Loman loppumetrit

Viime viikko oli täynnä suunnistusta, vaikkakin suunnistus jäikin osaltani vähän suunniteltua vajaammaksi. MM kisat juostiin Skotlannissa, ylämaiden upeissa maisemissa, ja siinä sivussa myös Scottish 6 days -rastiviikko. Suunnitelmissa oli siis tietenkin suunnistaa itse rastiviikolla, ja loppuaika seurata MM-mitalitaistoja pääkallopaikalla unohtamatta taitoharjoituksia aina sopivassa välissä.

Matka alkoi Kuusamon lentokentältä 30.7. lennolla Helsinkiin, jossa tapasin matkanjärjestäjäni/matkaseurani, eli Ellan ja Ellan perheen. Yö Hiltonissa ja aamulla varhain aamupalan kautta taas lentokentälle. Odottavaisin tunnelmin noustiin Norwegianin kyytiin ja koko 31. päivä kuluikin oikeastaan matkustaessa, ensin Lontooseen Gatwickin lentokentälle, ja sieltä edelleen Invernessiin.

Majapaikkamme (Crubenbeg Highland Holiday Cottages/Fernlea cottage) oli todella viihtyisä, siisti ja kodikas, ja sijaitsi noin tunnin ajomatkan päässä Invernessistä A9 tietä etelään. Naapureina oli muunmuassa lehmiä ja pieniä paikallisia kaniineja, jotka puputtivat ruohoa aivan keittiömme ikkunan alla. Lähellä oli myös kaunis koski, jonka vierellä kulki mukava iltalenkkipolku. Ainoa miinuspuoli oli, että sieltä oli ajomatkaa kisapaikoille puolisentoista tuntia, joten lopulta MM-kisojen seuraaminen paikanpäällä rajoittui lähinnä sprintin finaaliin maanantaina. 

Samana päivänä juoksimme ensin itse pohjalle rastiviikon ensimmäisen kilpailun Achagourissa. Maasto ja siten ratakin olivat todella vaihtelevia ja mielenkiintoisia. Alusta oli paikoin todella vauhdikasta kangasta, mutta kohta taas hyvin raskasta, upottavaa suota tai polven korkuista kanervaa. Virheeseen sorruin kuitenkin polkuviidakossa, joka osoittautui jousiammuntaradaksi. Kymmenisen minuuttia meni vajaan parin minuutin välillä. En tosin ollut ainoa, joka sekoili juuri siellä, mutta tympäisi siitä huolimatta... 

Illalla nähtiin sitten kohtuullisia suomalaissuorituksia MM- sprintissä, ja manattiin ruotsalaisten mitalitilin kasvua Minnan ja Måren jäädessä tiukoissa sekuntitaisteluissa pois podiumilta. Itse jouduin tosin manaamaan illalla enemmän tuntemuksia kurkussani; ne enteilivät flunssan alkua. Niinhän siinä monesti käy, että kun stressi pääsee purkaantumaan, sairastuu. Skoteissa ei tarvinnut stressata tiistairastijärjestelyistä ja kartoittamisesta, tai oikeastaan muistakaan kotipuolen hommista, ja niinhän siinä sitten kävi että tiistaina heräsin aivan tukkoisena.

No, sanomattakin lienee selvää, että suunnistelut vähenivät heti aika reilusti, tosin neljäntenä päivänä en malttanut jättäytyä pois, vaan lähdin kävelemään rataa Darnawayn pyökkimetsiin. No, kävelypakko lähinnä suututti vain lisää, sillä sen veroista lentokenttäpohjaa näkee harvoin. Lopun kolmella rastivälillä en pystynyt hillitsemään itseäni, vaan hilputtelin aika kovaakin vauhtia, sillä halusin haastaa itseni kartanluvussa nopeassa suppamaastossa. Hyvinhän se menikin!

Seuraava päivä oli osaltani kulttuurielämysten täyteinen. Kisan jätin väliin varmuuden vuoksi, jotta voisin ainakin kevyesti kulkea viimeisen päivän kisan MM-pitkän matkan maastossa. Loch Nessin hirviötä bongailtiin, ja kuuluisaan järveen tutustuttiin video-esityksistä koostuvan museokierroksen kautta (Loch Ness centre & exhibition). Lisäksi ajeltiin roadrippiä ja käytiin katsomassa, kun Tylypahkan pikajuna puksutti Harry Potter elokuvista tuttua viaduktia pitkin - varmaan kohti valhokoulun uutta lukukautta, kouluthan alkavat kautta Suomenkin näihin aikoihin.

Viimeisen osakilpailun aamuna olo tuntui paljon paremmalta, ja päätin osallistua kosaan. Glen Affricin pohjoispuolinen maasto kannatti kokea; mäntymetsäiset, paikoin saniaista kasvavat rinteet olivat todella kivoja juosta. Aivan täydellistä suunnistusta en sentään väitä tehneeni, mutta isoja virheitä ei tullut. Nautin joka hetkestä, ja flunssan jälkeiseksi startiksi juoksu tuntui todella vahvalta. Jäi tosiaan hyvä fiilis, saattaisin lähteä Scottish 6 days -viikolle toistekin!

Ennen kotiin lähtöä vietettiin vielä yksi päivä Skotlannissa rauhallisen vaelluksen merkeissä. Maisemat olivat kauniita, kuvia lisään jälkikäteen, kun olen saanut kaikki haluamani keräiltyä eri kameroista.

Hirveästi siihen ei jäänyt reissun lopuksi aikaa, sillä kun saavuin kotiin 11.10 iltapäivästä, olin jä kaksi päivää myöhässä koulusta. Nyt on opiskelu jo aloitettu, ja meneillään on kämpän sisustelu Sotkamon keskustassa. Hierojan opinnot siis käynnistyivät tänään, vieläpä varsin tehokkaasti, sillä pari tuntia tehtiin hommia jo käytännössäkin, selän ja hartioiden hieromisen parissa. Huomenna jatkuu taas.

Hyvää lomaa niille, joilla se vielä jatkuu, hyvää uutta lukuvuotta niille, jotka jo istuvat taas koulun penkillä, sekä työn iloa työssä käyville! Niin ja niille, jotka ovat intissä, tsemppiä isänmaan palvelemiseen! 

