Kulkua kaivelemassa

Tällä viikolla nautiskeltiin kainuulaisista maisemista Suomussalmella Itäjärven   Maastossa. Kyseessä oli siis Kainuun Rastiviikko, itselleni se taisi olla järjestyksessään neljästoista - osana katkeamatonta putkea (lukuunottamatta viime kesää, jolloin KRV piti välivuotta ja Kuusamon Fin5 oli Suomen ainoa rastiviikko). Aivan varma en kuitenkaan ole, perhesarjassa olosta on jo aikaa, ja muutaman kerran olen sen jälkeen ehtinyt kiinnittää numerolapun rintaani, joten ihan jokainen kesä ei täysin palaudu mieleen vaikka miten pinnistää. 

Tässä rastiviikossa oli jotain mullistuksellista minulle itselleni: suunnistan ensimmäistä vuotta miesten sarjassa. Taso on kova ja leveä, eikä paikkaa eliittisarjaan tänä vuonna irronnut, vaikka alun alkaen sinne yritinkin. Huippuliiga ja MM-katsastus, eli kaikki kovat olivat paikalla, ja kun tossu ei ole viime kesänä ja tämän vuoden keväänä liikkunut kisoissa tarpeeksi usein tai tarpeeksi kovaa, eivät näytöt ja rankisijoitus riitä. Positiivista on se, että kulku on nyt ollut kuitenkin hyvää! Pitkästä aikaa, sillä edellisen kerran juoksu, hiihto, pyöräily, tai ylipäänsä mikään on ollut näin mukavan tuntuista niin kauan sitten, etten edes muista milloin se oli. On siitä yli vuosi. 

Kulkua on kaivettu viikoittain esimerkiksi maajoukkueen treenipatteriin kuuluvasta legstrong-harjoitteesta, joka rääkkää jalkoja erittäin monipuolisesti ja tehokkaasti. Lisäksi viime viikolla revin hieman maukalla sprinttisuunnistusvetoja Kuusamon keskustassa. Ella toimi ratamestarina, ja hyvä rata oli! Ehkä Ella ottaa ratamestarivastuuta 2017 SM-sprintissä Vaasassa? Vai olikohan se 2016... No kuitenkin.

Rastiviikko on tavallaan pikku testi. Jos kroppa kestää neljä kisaa viikkoon ja PK-harjoittelut päälle, voin tuulettaa ja todeta siirtyneeni uudelle tasolle harjoittelussani, jota on täytynyt rakentaa aivan uusiksi viime vuoden rikkonaisen puuhastelun jäljiltä. Tuntimäärät eivät vieläkään huimaa päätä, mutta nyt olen pystynyt jo usean kuukauden mittaiseen, jatkuvaan harjoitteluun, ja juuri jatkuvuus on tärkeää. 20 tunnin viikosta ei ole paljon iloa, jos seuraavat kaksi maataan flunssaisena vuoteessa, ja koetetaan välillä toiveikkaana pientä ulkoilua. Tätä tuli harrastettua viime kaudella.

Kuvassa suunnistusvetotreeni, jonka tein Severin tehotreeniksi tälle viikolle.

Tämä rastiviikko oli erittäin mukava, ensimmäisessä osakilpailussa suunnistin melkoinen flow päällä, yhteensä tuli ehkä pari minuuttia kaarrettua ja koukattua, mutta juoksu kulki loppua kohti paremmin ja paremmin. Muissa kisoissa kaarroksia tuli enemmän, mutta meno oli silti yllättävän hyvää, viimeisenä päivänäkin jaksoin iskeä ihan loppuun saakka.

3. Osakilpailun 4-5 välillä hyvä esimerkki pienestä kiertelystä. Sivuttaissuuntainen liike pitäisi minimoida, jos kiertävä reitinvalinta ei ole selvästi nopeampi. Välin alku olisi pitänyt vetää viivan vasenta puolta, tai vastaavasti loppu oikeaa. S-mutka on huonoin vaihtoehto.

