Ärsykettä

Pitkä aika on ehtinyt taas kulua edellisestä päivityksestä, ja kuulumisia on ehtinyt tässä välissä olla monenlaisia. Koulu Vuokatin urheiluopistolla loppui, käteen jäi hierojan ammatti ja upea opintomatka Rhodoksen lämpöön, jota kelpaa taas muistella kun Suomen lyhyt mutta viileä kesä lähestyy jo kohta loppuaan. Suunnistuskausi on jo pitkällä, Jukolanviesti juostiin Lappeenrannassa ja Kuusamon Erä-Veikot 1 teki jälleen joukkueena kohtuullisen hyvän suorituksen, jossa henkilökohtainen osuuteni sujui myös aivan kelvollisesti. Myös Kainuun rastiviikko on jo taputeltu, joskin itse taputtelin sen kasaan jo puolessa välissä, kun niin tuttu seuralaiseni flunssa päätti palata piinaamaan minua kesken hyvin lähteneen kisarupeaman. Seuraava kerta tosissaan numerolappu rinnassa taitaa olla SM-sprintti Vaasassa Syyskuun puolella.

Hiihtosuunnistus on kuitenkin edelleen päälajini, joten harjoittelussa tähdätään talveen. Sitä ajatellen kävin hakemassa kovia harjoitusärsykkeitä Vuokatin Aateli-racessa, ja toteamassa, että on parempi palata kotiin kasvamaan ja vahvistumaan, ennen kuin lähtee kilpasille isojen poikien areenoille. Niinpä olen nyt Saariselällä leireilemässä kolmen vastaavanlaisia ajatuksia päässään pyöritelleen seurakaverini kanssa, ja uhraan palautumisestani aikaa kirjoittelulle tässä maukkasauvarinteen ja tasatyöntötreenin välisessä koomassa. Huomenna näyttäisi tulevan pidempää ärsyketä, kun tavoitteena on tallustaa Sokostille ja takaisin.

Valmennuksessani vastuun on ottanut Kari Miettunen, joka on Jyväskylän yliopistossa liikuntatieteelliseltä oppinsa saanut ammattivalmentaja. Yhteistyömme on lähtenyt hyvin käyntiin ja uudenlaiseen harjoittelumuottiin siirtyminen on edennyt mukavasti. Pikkuhiljaa kroppakin alkaa päästä kärryille uusista ärsykkeistä, joita tietysti on tärkeää antaa, jotta kehitystä tapahtuisi. Tavoitteena on nostaa hapenottoa jo alkuvaiheessa treenikautta, jotta lajinomaisesta harjoittelusta loppukesällä/syksyllä saataisiin enemmän tehoa irti. Lisäksi voimaharjoitteluun on keskitytty tarmokkaammin kuin monena aiempana vuonna. Imatran EM-projekti on siis täydessä vauhdissa ja sujuu hyvin.

Syksyllä on luvassa radikaalein muutos elämäntilanteessani, sillä otin vastaan opiskelupaikan Jyväskylän yliopistossa humanistisessa tiedekunnassa Historian laitoksella. Edessä on siis muutto uuteen kaupunkiin, muutto yhteen Ellan kanssa, jälleen uusi opiskelupaikka ja uudet kaverit hommattavana. Toki Jyväskylässä asuu paljon tuttuja suunnistajia, meitä maajoukkuehiihtosuunnistajiakin paikkakunnalla on puolenkymmentä, ja olosuhteet varsinkin sulan maan harjoitteluun ovat erinomaiset mäkisissä maastoissa. Eiköhän tästä hyvä tule! Uudenlaiset ärsykkeet myös muilla elämänalueilla lienevät yksinomaan positiivinen asia.