Suunnistuksen toisessa vinkkelissä

Oman huippu-urheilu-urani ohella yritän olla myös aktiivinen toimija seuratyössä. Välillä ehkä jopa huippu-urheilun kustannuksella, mutta kun nautin myös tästä suunnistuskortin toisesta puolesta, niin minkäs teet.

Omaa lepoviikkoani Saariselän leirin jälkeen siirryin viettämään Syötteelle Pasi Ikosen suunnistusleirille, jossa velipoikani Valtteri oli urheilijan roolissa, ja itse sain asettua enemmän huoltajan/valmentajan osaan. Hyvästä palautuksesta ja huoltoharjoittelusta se kävikin, sillä päivään kuului yleensä minulle vauhdiltaan rauhallinen karttaretki yhdessä keskivaikean taitoryhmän kanssa. Oli mukavaa ja antoisaa päästä näkemään nuorempien, tulevaisuuden huippujen suunnistustyöskentelyä maailmanluokan maastoissa. Loppuaika kului maisemia ihaillessa, ne kun ovat Syötteellä hienot säässä kuin säässä!

(Kaikki yläpuoliset kuvat on kuvattu huoneen parvekkeelta samaan suuntaan)

Tämän viikon piti olla harjoituskuormitukseltaan raskas, mutta rasitus johtuikin sitten enemmän muusta kuormituksesta. Tiistairastit lankesivat vaihteeksi meikäläisen harteille, ja kun oli kerrankin syy, niin kartoitin sitten ihan uuden maastoalueen Kuusamon raviradan ympäristöön. Kartoitustyö ja siimarin kiskominen kankaalle veivät aika paljon aikaa ja energiaa, ja pari tuntia harjoittelusta jäi uupumaan näin torstaihin mennessä. Onneksi tiistairastien osanotto oli hyvä, niin jäi itsellekin olo, että tehdyllä työllä oli jokin tarkoitus. 

Ainoan varjon päivälle jätti pieni välikohtaus hevosihmisten kanssa, he kun halusivatkin yllättäen juuri tuona iltana ravaamaan. Kaikkea ei aina ehdi ottaa huomioon, kun tekee yksin kaiken. Varsinkin kun radalla ei ollut näkynyt liikettä kertaakaan tänä kesänä siellä käydessäni. No, asiasta on tietysti nyt keskusteltu, ja toivon mukaan tästä ei jää mitään syviä arpia kahden hienon harrastuksen välille Kuusamossa. Nautitaan kaikki yhdessä niistä olosuhteista, joita meille on tarjolla!

Seuraavaksi edessä on Skotlannin reissu! Tarkoituksena on kannustaa suomalaiset hyviin suorituksiin maailmanmestaruuskisoissa, ja samalla nautiskella Scottish 6 days - rastiviikon tarjoamista radoista itsekin. 

Viikko "Selällä"

Lapissa on aina huikeaa harjoitella. Maisema on erilainen kuin kotona ja pitkätkin treenit tuntuvat lyhyiltä, kun keskittyy nauttimaan olosuhteista. Siksi päätin lähteä Saariselälle Kuusamon Erä-Veikkojen hiihtojaostoon tästä kaudesta alkaen perustetun Susi-tiimin leirille, vaikka Kainuun rastiviikko painoi vielä jäsenissä. 

Hyvät olosuhteet ja kova treeniseura ovat tietysti motivaation kannalta hyviä asioita, mutta kun pohjalla on kova kisaviikko, pitää maltti olla matkassa. Niinpä aloitin leirin käytännöllisesti katsoen makaamalla; lauantaina en tehnyt yhtään treeniä, ja sunnuntainakin vasta iltapäivällä kevyen PK1 pyöräilylenkin. Kevyt alku viikonloppuna kannatti, sillä viikolla tekeminen tuntui hyvältä, vaikka treenit vähän venähtelivät suunnitellusta.

Viikon pääharjoitukset olivat maanantaina tekemäni legstrong, keskiviikon sauvarinne (jossa sain treeniseuraa ja kiriapua entiseltä valmentajaltani, Kimmo Kymäläiseltä), sekä lisäksi torstaina tehty hiihtotreeni Kaunispäälle, jonne työntelin tassua ja wassua VK-MK tehoisesti, kaikkiaan kolme nousua. Uskoisin että se riitti tähän väliin...

Treeniviikon lopputulemana oli yli 23 tuntia perjantain jälkeen, ja päätin että tämä saa riittää. Lauantai olkoon taas lepopäivä, sillä perjantain vaelluksesta puolet kului krampannutta jalkaa raahaten. Alle kirjoiteltuna vielä hpk:n sanomaa.

La 11.7.: lepo

Su 12.7.: ap - lepo ja lihashuolto

     ip - PP PK1+RH(P) TT 2:00

Ma 13.7.: ap - legstrong + ver 1:40

     ip - RH(V) TT+W novot (2x3x20s) 1:50

     + kuntopiiri 20'

Ti 14.7.: ap - pitkä PK1 JK 4:30

     ip - lepo ja lihashuolto

Ke 15.7.: ap - sauvarinne (5x5'VK1-2+2x10'VK2-MK) 2:40

     ip - PP PK1 (PySu 20') 1:30

     ilta - JK 20'PK1

To 16.7.: ap - RH(V) 3x13' Kaunispää (TT+W+TT) 1:35

     ip - hölkkä/kävely PK1 1:10

Pe 17.7.: ap - pitkä PK1 Paratiisikuru 5:40

     ip - lepo ja lihashuolto

La 18.7.: lepopäivä

Kulkua kaivelemassa

Tällä viikolla nautiskeltiin kainuulaisista maisemista Suomussalmella Itäjärven   Maastossa. Kyseessä oli siis Kainuun Rastiviikko, itselleni se taisi olla järjestyksessään neljästoista - osana katkeamatonta putkea (lukuunottamatta viime kesää, jolloin KRV piti välivuotta ja Kuusamon Fin5 oli Suomen ainoa rastiviikko). Aivan varma en kuitenkaan ole, perhesarjassa olosta on jo aikaa, ja muutaman kerran olen sen jälkeen ehtinyt kiinnittää numerolapun rintaani, joten ihan jokainen kesä ei täysin palaudu mieleen vaikka miten pinnistää. 