Rastiviikko on nyt ohi, ja se teki tehtävänsä. Mies on aika puhki, viikonloppuna on tarkoitus ottaa rennommin ja palautua. Ensi viikko huhkitaan Saariselällä seuran hiihtoleirillä, eli treenaataan vielä kovaa. Sen jälkeen on sitten aika levätä.

Treenit kunnolla käyntiin

Vihdoin on alkanut tuntua kivalta taas urheilla. Meinasin jo alkaa intoilla reilu kuukausi sitten, mutta onneksi maajoukkuevalmentaja Eivind Tonna hyökkäsi harjoitussuunnitelmiani vastaan. Viime vuotisen sairastelun ja väsymyksen kierteen katkaisemiseksi piti aloittaa huomattavan kevyesti, kymmenen tuntia viikossa oli maksimi treenimäärä viime viikkoon asti. Tähän perusteena oli myös voimajakso: määrällisesti runsas kestävyysharjoittelu syö voimaharjoittelua. Onneksi joku muistuttaa näistä yksityiskohdista!

Voimakausi päättyi käytännössä Jukolan viestiin, joka kisattiin vajaat kaksi viikkoa sitten Paimiossa. Jouduin kahden päivän varoitusajalla joukkueen aloittajaksi, sillä Miika Haataja sairastui. No, farssihan siitä tuli, meikäläisen tämänhetkisellä juoksukunnolla ei paljon letkoissa roikuttu, päälle nelikymppiset, jopa viisikymppiset veteraanisuunnistajat jättivät minut polkupätkillä (yhtään vähättelemättä heidän omaa juoksukuntoaan) suorastaan hemmetin helposti. Puoli tuntia tuli kärjelle turpiin - liikaa.

Jukolaa seurasi viikko hiihtosuunnistusajattelua, sillä maajoukkue leireili Turussa Juhannukseen asti. Oli mukava päästä tekemään ensimmäinen kovempi treeniviikko. Joukkueen henki oli loistava, motivaatio ja hyvä energia olivat päällä joka harjoituksessa. Vuoden teemana on toisilta oppiminen, ja siinä olisi monelle seuratason ringillekin hyvää esimerkkiä. Kun kaikki laittavat omat hyväksi todetut menetelmänsä kiertoon, ja toisaalta jakavat viisautta siitä, mikä ei toimi, jokainen yksilö kehittyy paremmin ja saadaan aikaan sitä kuuluisaa ja kaivattua  laajempaa tasoa.

Rullahisusprinttiä Turussa.

Pyörä- ja rullahiihtosuunnistus ovat hyviä lajinomaisina hiihtosuunnistuksen taitoharjoituksina. Vauhtia ja valmiita uria kulkevia reitinvalintoja.

Tämä viikko oli syytä ottaa kevyemmin viimeviikon rullahisukisojen ja määrällisesti kovan harjoittelun jälkeen. Yhtä treeniä päivään, ja juhannusviikonloppu lepäillen. Ensi viikolla rehkitään taas tuplasti. Enemmän ja kovempaa!

Tämän päivän rullahisu Kuusamon keskustassa. Karttaa hieman manipuloitu hisukartan suuntaan... Hyvä treeni oli, vaikka hieman vettä tuli ja pariin otteeseen rulla luiskahteli alta.

Taas meni päivä pilalle lehtiä lukiessa...

Tarvitseeko minun kertoa, mitä mieltä olen tästä: http://www.hs.fi/kotimaa/a1432184481146 ??

Oikeusasiamies Maija Sakslin voisi käydä kokeilemassa, miltä tuntuu opetella päivässä 3-4 tuntia ja omaksua siinä ajassa käsketyt sotilaan taidot, ja vetää lisäksi kaksi lajiharjoitusta samalle päivälle. Samoin voisivat kaikki ne sietokykynsä äärirajoille ajetut varusmiehet, joiden mielestä urheilukoulu on niin paljon helpompi paikka suorittaa varusmiespalveluksensa.