Kausi 2015-2016 paketissa

Talvi meni, lumet ovat hiljalleen sulaneet, ja vaikka Kuusamossavielä suksi liukuisi, vietän enimmäkseen aikaani Sotkamossa, jossa muutenkin talven aikana vähäksi jäänyt lumi on jo huvennut siinä määrin, ettei suksi mahdu enää kovin laajaa rinkiä huilaamaan. Niimpä lienee aika vetää yhteen kauden tuloslaskelma, eli mitä jäi käteen, eli vieläkö tätä hommaaon mieltä jatkaa, vai joko hakeudutaan konkurssiin, kuten asian voisi koulun yrittäjyystunneilla opituin termein ilmaista. 

Kaudella 2015-16 Koillismaan hisumies otti tavoitteeksi menestymisen ja hyvät suoritukset Ylläksen maailmancupissa (sijoittuminen 8 parhaan suomalaisen joukkoon), paluun hiihtosuunnistuksen SM-mitalikantaan, sijoittumisen jokaisessa henkilökohtaisessa SM-kilpailussa 10 parhaan joukkoon (plaketeille) ja viesteissä KEV SkiO-Teamin joukkueessa pääsyn mitaleille. Lisäksi pyrkimyksenä, joskaan ei virallisesti julkistettuna tavoitteena oli murtautua yllättäjänä EM-kisajoukkueeseen Itävaltaan. Tavoitteisiin päästiin melko mukavasti:

Ylläksellä meni koko sarjavihkoon, ei tavoitteisiin tai edeslähelle.

SM-kausi starttasi sprintillä ja sprinttiviestillä, joista molemmista tarttui matkaan mitali, jolloin loppukauden saattoi vetää rennosti, kun itseluottamus nousi kohisten. SM-näyttö ei vielä riittänyt EM-kisapaikkaan, mutta kävin lähempänä kisalippua, kuin moni uskoi ennakkoon mahdolliseksi. Keskimatkan SM-tavoite ei toteutunut, sillä kisat siirtyivät Lumirasteille, joiden ratamestarina toimin. Pitkän matkan järjestäminen onneksi onnistui Häkärinteillä, ja ylsin tavoitteen mukaiseen 10-sakin sijoitukseen, vaikka fyysisesti päivä oli vaikea. SM-viestissä KEV SkiO-Team jäi harmillisesti neljänneksi.

Kehitystä hiihtovauhdissa ja ominaisuuksissa en lopulta mitannut ulos enää keväällä, sillä sairastuminen Lapin Lumirastien jälkeen vesitti tarkoituksen osallistua sileän hiihtokisoihin, paranemisen jälkeen ei enää ollut motivaatiota. Päätin aloittaa ylimenokauden ja keskittyä tekemään rästissä olevat kouluhommat sisään, mikä tarkoitti lähinnä suurta määrää ylimääräisiä hierontatunteja Vuokatin hierontapolilla.

Vaikka alkukausi oli tahmea, varsinaisella pääkisakaudella onnistuin venymään oman tämänvuotisen tasoni yläalueella oleviin suorituksiin. Tavoitteet täyttyivät tyydyttävästi, mutta parempaan jäi varaa - reilusti. Yksi asia kuiteniin huolestuttaa: Suomen talvet. Minun sielunmaisemani hiihtosuunnistus on runsaalla lumella tapahtuvaa, nautittavaa talviurheilua, jossa urilla on muutakin kuin poikittain uran halkaisevia juuria ja jäistä sammalta, lämpötila on mieluummin reilusti pakkasella kuin niin helteellä, että sade tulee vetenä niskaan, eikä joka kurvissa ja laskussa tarvitse jännittää joka lihassolullaan purukalustoa myöten, pysyvätkö välineet ja kehon osat ehjinä. Viimeiset vuodet ovat tehneet "oikeista hisukisoista" enemmän harvinaisuuksia kuin tavallisia kokemuksia. Jopa Kuusamossa järjestetyt Lapin Lumirastit olivat olosuhteiltaan minulle itselleni pettymys, vaikka kilpailijat ylistivätkin enimmäkseen niin ratoja, puitteita kuin keliäkin.