Tässä rastiviikossa oli jotain mullistuksellista minulle itselleni: suunnistan ensimmäistä vuotta miesten sarjassa. Taso on kova ja leveä, eikä paikkaa eliittisarjaan tänä vuonna irronnut, vaikka alun alkaen sinne yritinkin. Huippuliiga ja MM-katsastus, eli kaikki kovat olivat paikalla, ja kun tossu ei ole viime kesänä ja tämän vuoden keväänä liikkunut kisoissa tarpeeksi usein tai tarpeeksi kovaa, eivät näytöt ja rankisijoitus riitä. Positiivista on se, että kulku on nyt ollut kuitenkin hyvää! Pitkästä aikaa, sillä edellisen kerran juoksu, hiihto, pyöräily, tai ylipäänsä mikään on ollut näin mukavan tuntuista niin kauan sitten, etten edes muista milloin se oli. On siitä yli vuosi. 

Kulkua on kaivettu viikoittain esimerkiksi maajoukkueen treenipatteriin kuuluvasta legstrong-harjoitteesta, joka rääkkää jalkoja erittäin monipuolisesti ja tehokkaasti. Lisäksi viime viikolla revin hieman maukalla sprinttisuunnistusvetoja Kuusamon keskustassa. Ella toimi ratamestarina, ja hyvä rata oli! Ehkä Ella ottaa ratamestarivastuuta 2017 SM-sprintissä Vaasassa? Vai olikohan se 2016... No kuitenkin.

Rastiviikko on tavallaan pikku testi. Jos kroppa kestää neljä kisaa viikkoon ja PK-harjoittelut päälle, voin tuulettaa ja todeta siirtyneeni uudelle tasolle harjoittelussani, jota on täytynyt rakentaa aivan uusiksi viime vuoden rikkonaisen puuhastelun jäljiltä. Tuntimäärät eivät vieläkään huimaa päätä, mutta nyt olen pystynyt jo usean kuukauden mittaiseen, jatkuvaan harjoitteluun, ja juuri jatkuvuus on tärkeää. 20 tunnin viikosta ei ole paljon iloa, jos seuraavat kaksi maataan flunssaisena vuoteessa, ja koetetaan välillä toiveikkaana pientä ulkoilua. Tätä tuli harrastettua viime kaudella.

Kuvassa suunnistusvetotreeni, jonka tein Severin tehotreeniksi tälle viikolle.

Tämä rastiviikko oli erittäin mukava, ensimmäisessä osakilpailussa suunnistin melkoinen flow päällä, yhteensä tuli ehkä pari minuuttia kaarrettua ja koukattua, mutta juoksu kulki loppua kohti paremmin ja paremmin. Muissa kisoissa kaarroksia tuli enemmän, mutta meno oli silti yllättävän hyvää, viimeisenä päivänäkin jaksoin iskeä ihan loppuun saakka.

3. Osakilpailun 4-5 välillä hyvä esimerkki pienestä kiertelystä. Sivuttaissuuntainen liike pitäisi minimoida, jos kiertävä reitinvalinta ei ole selvästi nopeampi. Välin alku olisi pitänyt vetää viivan vasenta puolta, tai vastaavasti loppu oikeaa. S-mutka on huonoin vaihtoehto.

Rastiviikko on nyt ohi, ja se teki tehtävänsä. Mies on aika puhki, viikonloppuna on tarkoitus ottaa rennommin ja palautua. Ensi viikko huhkitaan Saariselällä seuran hiihtoleirillä, eli treenaataan vielä kovaa. Sen jälkeen on sitten aika levätä.

Treenit kunnolla käyntiin

Vihdoin on alkanut tuntua kivalta taas urheilla. Meinasin jo alkaa intoilla reilu kuukausi sitten, mutta onneksi maajoukkuevalmentaja Eivind Tonna hyökkäsi harjoitussuunnitelmiani vastaan. Viime vuotisen sairastelun ja väsymyksen kierteen katkaisemiseksi piti aloittaa huomattavan kevyesti, kymmenen tuntia viikossa oli maksimi treenimäärä viime viikkoon asti. Tähän perusteena oli myös voimajakso: määrällisesti runsas kestävyysharjoittelu syö voimaharjoittelua. Onneksi joku muistuttaa näistä yksityiskohdista!

Voimakausi päättyi käytännössä Jukolan viestiin, joka kisattiin vajaat kaksi viikkoa sitten Paimiossa. Jouduin kahden päivän varoitusajalla joukkueen aloittajaksi, sillä Miika Haataja sairastui. No, farssihan siitä tuli, meikäläisen tämänhetkisellä juoksukunnolla ei paljon letkoissa roikuttu, päälle nelikymppiset, jopa viisikymppiset veteraanisuunnistajat jättivät minut polkupätkillä (yhtään vähättelemättä heidän omaa juoksukuntoaan) suorastaan hemmetin helposti. Puoli tuntia tuli kärjelle turpiin - liikaa.

Jukolaa seurasi viikko hiihtosuunnistusajattelua, sillä maajoukkue leireili Turussa Juhannukseen asti. Oli mukava päästä tekemään ensimmäinen kovempi treeniviikko. Joukkueen henki oli loistava, motivaatio ja hyvä energia olivat päällä joka harjoituksessa. Vuoden teemana on toisilta oppiminen, ja siinä olisi monelle seuratason ringillekin hyvää esimerkkiä. Kun kaikki laittavat omat hyväksi todetut menetelmänsä kiertoon, ja toisaalta jakavat viisautta siitä, mikä ei toimi, jokainen yksilö kehittyy paremmin ja saadaan aikaan sitä kuuluisaa ja kaivattua  laajempaa tasoa.

Rullahisusprinttiä Turussa.

Pyörä- ja rullahiihtosuunnistus ovat hyviä lajinomaisina hiihtosuunnistuksen taitoharjoituksina. Vauhtia ja valmiita uria kulkevia reitinvalintoja.

Tämä viikko oli syytä ottaa kevyemmin viimeviikon rullahisukisojen ja määrällisesti kovan harjoittelun jälkeen. Yhtä treeniä päivään, ja juhannusviikonloppu lepäillen. Ensi viikolla rehkitään taas tuplasti. Enemmän ja kovempaa!