Ei mulla muuta.

Ohi on!

347 aamua takana, tänään jäljellä 0! Varusmiespalvelus on taputeltu ja koittaa reservin aika. Kotiudun tänään Kainuun prikaatista, jossa olen palvellut tiedustelukomppaniaan kuuluvassa lumilajijoukkueessa. Puolustusvoimauudistuksen myötä Urheilukoulu siirtyi pois lakkautetusta Hämeen rykmentistä, ja kuuden lumilajin urheilijat palvelevat jatkossa Kajaanissa, vaikka valtaosa urheilijoista suorittaa palveluksensa Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa.

Minulle molemmat paikat tulivat tutuiksi, sillä urheilukoulun reserviupseerikurssi RUK järjestetään Kaartin jääkärirykmentissä. 22 viikon kurssi ajoittui loka-maaliskuun aikajaksolle, eli hiihtosuunnistajan kisakaudelle. Panostus huonosti menneen harjoituskauden jälkeen oli sotilaskoulutuksen puolella, ja palkkiona aherruksesta oli kurssin priimuksen arvonimi. Näin palveluksen lopuksi kävin vielä kerran Santahaminassa hakemassa kuuluisan priimuksen miekan, joka on alitajuisesti ollut haaveissani jo varsin nuorelta iältä saakka - siitä saakka, kun sain miekan olemassaolosta upseerienoltani kuulla.

Kouluttajat ylil Janne Tuhkalainen ja vääp Timo Varis suostuivat kuviin tuoreen vänrikin kanssa.

RUK priimus ja saapumiserän paras urheilija, maailman mestari alik Aleksi Karppinen.

Palveluksesta lumilajijoukkueessa ei voi juuri negatiivista sanaa sanoa. Järjestelmä on jo nyt ensimmäisen saapumiserän kohdalla ollut hyvin toimiva, ja sitä kehitetään palautteen pohjalta jatkuvasti. Hiihtolajien urheilijalle ei parempaa paikkaa ole. Treenaamaan pääsee, palautuminen onnistuu, kun hallitsee oman kroppansa ja ajankäyttönsä, ja sotilaskoulutuksen laatu on varmasti valtakunnallisestikin huippuluokkaa. Lumilajijoukkueen saapumiserä 3/14 keräsi kiitosta koulutustasonsa ja asenteensa puolesta niin omilta kouluttajiltaan, kuin myös tiedustelukomppanian peruslinjan kouluttajilta, komppanian päälliköltä ja aina pataljoonan komentajalta.

Reservissä jatketaan samalla levelillä kukin omalla tavallaan ja tahollaan. Kiitos ja kuittaus! Hieno porukka, paljon hienoja muistoja!

Totaalista sotaa

Kisakausi päättyi, ja sota alkoi. Viimeisten SM-kisojen jälkeen jäi viikko palautumisaikaa, ja sitten lyötiin rinkka täyteen, hihnat tiukalle, lumipuku päälle, ja paineltiin metsään.

Vihollinen hyökkäsi etelästä Kajaania kohti, ja urheilujoukkue joutui tiedustelukoulutettuna joukkona luonnollisesti tiedusteluryhmän tehtäviin. Ensimmäisellä viikolla oli kyllä suorastaan mukavaa olla metsässä, sillä sää suosi suurimman osan aikaa, ja tekeminen oli mielekästä - välillä enemmän, välillä taas vähemmän. TH4 huipentui vihollisen toisen portaan kärkijoukkojen väijyttämiseen ryhmän voimin strategisessa pisteessä Kajaanin eteläpuolella. Ajoneuvot yllätettiin, eikä hämmentyneellä jalkaväellä ollut juuri mahdollisuutta huippukuntoisia hiihtäjäsissejä vastaan. Takaa-ajopartio tuhottiin vielä nopealla ja tehokkaalla tuliylläköllä, ja jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla vihollisen vetäytyvän Kajaanista. Niin urheilujoukkuekin sai palata huoltotoimiin kotivaruskuntaansa.