Totuus on, että perimmäinen nautinto loskakisoista jää puuttumaan, ainakin minun kohdallani. Kyseinen nautinto on kuitenkin niin suurta ekstaasia, että aion vielä jatkaa sen tavoittelua ainakin pari vuotta uskoen, että joku järjestäjä vielä solmii yläkertaan niin hyvät suhteet, että kisataan huippuolosuhteissa. Pidän peukkuja Imatran EM-kisojen puolesta, sillä sinne on oma tähtäimeni ensi talveksi asetettu! Tämä kausi oli tason palautuksen aikaa. Ensi kaudellatavoitellaanjo selkeää kehitysaskelta kohti maailman kärkeä!

Kevät on kulkenut rauhallisesti. Pikkuhiljaa olen ottanut tuntumaa kesän suunnistushommiin: Stadisprintti ja Helsinki City-O avasivat kauden lentäen tekemälläni viikonloppureissulla pääkaupunkiin. Hiukan epämääräistä vaivaa vasemmassa nilkassa esiintyi, joten juoksuhommissa olen edennyt varovaisemmin kuin halut olisivat antaneet myöten. Nyt vain lihaksisto kuntoon ja loikkimaan kehitysaskelmia kohti loistavaa tulevaisuutta.

Kiitos yhteistyöstä parin viimeisimmän, vaikean kauden aikana: Pölkky Oy ja Kuusamo hirsitalot, joiden myötävaikutuksella leireily jakilpailu on paljolti mahdollistunut, Nonamesport, joka on vaatettanut minut sään mukaisesti ympärivuotiseen harjoitteluun, Normark, jonka kautta Peltosen sukset ovat löytäneet kotiosoitteeseeni, ja Rexin voiteet pitäneet niiden pohjat kilpailukykyisen liukkaina vaikeissakin olosuhteissa, sekä Kuusamon Erä-Veikot, seura, joka osaltaan huolehtii urheilun ja kilpailun mahdollistumisesta käytännössä.

Erityiskiitokset menevät vielä erikseen isä-Akille ja Tiina-äidille, joiden tuki on ollut monipuolisinta. Olkaa pliis mukana jatkossakin! Ja Eivind Tonnalle, joka luotsasi hiihtosuunnistusmaajoukkuetta viiden vuoden ajan, ja oli erityisen taitava valmentaja. Muutama sana oikeaan aikaan oikeassa paikassa riitti valamaan uskoa ja motivaatiota, ja toisaalta lyömään jarrut pohjaan ennen kuin harjoittelu meni överiksi ja kunnolla ojaan. Maajoukkue jatkaa kohti koti-EM- ja Venäjän MM- kisoja uuden päävalmentajan johdolla, kuka se on, sen aika näyttää.

Vaihtelua

Välillä sitä kaipaa hiukan vaihtelua. Niinpä päätin uudistaa hiukan blogin ulkoasua - ihan vain itseäni piristääkseni. Samalla ajattelin vaihteeksi kirjoittaa jotain. Kummallista, miten 24 tuntia saa käytettyä niin helposti (vieläpä päivästä toiseen) ettei juuri ehdi miettiä sellaisia harrastuksia kuin kirjoittaminen. Koulussa kuluu aikaa viikolla 6-8 tuntia päivässä, lisäksi treenaamiseen hupenee parisen tuntia, ruokaa pitää laittaa ja syödä, välillä jopa tiskata ja yrittää järjestellä kämpän vähäisiä asuinneliöjä... Siihen päälle jos meinaa kirjoitella, joutuu jo kohta tinkimään yöunista (mitä ei urheilijana oikein saisi tehdä, mutta harmikseni joudun myöntämään että toisinaan siihen syyllistyn). 

Eipä silti, joululoman jälkeen tuntui parin viikon ajan, että loma jäi päälle. Koulun jälkeen ei oikein viitsinyt tehdä mitään järkevää (paitsi treenata), ja koulussakin aika kului huonosti. Hierominenkin tuntui puuduttavalta ja raskaalta. Viime viikolla olotila kuitenkin yhtäkkiä piristyi taas. Dumppasin kaikenlaiset ylimääräiset ajanvietteet, kuten vaikkapa Netflix-sarjat ja -leffat, ja tartuin pitkästä aikaa mielenkiinnolla anatomian kirjaan, kertailin hierontaotteiden fysiologisia vaikutuksia ja aloin taas tykätä hieromisesta koulussa. Tottapa siinäkin on kyse vaihtelusta. Jokatapauksessa tämä innostus tuli hyvään aikaan, sillä ensimmäinen tutkintotilaisuus lähestyy jo, ja anatomian pitäisi siellä tulla jo aika tavalla selkärangasta. 