Tämän päivän rullahisu Kuusamon keskustassa. Karttaa hieman manipuloitu hisukartan suuntaan... Hyvä treeni oli, vaikka hieman vettä tuli ja pariin otteeseen rulla luiskahteli alta.

Taas meni päivä pilalle lehtiä lukiessa...

Tarvitseeko minun kertoa, mitä mieltä olen tästä: http://www.hs.fi/kotimaa/a1432184481146 ??

Oikeusasiamies Maija Sakslin voisi käydä kokeilemassa, miltä tuntuu opetella päivässä 3-4 tuntia ja omaksua siinä ajassa käsketyt sotilaan taidot, ja vetää lisäksi kaksi lajiharjoitusta samalle päivälle. Samoin voisivat kaikki ne sietokykynsä äärirajoille ajetut varusmiehet, joiden mielestä urheilukoulu on niin paljon helpompi paikka suorittaa varusmiespalveluksensa.

Ei mulla muuta.

Ohi on!

347 aamua takana, tänään jäljellä 0! Varusmiespalvelus on taputeltu ja koittaa reservin aika. Kotiudun tänään Kainuun prikaatista, jossa olen palvellut tiedustelukomppaniaan kuuluvassa lumilajijoukkueessa. Puolustusvoimauudistuksen myötä Urheilukoulu siirtyi pois lakkautetusta Hämeen rykmentistä, ja kuuden lumilajin urheilijat palvelevat jatkossa Kajaanissa, vaikka valtaosa urheilijoista suorittaa palveluksensa Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa.

Minulle molemmat paikat tulivat tutuiksi, sillä urheilukoulun reserviupseerikurssi RUK järjestetään Kaartin jääkärirykmentissä. 22 viikon kurssi ajoittui loka-maaliskuun aikajaksolle, eli hiihtosuunnistajan kisakaudelle. Panostus huonosti menneen harjoituskauden jälkeen oli sotilaskoulutuksen puolella, ja palkkiona aherruksesta oli kurssin priimuksen arvonimi. Näin palveluksen lopuksi kävin vielä kerran Santahaminassa hakemassa kuuluisan priimuksen miekan, joka on alitajuisesti ollut haaveissani jo varsin nuorelta iältä saakka - siitä saakka, kun sain miekan olemassaolosta upseerienoltani kuulla.

Kouluttajat ylil Janne Tuhkalainen ja vääp Timo Varis suostuivat kuviin tuoreen vänrikin kanssa.

RUK priimus ja saapumiserän paras urheilija, maailman mestari alik Aleksi Karppinen.

Palveluksesta lumilajijoukkueessa ei voi juuri negatiivista sanaa sanoa. Järjestelmä on jo nyt ensimmäisen saapumiserän kohdalla ollut hyvin toimiva, ja sitä kehitetään palautteen pohjalta jatkuvasti. Hiihtolajien urheilijalle ei parempaa paikkaa ole. Treenaamaan pääsee, palautuminen onnistuu, kun hallitsee oman kroppansa ja ajankäyttönsä, ja sotilaskoulutuksen laatu on varmasti valtakunnallisestikin huippuluokkaa. Lumilajijoukkueen saapumiserä 3/14 keräsi kiitosta koulutustasonsa ja asenteensa puolesta niin omilta kouluttajiltaan, kuin myös tiedustelukomppanian peruslinjan kouluttajilta, komppanian päälliköltä ja aina pataljoonan komentajalta.

Reservissä jatketaan samalla levelillä kukin omalla tavallaan ja tahollaan. Kiitos ja kuittaus! Hieno porukka, paljon hienoja muistoja!

Totaalista sotaa

Kisakausi päättyi, ja sota alkoi. Viimeisten SM-kisojen jälkeen jäi viikko palautumisaikaa, ja sitten lyötiin rinkka täyteen, hihnat tiukalle, lumipuku päälle, ja paineltiin metsään.

Vihollinen hyökkäsi etelästä Kajaania kohti, ja urheilujoukkue joutui tiedustelukoulutettuna joukkona luonnollisesti tiedusteluryhmän tehtäviin. Ensimmäisellä viikolla oli kyllä suorastaan mukavaa olla metsässä, sillä sää suosi suurimman osan aikaa, ja tekeminen oli mielekästä - välillä enemmän, välillä taas vähemmän. TH4 huipentui vihollisen toisen portaan kärkijoukkojen väijyttämiseen ryhmän voimin strategisessa pisteessä Kajaanin eteläpuolella. Ajoneuvot yllätettiin, eikä hämmentyneellä jalkaväellä ollut juuri mahdollisuutta huippukuntoisia hiihtäjäsissejä vastaan. Takaa-ajopartio tuhottiin vielä nopealla ja tehokkaalla tuliylläköllä, ja jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla vihollisen vetäytyvän Kajaanista. Niin urheilujoukkuekin sai palata huoltotoimiin kotivaruskuntaansa.

Rajavartioston kaukopartioiden mukaan tilanne ei kuitenkaan ollut vielä ohi, vaan vihollinen keskitti joukkojaan uuteen yritykseen Kajaanin valtaamiseksi. Tiedustelijoiden käskettiin valmistautua uuteen tehtävään, ja urheilujoukkue käytti viikonlopun tehokkaaseen palautumiseen ja huoltotoimiin. 

TH5 oli vuorossa, ja urheilujoukkue eli 4. tiedusteluryhmä pakkasi varusteensa, ja painui korpeen. Kuusikon keskellä saimme perustaa tukikohtamme ja tähystyspaikkamme rauhassa, hyvässä suojassa vihollisen lennokki- ja partiotiedustelun katseilta. Oma lennokkitiedusteluryhmä oli lisäksi havainnut vihollisen johtoportaan ryhmittyneen alueelle, joka sijaitsi varsin lähellä urheilujoukkueen aluetta. Siksi valmistauduimme häiritsemään johtamispaikan toimintaa, ja tiedustelimme ahkerasti, mitä kohdealueella tapahtui ja liikkui.