Rajavartioston kaukopartioiden mukaan tilanne ei kuitenkaan ollut vielä ohi, vaan vihollinen keskitti joukkojaan uuteen yritykseen Kajaanin valtaamiseksi. Tiedustelijoiden käskettiin valmistautua uuteen tehtävään, ja urheilujoukkue käytti viikonlopun tehokkaaseen palautumiseen ja huoltotoimiin. 

TH5 oli vuorossa, ja urheilujoukkue eli 4. tiedusteluryhmä pakkasi varusteensa, ja painui korpeen. Kuusikon keskellä saimme perustaa tukikohtamme ja tähystyspaikkamme rauhassa, hyvässä suojassa vihollisen lennokki- ja partiotiedustelun katseilta. Oma lennokkitiedusteluryhmä oli lisäksi havainnut vihollisen johtoportaan ryhmittyneen alueelle, joka sijaitsi varsin lähellä urheilujoukkueen aluetta. Siksi valmistauduimme häiritsemään johtamispaikan toimintaa, ja tiedustelimme ahkerasti, mitä kohdealueella tapahtui ja liikkui.

Jos TH4:n keli oli mainio, niin TH5:n aikana nähtiin kaikki mahdollinen, mitä taivaalta voi tulla. Satoi lunta, satoi vettä, välissä pudotteli rakeita ja jäätävää tihkua, joka kasteli ja jäädytti kaikki vaatteet hetkessä. Häirintäiskun toteuttamista edeltäneenä yönä maahan ja puihin ilmestyi paksu kerros litimärkää, todella nihkeää räntä-lumi sekoitusta. Sukset eivät siinä juuri huilanneet, ja häirinnän suorittaminen osoittautui fyysisesti erittäin raskaaksi. Henkisesti vahva ja hyväkuntoinen joukkomme kuitenkin suoritti annetun tehtävän kunnialla, ja irtautui vihollisen alueelta tappioita kärsimättä. 

Vihollinen oli kykenemätön jatkamaan toimintaansa alueella johtamispaikkansa kärsittyä mittavia tappioita, ja oli siten pakotettu vetämään iskuportaansa Kajaanista. Oma operatiivinen yhtymä aloitti vastahyökkäyksen, jolla vihollinen Kainuun alueella torjuttiin ja lyötiin takaisin. Urheilujoukkue palasi hiihtäen kasarmille väsyneenä, mutta kunniakkaasti taistelleena ja tappiota kärsimättä.

Niin sodittiin pari viikkoa, ja ryhmän johtajan näkökulmasta ei tarvitse hävetä omasta tai ryhmän puolesta. Urheilujoukkue on täyttänyt koko palveluksen ajan paikkansa osana isänmaan puolustusvoimia, ja väitän että on vähintään yhtä iskukykyinen kuin mikä tahansa peruskoulutettu joukko, ja monilta osin jopa paremmin valmis. Fysiikka ei petä, ja kanttikin kestää, ja tiedustelijan perustaidot hallitaan. Jos joku tulee sanomaan, ettei urheilujoukkue ole suorittanut kunnon varusmiespalvelusta, hän ei tiedä mistä puhuu!

Yllä kuvassa todelliset taistelijat; alik Klinga(vas.ylä), alik Joensuu, alik Uusitalo, kers Erola (RVJ), Kok Aikio (RJ), alik Loukkaanhuhta, alik Peltoniemi, alik Mäkelä, alik Karppinen(vas.ala), alik Sarkkinen, alik Hilden, alik Tuomala ja alik Tyni.

Pommi tikittää

http://m.iltasanomat.fi/urheilu/art-1426675666362.html?ref=og-ref-t.co

Luin tässä taannoin twitterin kautta löytämästäni iltasanomien jutusta (linkki yllä) erittäin pysäyttävää tekstiä nuorten liikkumisesta. Suomea uhkaa liikuntapommi! Kaikki tuntuvat tiedostavan sen tosiasian, että liikaa aikaa vietetään tietokoneen ja muiden ruutujen ääressä ja liian vähän ulkona omaa fyysistä kuntoa hoitamassa. Tilanne on äitynyt jo nyt aika huonoksi.