Urheilupuolella vaihtelua on ollut koko ajan. Harjoittelu ei saa yksipuolistua ja puuroutua, joten niin määrässä kuin harjoitustavoissakin olen hakenut variaatioita. Nyt painotus on nopeudessa ja kestävyydessä, joten teen räjähtävää voimaharjoittelua, spurtteja ja lyhyistä, kovatehoisista intervalleista koostuvia tehoharjoituksia, joiden välissä käytän aikaa rauhallisiin PK-lenkkeihin. Ja kisakausi on juuri kääntymässä kuumimmilleen, joten hisukarttoja pyörittelen niin paljon kuin vain ehdin. Viime viikonloppuna reissasin Joutsenoon, jossa järjestettiin Rieskarastit. Luntahan ei ollut hirveästi, ja sekin vähä oli melko jäistä, joten kaluston ja kehon puolesta sai noudattaa varovaisuutta. Sprintissä tulikin reilusti takkiin, kun side irtosi suksesta radan puolivälissä kesken jyrkän ylämäen. Seuraavan päivän pitkällä matkalla meno oli kuitenkin tasaisen vahvaa ja saavutin kauden ensimmäisen voiton. Kotiin tuomisina oli siten joutsenolainen ohrakas, eli sikäläisittäin rieska. meillä päin rieska tarkoittaa toki ihan toisenlaista leipää... Vaihtelua siinäkin, muuten on tullut syötyä lähinnä ruispaloja.

Kuusamon Erä-Veikkojen hiihtosuunnistus on tällä hetkellä vahvimmillaan vuosikausiin, ja olemme puuhastelleet pystyyn oman instagram-tilin: KEV SkiO-Teamin kuulumiset löytyvät nyt sieltä valokuvien muodossa. Ensi viikonloppuna päivitetään sitten sinne onnistumisia SM-urilla, sillä Hauhon Sisu aikoo ilmeisesti uhmata itse luontoa ja järjestää SM-sprintin lumiolosuhteiden ollessa... No, jos ei nyt huonot niin ainakin heikot. Eipä siinä, mitalit jaetaan, ja niistä taistellaan siis lauantaina henkilökohtaisessa sprintissä ja sunnuntaina sprinttiviestissä. Hyvä vain, että ainakin yhdet SM-kisat saadaan järjestettyä etelässäkin; Kuusamossa kilpailtavilla Lapin Lumirasteilla ja niihin sisältyvällä SM-erikoispitkällä me KEV SkiO-Teamin jäsenet emme pääse viivalle, joten ainoat lumivarmat kisat jäävät meiltä väliin. Toivotaan että lunta vielä ehtisi sataa helmikuun aikana. Tulevina vuosina lunta saisi taas olla vähän reilummasti, ihan vaan vaihteen vuoksi.

Rutiinia tavoittelemaan

Rutiinin puute oli varmaan yksi keskeinen syy maailmancupin pettymykseen. Muillakaan ei varmasti ollut sen kummempaa kokemusta hisu-urilla pyörimisestä kuin minulla, mutta jostain syystä otin enemmän paineita ja luotin itseeni vähemmän. Ehkä taustalla oli edelleen kokonaan mönkään mennyt viimekausi, ja sen myötä hirmuinen halu näyttää että kyllä minultakin yhä vauhtia ja kykyjä löytyy.