Jos TH4:n keli oli mainio, niin TH5:n aikana nähtiin kaikki mahdollinen, mitä taivaalta voi tulla. Satoi lunta, satoi vettä, välissä pudotteli rakeita ja jäätävää tihkua, joka kasteli ja jäädytti kaikki vaatteet hetkessä. Häirintäiskun toteuttamista edeltäneenä yönä maahan ja puihin ilmestyi paksu kerros litimärkää, todella nihkeää räntä-lumi sekoitusta. Sukset eivät siinä juuri huilanneet, ja häirinnän suorittaminen osoittautui fyysisesti erittäin raskaaksi. Henkisesti vahva ja hyväkuntoinen joukkomme kuitenkin suoritti annetun tehtävän kunnialla, ja irtautui vihollisen alueelta tappioita kärsimättä. 

Vihollinen oli kykenemätön jatkamaan toimintaansa alueella johtamispaikkansa kärsittyä mittavia tappioita, ja oli siten pakotettu vetämään iskuportaansa Kajaanista. Oma operatiivinen yhtymä aloitti vastahyökkäyksen, jolla vihollinen Kainuun alueella torjuttiin ja lyötiin takaisin. Urheilujoukkue palasi hiihtäen kasarmille väsyneenä, mutta kunniakkaasti taistelleena ja tappiota kärsimättä.

Niin sodittiin pari viikkoa, ja ryhmän johtajan näkökulmasta ei tarvitse hävetä omasta tai ryhmän puolesta. Urheilujoukkue on täyttänyt koko palveluksen ajan paikkansa osana isänmaan puolustusvoimia, ja väitän että on vähintään yhtä iskukykyinen kuin mikä tahansa peruskoulutettu joukko, ja monilta osin jopa paremmin valmis. Fysiikka ei petä, ja kanttikin kestää, ja tiedustelijan perustaidot hallitaan. Jos joku tulee sanomaan, ettei urheilujoukkue ole suorittanut kunnon varusmiespalvelusta, hän ei tiedä mistä puhuu!

Yllä kuvassa todelliset taistelijat; alik Klinga(vas.ylä), alik Joensuu, alik Uusitalo, kers Erola (RVJ), Kok Aikio (RJ), alik Loukkaanhuhta, alik Peltoniemi, alik Mäkelä, alik Karppinen(vas.ala), alik Sarkkinen, alik Hilden, alik Tuomala ja alik Tyni.

Pommi tikittää

http://m.iltasanomat.fi/urheilu/art-1426675666362.html?ref=og-ref-t.co

Luin tässä taannoin twitterin kautta löytämästäni iltasanomien jutusta (linkki yllä) erittäin pysäyttävää tekstiä nuorten liikkumisesta. Suomea uhkaa liikuntapommi! Kaikki tuntuvat tiedostavan sen tosiasian, että liikaa aikaa vietetään tietokoneen ja muiden ruutujen ääressä ja liian vähän ulkona omaa fyysistä kuntoa hoitamassa. Tilanne on äitynyt jo nyt aika huonoksi.

Aiemmin ruudun tuijottelu on ollut lasten ja nuorten kotonaan harrastamaa vapaa-ajan vietettä, joka on korvannut pihapelit ja -leikit. Viimeisten parin vuoden aikana on ihmiskunta suuressa viisaudessaan kehittänyt taskukokoiset tietokoneet: älypuhelimet ja tabletit, joiden avulla ruutu voidaan ottaa mukaan työmatkoille, ruokapöytään, kouluun, ja muihin rientoihin. Ei ole enää montakaan paikkaa, jossa ei oltaisi tekemisissä netin ja somen, tai vähintään jonkin videopelin kanssa.

Nyt älylaitehurmos on menossa jo siihen, että koulujen opetuskin pitäisi sähköistää. Olisi kuitenkin syytä muistaa pari perusasiaa. Ruutujen tuijottelu on terveysriski, ja se passivoi meitä. Videopelit tappavat mielikuvituksen ja sitä kautta leikin, joka on lapsen motoristen taitojen kehittymisen edellytys. Lisäksi suurin osa lapsista oppii lukemisen ja laskemisen perusteet huomattavasti paremmin perinteisin menetelmin kuin uusien, hienojen aplikaatioiden avulla. Kun vielä muistetaan, että nuorisomme viettää jo pelkästään kotona liikaa aikaa ruutujen ääressä, ei voi olla oikein lisätä määrään oppituntien sähköistämisestä syntyviä tunteja.

Samaan aikaan kun mediassa vaahdotaan sote-uudistuksista, valtionvelasta ja sopeutuksista, Suomessa kypsyy katastrofi, joka toivottavasti olisi vielä ehkäistävissä. Tässä muutama Urheilusanomien esittämä faktatieto: Vain joka kymmenes 15-vuotias suomalainen nuori liikkuu edes sen verran, mitä terveyssuositukset MINIMISSÄÄN kehottavat. Joka viides koulun aloittava 7-vuotias on jo ylipainoinen. Palveluksensa aloittavien varusmiesten keskimääräinen kunto on surkein 40 vuoteen.

Hyvät naiset ja herrat, tämän sakin pitäisi olla parinkymmenen vuoden päästä yhteiskunnan tukipilari, veronmaksajat, jotka kannattelevat valtion taloutta ja elintasoa. Miten se onnistuu, jos koko sukupolvi on lihonut toimintakyvyttömäksi ja makaakin työnteon sijaan hoitokodeissa isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa? Kuka hoitaa, ja kuka maksaa hoidot? 

Vaikka kuulostaakin ristiriitaiselta kehottaa tällaisen jutun jälkeen lukemaan jotain netistä, niin kehotan silti lukemaan Urheilusanomien artikkelin liikuntapommista (ainakin mikäli tämä referointi ei vielä vakuuttanut), ja sen jälkeen pohtimaan, mitä voisimme itse kukainenkin tehdä jatkossa toisin tilanteen parantamiseksi. Lasten peruskunnon parantaminen tulee nyt nostaa myös politiikan keskiöön, ja lupaankin oman ääneni eduskuntavaaleissa sellaiselle ehdokkaalle, joka ottaa tämän asian sydämelleen. 

Hisua Alppimaisemissa

Terve vaan! 

Taas on vähän päässyt venähtämään tämä väli edelliseen tekstiin nähden. Paljon on tapahtunut Norjan reissun jälkeen. On seikkailtu SM-kisaurilla, joilla on ollut lunta enemmän ja vähemmän, suoriteltu RUKin loppukokeita ja ennen kaikkea reissattu ulkomailla.