Aiemmin ruudun tuijottelu on ollut lasten ja nuorten kotonaan harrastamaa vapaa-ajan vietettä, joka on korvannut pihapelit ja -leikit. Viimeisten parin vuoden aikana on ihmiskunta suuressa viisaudessaan kehittänyt taskukokoiset tietokoneet: älypuhelimet ja tabletit, joiden avulla ruutu voidaan ottaa mukaan työmatkoille, ruokapöytään, kouluun, ja muihin rientoihin. Ei ole enää montakaan paikkaa, jossa ei oltaisi tekemisissä netin ja somen, tai vähintään jonkin videopelin kanssa.

Nyt älylaitehurmos on menossa jo siihen, että koulujen opetuskin pitäisi sähköistää. Olisi kuitenkin syytä muistaa pari perusasiaa. Ruutujen tuijottelu on terveysriski, ja se passivoi meitä. Videopelit tappavat mielikuvituksen ja sitä kautta leikin, joka on lapsen motoristen taitojen kehittymisen edellytys. Lisäksi suurin osa lapsista oppii lukemisen ja laskemisen perusteet huomattavasti paremmin perinteisin menetelmin kuin uusien, hienojen aplikaatioiden avulla. Kun vielä muistetaan, että nuorisomme viettää jo pelkästään kotona liikaa aikaa ruutujen ääressä, ei voi olla oikein lisätä määrään oppituntien sähköistämisestä syntyviä tunteja.

Samaan aikaan kun mediassa vaahdotaan sote-uudistuksista, valtionvelasta ja sopeutuksista, Suomessa kypsyy katastrofi, joka toivottavasti olisi vielä ehkäistävissä. Tässä muutama Urheilusanomien esittämä faktatieto: Vain joka kymmenes 15-vuotias suomalainen nuori liikkuu edes sen verran, mitä terveyssuositukset MINIMISSÄÄN kehottavat. Joka viides koulun aloittava 7-vuotias on jo ylipainoinen. Palveluksensa aloittavien varusmiesten keskimääräinen kunto on surkein 40 vuoteen.

Hyvät naiset ja herrat, tämän sakin pitäisi olla parinkymmenen vuoden päästä yhteiskunnan tukipilari, veronmaksajat, jotka kannattelevat valtion taloutta ja elintasoa. Miten se onnistuu, jos koko sukupolvi on lihonut toimintakyvyttömäksi ja makaakin työnteon sijaan hoitokodeissa isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa? Kuka hoitaa, ja kuka maksaa hoidot? 

Vaikka kuulostaakin ristiriitaiselta kehottaa tällaisen jutun jälkeen lukemaan jotain netistä, niin kehotan silti lukemaan Urheilusanomien artikkelin liikuntapommista (ainakin mikäli tämä referointi ei vielä vakuuttanut), ja sen jälkeen pohtimaan, mitä voisimme itse kukainenkin tehdä jatkossa toisin tilanteen parantamiseksi. Lasten peruskunnon parantaminen tulee nyt nostaa myös politiikan keskiöön, ja lupaankin oman ääneni eduskuntavaaleissa sellaiselle ehdokkaalle, joka ottaa tämän asian sydämelleen. 

Hisua Alppimaisemissa

Terve vaan! 

Taas on vähän päässyt venähtämään tämä väli edelliseen tekstiin nähden. Paljon on tapahtunut Norjan reissun jälkeen. On seikkailtu SM-kisaurilla, joilla on ollut lunta enemmän ja vähemmän, suoriteltu RUKin loppukokeita ja ennen kaikkea reissattu ulkomailla.