Rutiinin puutteseen auttaa tietysti vain toistojen tekeminen, ja niitä syntyy laadukkaiden harjoitusten ja kisojen kautta. Niimpä olen koettanut hyödyntää Kuusamossa ollutta harjoitusurastoa Huuhkajalammella, osallistuin KEVn järjestämiin katsastus- ja WRE-kisoihin Kuusamon Oivangissa, sekä kansallisiin hisukisoihin Paljakassa ja Ounasvaaralla. Paljakan urastoa pyrin käyttämään harjoitteluun, kun pakkaset hiukan lauhtuvat, ja Joutsenossa järjestettävissä kisoissa käyn vielä syventämässä otettani urastolla liikkumiseen ja kartan lukemiseen. 

SM-kilpailuissa rutiinia ei enää saa puuttua. Luottamus omaan tekemiseen pitää saada sille tasolle, ettei tarvitse vapista lähtöviivalla. Sillä hisussa ratkaisevinta on se, että joka hetki on kirkkaana mielessä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Mihin kääntyä, minkä mutkan takana leimata, mihin suuntaan lähteä baanalla, milloin katsoa karttaa... Nämä jutut tulevat hyvänä päivänä selkärangasta, mutta niiden pitää tulla sieltä myös huonona päivänä. Fyysinen kapasiteetti lisätään sitten siihen. 

Tärkein tavoitteeni seuraavien kahden viikon aikana on saavuttaa riittävä rutiini, jotta voin tehdä hyvää suoritusta SM-kisoissa, olipa fyysinen olotilani mikä tahansa.

Luokaton kauden avaus

Kolme starttia, kolme floppia. Maailmancupkiertue Ylläksellä ei juuri positiivisia muistoja tarjonnut. Sprintti, keskimatka ja pitkä matka kuuluivat kisaohjelmaani, vieläpä mieleisessäni (edellä mainitussa) järjestyksessä, ja juuri minulle sopivilla urilla ja radoilla - tai niin luulin. Todellisuus olikin toista. Kunto tuntui olevan hyvä, ja lahjomattoman gps-seurannan perusteella vauhti oli hyvinkin riittävää tavoitteeseeni, eli 20 kärkeen ja 8 parhaan suomalaisen joukkoon. Mutta jos kasetti ei kestä, vauhdilla ja fiiliksellä ei ole mitään väliä.

Sprintti oli ohjelmassa perjantaina 27.11. Suksi toimi loistavasti. keli oli upea, aurinko paistoi ja pakkasta oli mukavasti muutama aste. Kisa oli lähinnä vauhdikasta ja vaarallista laskua, haastavia mutkia ja kiemurtelevaa reittiä kulkevaa toteutusta. Myönnän ettei olotila ollut erityisen rentoutunut ennen starttia, mutta olin hyvin keskittynyt ja käynyt mielessäni läpi kisan kulun useampaan otteeseen. Ykköselle laskiessa kaaduin ensimmäiseen risteykseen. Kolmoselle mennessä en nähnyt baanalta oikealle kääntyvää uraa, vaikka kuinka tihrustin ladun reunaa. Neloselle en ehtinyt edes tehdä reitinvalintaa, kun jo hiihdin väärää uraa väärään suuntaan. Kutoselle hiihdettyäni huomasinkin hiihtäneeni ysille. Siinä kohtaa saattoi jo todeta, että peli oli ohi. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Ajatella oleellisia asioita ja keskittyä paremmin? Ainakin lasit olisi pitänyt jättää pois, ne estivät näkemästä lumen pinnan muotoja kunnolla.

Iltapäivällä hiihtelin huoltavaa perinteistä Karpin ja Tauskin kanssa, ja pettymykset puitiin ja mieliala nousi. Lauantaina kävin vain testailemassa suksia, ja ottamassa pieniä hermottavia nopeusvetoja siinä ohessa. Keskaria odottelin luottavaisemmin.