Kun polla ei kestänyt SM-keskimatkan haastavia ratoja, ja jouduin tyytymään keskivertoa huonompaan suoritukseen Valkeakoskella, oli hyvä lähteä hakemaan kokemusta ja oppia ulkomailta - Itävallassa järjestetyltä SkiO-Tourilta! Reissuseurueeseen kuuluivat minun lisäkseni isä, pikkuveli Valtteri ja oma paremman näköinen puoliskoni Ella. 

Hyvä henki vallitsi varsinkin ruokapöydässä ;)

Lensimme Helsinki-Vantaalta Müncheniin torstaina 26.2. Sieltä matka jatkui vuokra-autolla eteenpäin kohti Turracher Höheä, joka on vuorisolassa Salzburgista etelään. Kaksi ensimmäistä kisaa olivat siellä, kisamaasto sijaitsi noin 1700-1900m korkeudessa. 

Ennen kisoja ehdittiin päivän verran totutella korkeampaan ilmanalaan ja hiihdellä hienoissa maisemissa. Hiihtolenkki tosin riitti paljastamaan tulevien kisojen luonteen: pelkää leveää baanaa ja penkkaa. Rasteja nimittäin oli tasaisin välein hiihtoladun varressa, eikä moottorikelkalla ajetuista urista näkynyt juuri merkkiäkään. 

Itse kisat eivät menneet ihan puikkoihin. Ensimmäisen päivän sprintissä tuloksena oli TAAS hylsy puuttuvan leiman vuoksi. Toisena päivänä sujui paremmin, mutta raaka rata vei mehut miehestä, ja suksella tuli turpiin. Suunnistusvirheisiin ei ollut varaa, eikä niitä onneksi kohtuullisen helpoilla radoilla tullutkaan. 

Heti pidennetyn keskimatkan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Wipptalia, jossa olisivat seuraavat kaksi kilpailua välipäivän jälkeen. Reitti kulki Italian kautta, ja kävimme matkalla Cortina d'Ambezzon entisessä olympiakylässä, Tour de Skin maisemissa. Varsinaista maantiematkailua!

Wipptalissa majoituimme pienessä Trinsin kylässä erään maatilan yläkerrassa. Majapaikka oli viehättävä ja viihtyisä, samoin olivat maisemat ympärillä. Välipäivänä ohjelmassa oli rauhallista käppäilyä vuoripoluilla, ja juoksentelua kylän kaduilla. 

Seuraavat osakilpailut olivat huomattavasti tasaisemmalla maalla ja alempana kuin ensimmäiset. Kisamaastona oli laakson pohja peltoaukeineen. Urasto puolestaan oli monipuolisempaa kuin aiemmin, ja oman lisähaasteensa toivat peltoja halkovat aidat, jotka vaikeuttivat ja paikoin estivät oikomista. Haastavinta tosin oli kartasta löytyneiden virheiden takia. Värit, symbolien koot ja etäisyydet eivät ihan vastanneet todellisuutta ja sääntöjä.

Kolmas osakilpailu oli jälkeen sprintti, joka meni omalla kohdallani aluksi erittäin hyvin. Olin kakkosena Stanimir Belomachevin jälkeen selvällä erolla kolmanteen, kun homma meni vihkoon. Juuri kun alkoivat viimeiset hiihtovälit, kuului pam! ja vasen sukseni sinkoutui jalasta. Side halkesi osiin, ja loppumatka meni potkutellen ja yhdellä jalalla tasapainotellen. 

Viimeinen päivä oli puolestaan keskimatkan kisa yhteislähtönä, ja aiempien kisojen rasitus painoi raskaasti. Itse tummuin kartanvaihdossa ja tein muutaman minuutin koukun kun jätin uuden kartan ensimmäisen rastin väliin, ja sitä täytyi palailla hakemaan... Eli loppuun asti ryssittiin.

Onneksi viikolla oli enimmäkseen hyvä keli, seura oli hyvää ja reissu muuten onnistunut. Näin ollen jäi hyvä mieli ja hyvät muistot. Tourin jälkeen ohjelmassa oli SM-pitkä, johon piti yrittää palautua. Toinen tarina on se, miten se onnistui...

Urheilun ja liikunnan suhteesta

Kaikki tietävät, että norjalaiset menestyvät maastohiihdossa laajalla rintamalla. Joku taisi taannoin kärjistää, että naisten hiihto on laji, jossa jännitetään, ketkä norjalaiset tulevat toiseksi ja kolmanneksi Bjørgenin voitettua. Miesten puolellakin vuonomaasta iskee koko ajan hiihtäjää palkintopallille, mainitaan vaikkapa Northug ja Sundby. 

Norjalaisten menestys ei tule tyhjästä. Olen nyt käynyt neljä kertaa Norjassa hiihtosuunnistuksen tiimoilta talviaikaan, ja kerta toisensa jälkeen olen saanut yllättyä asiasta, jonka tiesin; siellä hiihdetään! Kun lähdimme EM-kisaviikon välipäivänä 2011 rauhalliselle lenkille Sjusønistä, ei ladulle meinannut mahtua sekaan, kun joka suuntaan liukui katkeamattomana nauhana eri tasoisia hiihtäjiä. 

Laduilla näkyi melko tarkkaan otanta koko Norjan väestöstä aina termospullon kokoisista hiihtäjän aluista partasuisiin veteraaneihin, ja kaikkea siltä väliltä. Suomessa laduilla törmää lähinnä ikääntyneisiin kuntohiihtäjiin ja lapsiin, joille ei ole vielä iskostunut päähän tosiasia, jonka lähes jokainen 15 vuotta täyttänyt suomalainen huutaa isoon ääneen: "hiihto on perseestä!!!"

Viimeviikkoisella MM-reissulla Hamariin saimme ihailla norjalaisten nuorten liikkumista. Bussi kisapaikalle ajoi joka aamu koulun ohi, ja pihalla oli aina lauma lapsia meuhkaamassa. Ei istuttu älypuhelimen ruutujen ääressä, vaan liikuttiin. Koulun vieressä oli avoin peltoaukea, jossa oli aina välituntiaktiviteettina käynnissä jonkin sorttinen hiihtokisa. Sitä ei ollut kukaan opettaja organisoimassa, vaan lapset itse starttasivat sprinttilähtöihin, hiihtivät viestiä, tai iskivät lyhyitä spurtteja toisiaan vastaan. Itsekin ala-asteaikoina hiihdin toisinaan välitunnilla, mutta harvemmin sain ladulle seuraa.

