen huomioon ajan ilmiöiden ja aatteiden vaikutuksen taustalla. Haastattelu on tietääkseni nauhoitettu, en tiedä kuinka pitkään tallenteita on tarkoitus säilyttää, mutta toivottavasti pitkään, jotta joku voi joskus monipuolistaa Mikkosen ja Veijolan tutkimusta lähteiden osalta. Koska olen kuitenkin aika varma, että sepostukseni tulkinnasta oli totta eikä unta, voin huokaista helpotuksesta: olen sittenkin käsittänyt historian luonteen. Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä se ei näy missään kirjoittamissani, luettavissa olevissa dokumenteissa??!!?!?

Kiintoisa on myös se tosiasia, että enemmistö muistakaan historian opiskelut aloittavista pääaineopiskelijoista ei kirjoita pohdinnoissaan historialle luonteenomaisista tulkinnallisuudesta, ristiriitaisuudesta ja kyseenalaistamisesta, vaikka käytännössä kaikki opiskelupaikan saaneet ovat, kuten Mikkonen ja Veijolakin toteavat, valintamenettelystä johtuen lukiolaisten eliittiä historian osaajina. Olettaisin kuitenkin, että kuten minä itse, moni muukin laudaturin kirjoittanut ylioppilas kuitenkin ymmärtää, ettei oppikirjahistoria ole sen kummempaa kuin historiantutkijoiden lähteisiin perustuvista tulkinnoista kirjoitettua yleistystä ja yksinkertaistusta - siis tulkintaa menneisyydestä. Homman juju on luultavasti siinä, että vaikka historian luonnetta ehkä ymmärretään, luonteen merkitystä ei ymmärretä ottaa esille, koska sitä ei ole ikinä korostettu kouluhistoriassa. Ei ala- eikä yläkoulussa, eikä lukiossa. Kolme opiskelijaa 27stä on niin edistyneitä ajattelijoita, että he pohtivat historiaa boksin ulkopuolelta, tai sitten heille on sattunut opettajiksi joku niistä harvoista historian opettajista, joka on sisäistänyt historian opetussuunnitelman tavoitteen opettaa lähdekritiikkiä ja tulkinnallista otetta asiasisältöjen sijaan tai vähintään lisäksi.

Haasteellista on opettajan tapojansa muuttaa, tai valmistuvan opettajan aloittaa tyhjästä uutta opetuslinjaa, kun ympäröivä maailma niin kovin hitaasti kääntyy uudelle tielle. Vilkuilin vielä piruuttani viimeisten kolmen vuoden YO-kokeet läpi. Kysymykset olivat aika harvoissa tapauksissa sellaisia, joissa olisi tarvinnut eritellä tutkimusta asiasisältöjen sijaan. Mieluummin YO-kokeessa kysytään yhä, "miksi Rooman valtakunta hajosi?" kuin vaikkapa "millaiset asiat ovat vaikuttaneet historiantutkijoiden käsityksiin Rooman valtakunnan hajoamisen syistä?" Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata lukion historian ensimmäisen kurssin oppikirjan noin puolivälissä olevan Antiikki-kappaleen jälkimmäisen puoliskon avulla, ei vaadi paljon vaivaa. Jälkimmäinen vaatii jotain muuta kuin lukion nykyistä oppikirjaa vastauksen pohjaksi. Ei minulla ole mitään hajua siitä, kuka Rooman hajoamisen syyt on lanseerannut, ja millaisissa oloissa kyseinen historiantutkija on työskennellyt. 

Juu, siinäpä pohdintaa historiasta ja käsityksistäni sekä niiden vaikuttimista. Tämä teksti ei nyt hirveästi avannut urheilullista tilannettani. Sitä kaipaaville tiedoksi: terveenä ollaan oltu, tällä hetkellä leireilen Saariselällä hiihtokilometrejä keräilemässä, ja hisukausi alkaa 3.12. Luostolla. Lupaan pistää yhteenvetoa kesäkauden harjoittelusta lähiaikoina tänne ihasteltavaksenne. Tunnin päästä hierojan pöydälle huoltamaan, ja huomenna taas hiihdetään kovaa. Kiitti ja moi!