Keskimatkan hetki koitti sunnuntaina 29.11. Sukset olivat todella liukkaat, keli oli kova ja paikoin jopa jäinen. Mieli oli rennompi kuin sprintissä. Hiihtovauhti riitti taas loistavasti. Mutta ajatus ei pysynyt edellä, vaan laahasi jäljessä tai enintään aivan suksen kärjissä. Sujuvuutta ei syntynyt, kuin hetkellisesti, ja matkan varrella kertyi kolmisen minuuttia virhettä eron kärkeen ollessa lopulta nelisen minuuttia. Keskittyminen ei ollut nytkään kohdillaan, ja tuloksena oli pummeja ja pettymys. Huonoimpina rastiväleinä mainittakoon 10-11, 11-12 ja 12-13, jotka kaikki menivät vihkoon. Vahvistus vauhdin riittämisestä oli kuitenkin saatu. Ei kun odottamaan tiistain pitkää...

Maanantaina kevyt lenkki ja pään tuulettaminen, muuten lepäilyä.

Tiistaiaamu valkeni, olo oli hyvä, lihaksisto tuntui toimivan ja olevan kunnossa, olo oli luottavainen ja vihdoin oikeasti rento. Tiesin että lähden yhteislähdössä takarivistä, tiesin että lähtö on ahdas ja siksi epätasapuolinen, joten ihan turha yrittää mitään kärkisijoitusta heti alkuun. Suksi toimi melko hyvin, keli oli pehmyt. Lähtömerkki annettiin ja hyökkäsin urille kansallisen ryhmän keulassa, muutaman ulkomaalaisen ohittaneena. Luin karttaa yhtä selkeästi, kuin jos se olisi maannut pöydällä kotosalla ja olisin tutkiskellut sitä kaikessa rauhassa ajanvietteenä. Urien risteykset taittuivat ongelmitta, en kompuroinut, horjunut, tai epäröinyt. Kisa eteni rennosti ja kovaa. Uskalsin tehdä omia ratkaisuja, ja olin 5-6 välillä kärkiletkassa kolmantena. Sitten tuli penkka ja kapea ura, ja käteni olivat tyhjät. Sukset olisi pitänyt kantaa, mutten uskaltanut tehdä päätöstä avata siteitä. Epäilin pehmeän lumen tarttuvan ja paatuvan monojen pohjiin ja estävän suksien kiinnittämisen uudelleen. Huomasin, ettei voimaa ja kykyä edetä vain ollut, ja porukkaa lappoi ohi. Lopulta pääsin ylös, ja sen jälkeen kaikki tuntui taas sujuvan, ja tiesin että suunnistuksellisesti pystyn tekemään yhä loistavan kisan, johon voin olla tyytyväinen. 

Sitten toisella lenkillä tapahtui jotain. En tiedä, miksi tein virheen, mutta se tuli juuri parhaalta tuntuvalla hetkellä, kun olin flow-tilassa, ja kaikki tuntui sujuvan. Viimeinen risteys ennen rastia meni väärin, ja sitten pummasin kuusi (6) minuuttia etsien rastia, oikeita risteyksiä ja lopulta itseänikin. Tommi Härkönen, suomalaisen hiihtosuunnistuksen tulevaisuuden lupaus, pelasti minut eksymästä enempää, ja johdatti minut lopulta rastille. Vasta GPS seurantaan piirtynyt viiva kertoi minulle, mitä olin oikeasti tehnyt. Itku meinasi päästä kun näin sen...

Loppumatka meni taas sujuvasti, mutta viimeisen lenkin lopulla sorruin vielä virheeseen. Rastilta 25 lähdin kaaduttuani turhan hätäisesti ja käänsin yhden uran liian aikaisin oikealle, ja siitä seurasi turha koukku, joka maksoi Sampo Hyppölän verran tuloslistalla. Eipä siinä mitään, Sampo oli parempi suunnistamaan lopussa, ja näin jälkikäteen olen tyytyväinen siitä, että hän onnistui miehekkäästi pitämään minut takanaan loppukirissä. Hyvä Sampo!

Tällä viikolla keräilen viikonloppuna kylvettyä satoa, eli koetan oppia virheistäni. Muutama tehokas karttaharjoitus, paljon rauhallista hiihtelyä Ylläksellä, ja vielä yksi kilpailu sunnuntaina odottavat. Toivon mukaan oppirahoja ei maksettu turhaan maailmancupissa, ja ensi viikonlopun suorittaminen ei ole yhtä hirveää suhaamista.