Välipäivänä kävimme hiihtämässä kaupungin keskellä olevassa puistossa ladulla, joka osoittautui erään toisen koulun hiihtoladuksi. Siellä oli meneillään reilun tunnin mittainen välitunti, ja koko sen ajan koululaiset luistelivat, laskivat mäkeä, kiipeilivät puihin, olivat hippasilla ja liikkuivat muuten ympäri pihamaata. Puolen kymmentä opettajaa suoritti välituntivalvontaa. Onneksi Suomessakin vielä näkee jonkin verran välitunneilla tapahtuvaa liikuntaa, mutta on jo kouluja, joissa välitunteja vietetään sisällä tablettien ääressä...

Suomalaisessa yhteiskunnassa liikunnan arvostus, ja sitä myötä myös urheilun arvostus, on menettänyt asemaansa viimeisten kymmenen vuoden aikana. Rahaa urheiluun on vuosi vuodelta niukemmin, mikä näkyy tuloksissa kansainvälisellä tasolla, mikä puolestaan edelleen laskee huippu-urheilun uskottavuutta. "Tavallinen kansa" naureskelee nykyajan "karpaasille" joka lähtee päivästä toiseen lenkille, ja puhuu hulluuksia maailmanmestaruuksista ja huippusuorituksista.

Yhteiskunnallisestikin hyödymme urheilumenestyksestä siten, että lapset saavat urheilijoista esikuvia, joista ottaa mallia liikunnallisen elämäntavan kehittymiseksi. Liikkuminen edistää kansanterveyttä, ja sitä pitäisi pyrkiä ihan toden teolla edistämään. Vuosia sitä on jo hoettu, mutta käytännön teoissa se ei näy. Uhkailu ja kiristys tai pelottelu eivät ole toimivia keinoja, liikunta pitää saada kiinnistavaksi ja innostavaksi. Motivaation on tultava ihmisestä itsestään, ja yksi asia, joka ainakin minua innostaa lenkille, on suomalainen urheilumenestys, huippu-urheilijoiden esimerkki. Niskasen Iivon ja Jauhojärven Samin olympiavoittovideon tai Keskisalon Jukan 3000 esteiden EM-kultapätkän katsominen Youtubesta johtaa yleensä siihen, että lenkkarit tai monot lentävät hyllystä, ja kilsat kertyvät. Menestystä ei kuitenkaan tule ilman ammattimaista panostusta.

Nykyään vain tuppaa olemaan niin, ettei ammattimainen urheilu ole monelle mahdollista, ja elannon vuoksi joudutaan suorittamaan sekä työt että harjoittelu puolitehoisesti... Norjassa urheilijan ammatti on arvostettu, ja urheilua tuetaan, koska se koetaan tärkeäksi. Liikuntaa harrastetaan, koska se koetaan mukavaksi, ja koska esikuvien menestys innostaa varsinkin lapsia. Norjassa liikunta tarttuu pienestä pitäen tärkeäksi osaksi elämää, ja siitä nautitaan. Meillä se tuntuu olevan jokin välttämätön paha, joka suoritetaan jossain välissä jos ehditään.

Liikunta tulisi nostaa takaisin ansaitsemalleen jalustalle. Teknologian ympärillä pyörivä hysteria, jonka mukaisesti yhteiskuntaa ollaan viemässä kohti tietokoneita ja tabletteja, koodaamista ja jatkuvaa päivittämistä, huolettaa erityisesti. Pitäisi muistaa, että koneet on tehty ihmistä varten, eikä ihmistä koneita varten. Tietokonepelien ammattimainen pelaaminen muistuttaa ehkä hieman ajatusmaailmaltaan urheilua, mutta tärkein ero on se, ettei pelaaja pyri kehittämään itseään vaan virtuaalimaailmaan luotua hahmoa.

Kuulin puhetta, että urheilukoulun johtaja olisi sanonut tietokonepelaajien ottamisen urheilukoulun piiriin olevan tulevaisuuden mahdollisuus. Kaikella kunnioituksella, herra everstiluutnantti, tässä olen erimieltä.

Urheilu urheiluna, liikunta ja tietokoneen ääressä istuminen erillään. Vanhemmat, vaatikaa lapsiltanne liikuntaa. Ei ole pakko vaatia kilpailemista tai urheiluharrastusta, mutta leikkimistä ja yleistä pihalla temmeltämistä on! Puhelinten ja tietokoneiden pelit tappavat mielikuvituksen ja leikkimisen, jota ilman lapsen perusmotoriikka ei koskaan kehity. Jos näin käy, ihminen ei enää muuhun kelpaakaan, kuin konetta näppäilemään. Voiko se olla kenenkään elämän tarkoitus? 

Norjalainen yhteiskunta on päälle päin liikkuvampi ja sitä myöten terveempi, kuin suomalainen. On tavallaan hyvä, että fitness-buumi on tuonut Suomessakin edes jonkinlaiselle liikunnalle suosiota, mutta pitää muistaa, että buumi on todennäköisesti ohimenevä ilmiö, eikä kuntosaliharjoittelu sitäpaitsi sovi lapsille. Mikään ei voita monipuolista liikkumista nuorella iällä: leikkejä, pelejä, ulkoilua, kisailua ja aktiivisuutta. Rakentakaamme suomalaisista liikkuvampi kansa, kuten norjalaiset ovat onnistuneet tekemään. 

Valmentajaksi? Miksi ei?!

Viime viikolla pääsin katsomaan arvokisareissun elämää hieman toisesta vinkkelistä, kuin aiempina neljänä vuotena. Norjan Hamarissa kisattiin hiihtosuunnistuksen MM-titteleistä niin nuorten kuin aikuistenkin sarjoissa. Oma kuntoni (tai harjoittelunikaan) ei ole tänä vuonna ollut sitä luokkaa, että kisalippua olisi omalle kohdalle uskaltanut uumoilla, mutta sen sijaan jo joulukuussa nuorten maajoukkueen valmentaja Antti Autio tiedusteli, josko minulla olisi halua ja intoa lähteä junnujen apuvalmentajaksi reissulle.