Kun polla ei kestänyt SM-keskimatkan haastavia ratoja, ja jouduin tyytymään keskivertoa huonompaan suoritukseen Valkeakoskella, oli hyvä lähteä hakemaan kokemusta ja oppia ulkomailta - Itävallassa järjestetyltä SkiO-Tourilta! Reissuseurueeseen kuuluivat minun lisäkseni isä, pikkuveli Valtteri ja oma paremman näköinen puoliskoni Ella. 

Hyvä henki vallitsi varsinkin ruokapöydässä ;)

Lensimme Helsinki-Vantaalta Müncheniin torstaina 26.2. Sieltä matka jatkui vuokra-autolla eteenpäin kohti Turracher Höheä, joka on vuorisolassa Salzburgista etelään. Kaksi ensimmäistä kisaa olivat siellä, kisamaasto sijaitsi noin 1700-1900m korkeudessa. 

Ennen kisoja ehdittiin päivän verran totutella korkeampaan ilmanalaan ja hiihdellä hienoissa maisemissa. Hiihtolenkki tosin riitti paljastamaan tulevien kisojen luonteen: pelkää leveää baanaa ja penkkaa. Rasteja nimittäin oli tasaisin välein hiihtoladun varressa, eikä moottorikelkalla ajetuista urista näkynyt juuri merkkiäkään. 

Itse kisat eivät menneet ihan puikkoihin. Ensimmäisen päivän sprintissä tuloksena oli TAAS hylsy puuttuvan leiman vuoksi. Toisena päivänä sujui paremmin, mutta raaka rata vei mehut miehestä, ja suksella tuli turpiin. Suunnistusvirheisiin ei ollut varaa, eikä niitä onneksi kohtuullisen helpoilla radoilla tullutkaan. 

Heti pidennetyn keskimatkan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Wipptalia, jossa olisivat seuraavat kaksi kilpailua välipäivän jälkeen. Reitti kulki Italian kautta, ja kävimme matkalla Cortina d'Ambezzon entisessä olympiakylässä, Tour de Skin maisemissa. Varsinaista maantiematkailua!

Wipptalissa majoituimme pienessä Trinsin kylässä erään maatilan yläkerrassa. Majapaikka oli viehättävä ja viihtyisä, samoin olivat maisemat ympärillä. Välipäivänä ohjelmassa oli rauhallista käppäilyä vuoripoluilla, ja juoksentelua kylän kaduilla. 

Seuraavat osakilpailut olivat huomattavasti tasaisemmalla maalla ja alempana kuin ensimmäiset. Kisamaastona oli laakson pohja peltoaukeineen. Urasto puolestaan oli monipuolisempaa kuin aiemmin, ja oman lisähaasteensa toivat peltoja halkovat aidat, jotka vaikeuttivat ja paikoin estivät oikomista. Haastavinta tosin oli kartasta löytyneiden virheiden takia. Värit, symbolien koot ja etäisyydet eivät ihan vastanneet todellisuutta ja sääntöjä.

Kolmas osakilpailu oli jälkeen sprintti, joka meni omalla kohdallani aluksi erittäin hyvin. Olin kakkosena Stanimir Belomachevin jälkeen selvällä erolla kolmanteen, kun homma meni vihkoon. Juuri kun alkoivat viimeiset hiihtovälit, kuului pam! ja vasen sukseni sinkoutui jalasta. Side halkesi osiin, ja loppumatka meni potkutellen ja yhdellä jalalla tasapainotellen. 

Viimeinen päivä oli puolestaan keskimatkan kisa yhteislähtönä, ja aiempien kisojen rasitus painoi raskaasti. Itse tummuin kartanvaihdossa ja tein muutaman minuutin koukun kun jätin uuden kartan ensimmäisen rastin väliin, ja sitä täytyi palailla hakemaan... Eli loppuun asti ryssittiin.

Onneksi viikolla oli enimmäkseen hyvä keli, seura oli hyvää ja reissu muuten onnistunut. Näin ollen jäi hyvä mieli ja hyvät muistot. Tourin jälkeen ohjelmassa oli SM-pitkä, johon piti yrittää palautua. Toinen tarina on se, miten se onnistui...