Hisukautta avaamassa

Ja heti edellisen, vasta kaksi viikkoa kirjoittamisen jälkeen julkaistun tekstin perään tietoa viimeisimmän viikon tapahtumista. Eli oleskelusta talven ihmemaassa!

Torstaina viikko sitten jätin Vuokatin olosuhteet taakseni, karistin Kainuun vähäiset lumihiutaleet kantapäistäni ja suuntasin Kian keulan kohti Lappia. Lauantaina hiihdin kilpaa Rovaniemen Suomen cupin vapaan hiihtotavan 10km kisassa. No eihän se kulkenut... Tai perus matkavauhtiin pääsi helposti, mutta mitään puristusta siitä ei saanut aikaiseksi parhaallakaan tahdolla, vaikka kannustusjoukkojakin riitti Mustin lenkin nousuissa. Eipä siihen tosin valmistauduttukaan erikseen...

Rovaniemeltä matka jatkui Saariselälle, hisumaajoukkueen leirille. Tievatupa, joka on isännöinyt hiihtosuunnistajia Ensilumen rastien ja leirien merkeissä jo vuosia, toivotti meidät taas tervetulleiksi huippuolosuhteisiin. Lunta oli sopiva parinkymmenen sentin kerros: tarpeeksi peittämään kivet ja kannot, muttei liikaa urien ajamisen kannalta. Niimpä Urpalaisen pojat saivat viriteltyä uraston huippukuntoon, ja pystyimme tekemään viimein laadukasta lajiharjoittelua. 

Alle liitettynä muutamia karttakuvia viimeistelyleirin harjoituksista. Tilannekuvia itsestäni en saanut. iPhonessa on niin p***a akku, että koko laite hyytyi yhden Misa Tuomalasta otetun, tärähtäneen kuvasarjan jälkeen, ja jollassa on niin p***a kamera, ettei sillä saa kuvaa muuten kuin syväjäädyttämällä kuvattavan kohteen liikkumattomaksi ja valaisemalla koko alueen muutamalla Tuomas Kotron kokoamalla 100 000 lumenen yösuunnistuslampulla. Tähän liittyy sekin, että Misa ikäänkuin pakotti minut liittymään instagramiin tuossa pari päivää sitten. Oli tarkoitus ottaa minulle ensimmäinen instagram-kuva samaan syssyyn, mutta vihkoon meni, kuten selostin.

Erä-Veikkojen edustus hisun maailmancupissa Ylläksellä. Teemun kanssa jyräytetään kansallisesta ryhmästä! Perjantaina 27.11. alkaa, ohjelmassa sprintti. Ja kisa lähetetään Kestävyysurheilu.fi:n toimesta netti-TV lähetyksenä. Muista katsoa! ;)

Syyshässäkkää

Terve!

On ollut vähän tekemistä. Monipuolisesti. Koulua, treeniä, reissaamista, hierontaa!! Mutta myös arkista puuhaa kämpillä: ruuan laittoa, tiskaamista, siivoilua (joksus tilapäisessä mielenhäiriössä, jollainen iskee yleensä jos pitäisi lukea tentiin tai tehdä muita kouluun liittyviä hommia), kauppareissuja... Jos ei muuta niin leffojen tuijottelua sängyllä pötkötellessä. Jokatapauksessa, paljon hyviä tekosyitä, miksei blogia ehdi kirjoittaa ;)

Jaan kuulumiset kolmeen osaan, kolmesta eri näkökulmasta on helppo jäsentää pitähkö ajanjakso niin, että itsekin tiedän, mitä on tullut tehtyä.