Muistan, kuinka harkitsin vastausta pitkät kaksi sekuntia. Totta kai lähtisin, jos vain intistä päästävät. Ja päästivät! Urheilukoulun läpivientiin sattui sopivasti valmennusleiriviikko viime viikon kohdalle, joten kasarmilla ei ollut mitään ehdottoman välttämättömiä palveluksia. Niimpä pääsin reissulle mukaan.

Maanantaina 9.2. finnairin kone kiidätti meidät Helsinki-Vantaalta Oslo-Gardemoenin kentälle, jossa joukkue pääsi käsittelemään ensimmäistä yllättävää tilannetta. Kyyti kisapaikalle oli järjestetty niin, että meidän piti odotella kolme tuntia Münchenistä saapuvaa konetta, jossa Itävallan joukkue saapui. Eiköhän kyseinen lento ollut vielä lisäksi reilun tunnin myöhässä. Siihenpä kommellukset reissulla oikeastaan rajoittuivatkin.

Sampo pystyi ottamaan kentällä odottelun aika rennosti

Majoituimme viikon hienosti Scandic-hotellissa, söimme päivittäin makoisan aamiaisen ja päivällisen hotellin ravintolassa, ja maan tavan mukaisesti lounaaksi tehtiin pinkka voileipiä aamiaiselta. Mikäpä siellä olisi pahemmin voinut mennä mönkään. Ei ollut tietoakaan Ukrainan kisareissun bussin rikkoutumisesta tai Viron kivikovista makuulavereista, tai yksipuolisen oudosta ruokavaliosta, joihin aiemmilla reissuilla olen törmännyt. Kyllä helpolla päästiin!

Jälkiruokapuoli oli erityisen hyvällä mallilla!

Olosuhteet Budorin hiihtokeskuksen alueella olivat sanalla sanoen täydelliset. Lunta oli reilusti, mutta hanki kantoi jonkin verran, ja oikominen oli mahdollista. Urasto oli haastavaa, teknistä, ja hyvin ajettua, eivätkä sauvat uponneet pinnan läpi. Kelit suosivat myös, sillä aurinko paistoi, ja luisto oli mitä oarhain. Sana paratiisi tulee mieleen. Harmi vain, ettei valmentaja saa nauttia kisamaaston haasteista yhtä täydellisesti kuin urheilija.

Staffan tinttasi ankkurina hopealle parisprintissä Miran kanssa. Loikka kulki! Junnuilla oli mallisuunnistuspäivä.

Minun tehtävänäni oli infota joukkuetta kisakohtaisesti perustoiminnoista lähdössä ja kisan aikana, analysoida järjestäjän joukkueenjohtajien kokouksissa antamia tietoja, ja tuottaa niistä joukkueen käyttöön arvioita tulevista haasteista. Tehtävä oli mieluinen, sillä Suomen nuorista hiihtosuunnistajista koen olevani yksi kokeneimmista, mitä Norjassa kilpailemiseen tulee, ja pääsin näin jakamaan omaa kokemustani muille. Ilmeisesti spekulaatiot menivät useimmiten aikalailla nappiin...

Matkakohtaisesti sprintti oli Suomelle heikoin. Padasjoen SM-sprintti ei odotetustikaan vastannut MM-kisan tyyppiä oikeastaan mitenkään. Siinä missä viikkoa aiemmin oli hiihdetty selviä baanavälejä, oli Norjassa edessä 15 minuuttia tiuhaa tasuriuraa, eikä oikeastaan hetkenkään hengähdystaukoa erittäin vaativista suunnistustehtävistä. Joukkue ei ollut kertakaikkiaan valmis sellaiseen taitoshokkiin, vaikka haastavaan kisaan oli valmistauduttu. Valmistautumisleiri olisi kenties auttanut, mutta myöhäistä sitä on nyt suunnitella...

Pitkä matka meni sitten selvästi paremmin, samoin keskimatka ja viesti, joista kaikista saatiin mitaleja muistoksi. Vidar Benjaminsenin ratamestarityö oli ihailtavaa varsinkin pitkällä matkalla, ja tunnistin tuttuja piirteitä ideologiassa. Oma arvokisadebyyttini Sjusønissä 2011 oli hyvin saman kaltainen pitkän matkan kisa. 

Aleksi voitti mestaruuden pitkän matkan kisassa. Aseveljen kulta tuntui melkein kuin omalta...

Oli erittäin arvokas kokemus päästä kokeilemaan valmentajan roolia tärkeissä kisoissa. Kun ajattelee vaihteeksi urheilijan roolin ulkopuolelta, sitä huomaa helpommin myös, mitä voisi itse kehittää ja tehdä paremmin. Monesti on niin, että kun yrittää opettaa ja neuvoa jotain, oppii samalla itse ymmärtämään opettamansa asian. Ehkä juuri siksi opettajan ammatti kiehtookin...

Toivottavasti jokainen reissulla mukana ollut nuori urheilija voi sanoa Norjan kisoja muistellessaan, että sai minulta jotain hyödyllistä tai mieluisaa viikon aikana. Edes yhden asian, olipa kyse tulkkaamisesta lentokentällä, seuraavan päivän kisan noususumman kertomisesta, tai taputuksesta olkapäälle maalissa kisan jälkeen. Itse olin ja olen yhä aidosti iloinen jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, ja yhtä aidosti surin myös epäonnistumisia, joita jokainen urheilija väkisin joskus kohtaa - huonolla tuurilla myös tärkeimmissä kisoissa. 

Suomen nuorten hisumaajoukkue on ollut vuosia minulle kuin toinen perhe. Kiitos, kun sain olla tänäkin vuonna perheen tärkeimmässä yhteisessä tapahtumassa mukana! Tulevina vuosina aion pistää itseni likoon aikuisten kisoissa, mutta mielessä on myös, että joskus ehkä koittaa aika, kun omia kokemuksia on kertynyt niin paljon, että niistä riittää jakaa nuoremmillekin. Valmentaminen ja opettaminen kiinnostavat nimittäin melkoisen paljon....