Treenien suhteen:

Todella onnistunut, jatkuva treenijakso suunnistuksen SM-kisojen jälkeen. En väitä, että treenimäärät olisivat mitenkään tähtitieteellisen suuria, koko kauden aikana harjoituspäiväkirjassa on tasan yksi yli 20 tunnin viikko, mutta olen hiffannut, että yksittäisiä hyviä viikkoja on ihan turha tehdä, jos niiden välissä on 3-4 viikkoa, joiden ajalta hpk kertoo sellaisia tapahtumia kuin: flunssa, motivaatiopula, kiputilat, stressi, ei kulkenut, ei jaksanut, jumissa on... Niinpä olen treenannut hillitymmin, raskaammat viikot ovat pyörineet 15 tunnin ympärillä, kevyemmät 10 tunnin pinnassa, välillä jopa sen alle. Sen sijaan harjoitusten rytmitykseen olen panostanut huomattavasti. Kovia harjoituksia on ollut tasaisesti, kovilla viikoilla ne ovat olleet tosi kovia, kevyemmillä ala-VK alueella. Huoltavia on tehty sopivasti välissä, ja nopeutta ja voimaa ylläpitävinä siellä mukana.

Tästä on seurannut, että viime aikoina kroppa on ottanut harjoittelua vastaan, olen hiljalleen lisännyt määriä, olen pysynyt terveenä - pitkästä aikaa! Pitääkin taas ottaa vitamiinit ja sinkit tähän väliin... Maajoukkue leireili Vuokatissa muutama viikko sitten, samalla viikolla, kun ensilumen latu avattiin. Taas kerran oli mahtavaa treenata porukalla, jopa aina niin karmaiseva rullahiihtosuunnistus oli mukavaa, ja tuntui, että jonkin tasoista kulkuakin oli muutamassa intervallissa, kun hyökkäsimme porukalla Kajaanin keskustaan siihen ainoaan kellonaikaan, kun sielläkin on ruuhkaa... No, muutama verinen polvi sinne tai tänne, kunhan se ei osu omalle kohdalle.

Kävin kiskottelemassa mattotestin Rovaniemellä leirin jälkeisen viikon päätteeksi. Tulokset pistivät mietteliääksi, sillä kynnykset ovat romahtaneet vielä arvioituakin enemmän viime vuoden aikana. Töitä on siis tehtävä vielä paljon, mutta viime kuukausien hyvä meininki lupaa kuitenkin positiivista kehitystä talveen. En haaveile juurikaan EM-kisaedustuksesta vielä tänä talvena, mutta vuoden päästä koti-EM Imatralla on tavoitteissa. Tämän talven kisakauden avaus tapahtuu Ylläksellä 27.11. Maailman cupin sprintissä, Suomen kansallisessa ryhmässä. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, helmikuun SM-kisoissa ollaankin jo hyvässä lyönnissä.

Koulun suhteen:

Anatomiaa on opiskeltu, kädet ja jalat tunnetaan nyt lihasten ja luiden osalta, ja vartalon parissa pänttääminen on aloitettu. Hierontaa on harjoiteltu koko ajan, ja asiakashieronnat alkoivat lokakuun toisella viikolla. Aikoja voi varata, jos sattuu olemaan Vuokatin seudulla käyntiä, osoitteesta http://www.vuokattisport.fi/tilat-ja-palvelut/tilat-ja-palvelut-etusivu/hierontapalvelujen-ajanvaraus. Meikäläinen on siellä myllyttämässä maanantaisin ja keskiviikkoisin. Viihdyn Vuokatissa, ja hierojan opinnot ovat jaksaneet kiinnostaa ja innostaa. Eikä huonosti mene, tenteissä olen pärjännyt hyvin, vaikka lukuaikaa on tullut käytettyä enemmän ladulla ja vaaran maisemissa, kuin kirjojen ääressä.

Asumisen suhteen:

Kämppä on mukavalla paikalla, ja mukavan kokoinen yksin asuttavaksi. Olen tottunut täällä asumiseen aika mukavasti, ja kun saa itse luoda omat rutiinit ja rytmit, onhan se vapauttavaa. Sotkamo on minulle aivan sopiva paikka; ei puutu mitään mitä minä tarvitsen, ja treeniolosuhteet ovat kohdallaan. Täällä on hyvä olla, ja kun vielä lunta ihan kunnolla sataisi, en muuta kaipaisi.