Treenit kunnolla käyntiin

Vihdoin on alkanut tuntua kivalta taas urheilla. Meinasin jo alkaa intoilla reilu kuukausi sitten, mutta onneksi maajoukkuevalmentaja Eivind Tonna hyökkäsi harjoitussuunnitelmiani vastaan. Viime vuotisen sairastelun ja väsymyksen kierteen katkaisemiseksi piti aloittaa huomattavan kevyesti, kymmenen tuntia viikossa oli maksimi treenimäärä viime viikkoon asti. Tähän perusteena oli myös voimajakso: määrällisesti runsas kestävyysharjoittelu syö voimaharjoittelua. Onneksi joku muistuttaa näistä yksityiskohdista!

Voimakausi päättyi käytännössä Jukolan viestiin, joka kisattiin vajaat kaksi viikkoa sitten Paimiossa. Jouduin kahden päivän varoitusajalla joukkueen aloittajaksi, sillä Miika Haataja sairastui. No, farssihan siitä tuli, meikäläisen tämänhetkisellä juoksukunnolla ei paljon letkoissa roikuttu, päälle nelikymppiset, jopa viisikymppiset veteraanisuunnistajat jättivät minut polkupätkillä (yhtään vähättelemättä heidän omaa juoksukuntoaan) suorastaan hemmetin helposti. Puoli tuntia tuli kärjelle turpiin - liikaa.

Jukolaa seurasi viikko hiihtosuunnistusajattelua, sillä maajoukkue leireili Turussa Juhannukseen asti. Oli mukava päästä tekemään ensimmäinen kovempi treeniviikko. Joukkueen henki oli loistava, motivaatio ja hyvä energia olivat päällä joka harjoituksessa. Vuoden teemana on toisilta oppiminen, ja siinä olisi monelle seuratason ringillekin hyvää esimerkkiä. Kun kaikki laittavat omat hyväksi todetut menetelmänsä kiertoon, ja toisaalta jakavat viisautta siitä, mikä ei toimi, jokainen yksilö kehittyy paremmin ja saadaan aikaan sitä kuuluisaa ja kaivattua  laajempaa tasoa.

Rullahisusprinttiä Turussa.

Pyörä- ja rullahiihtosuunnistus ovat hyviä lajinomaisina hiihtosuunnistuksen taitoharjoituksina. Vauhtia ja valmiita uria kulkevia reitinvalintoja.

Tämä viikko oli syytä ottaa kevyemmin viimeviikon rullahisukisojen ja määrällisesti kovan harjoittelun jälkeen. Yhtä treeniä päivään, ja juhannusviikonloppu lepäillen. Ensi viikolla rehkitään taas tuplasti. Enemmän ja kovempaa!

Tämän päivän rullahisu Kuusamon keskustassa. Karttaa hieman manipuloitu hisukartan suuntaan... Hyvä treeni oli, vaikka hieman vettä tuli ja pariin otteeseen rulla luiskahteli alta.

Taas meni päivä pilalle lehtiä lukiessa...

Tarvitseeko minun kertoa, mitä mieltä olen tästä: http://www.hs.fi/kotimaa/a1432184481146 ??

Oikeusasiamies Maija Sakslin voisi käydä kokeilemassa, miltä tuntuu opetella päivässä 3-4 tuntia ja omaksua siinä ajassa käsketyt sotilaan taidot, ja vetää lisäksi kaksi lajiharjoitusta samalle päivälle. Samoin voisivat kaikki ne sietokykynsä äärirajoille ajetut varusmiehet, joiden mielestä urheilukoulu on niin paljon helpompi paikka suorittaa varusmiespalveluksensa.

Ei mulla muuta.

Ohi on!

347 aamua takana, tänään jäljellä 0! Varusmiespalvelus on taputeltu ja koittaa reservin aika. Kotiudun tänään Kainuun prikaatista, jossa olen palvellut tiedustelukomppaniaan kuuluvassa lumilajijoukkueessa. Puolustusvoimauudistuksen myötä Urheilukoulu siirtyi pois lakkautetusta Hämeen rykmentistä, ja kuuden lumilajin urheilijat palvelevat jatkossa Kajaanissa, vaikka valtaosa urheilijoista suorittaa palveluksensa Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa.

Minulle molemmat paikat tulivat tutuiksi, sillä urheilukoulun reserviupseerikurssi RUK järjestetään Kaartin jääkärirykmentissä. 22 viikon kurssi ajoittui loka-maaliskuun aikajaksolle, eli hiihtosuunnistajan kisakaudelle. Panostus huonosti menneen harjoituskauden jälkeen oli sotilaskoulutuksen puolella, ja palkkiona aherruksesta oli kurssin priimuksen arvonimi. Näin palveluksen lopuksi kävin vielä kerran Santahaminassa hakemassa kuuluisan priimuksen miekan, joka on alitajuisesti ollut haaveissani jo varsin nuorelta iältä saakka - siitä saakka, kun sain miekan olemassaolosta upseerienoltani kuulla.

Kouluttajat ylil Janne Tuhkalainen ja vääp Timo Varis suostuivat kuviin tuoreen vänrikin kanssa.

RUK priimus ja saapumiserän paras urheilija, maailman mestari alik Aleksi Karppinen.

Palveluksesta lumilajijoukkueessa ei voi juuri negatiivista sanaa sanoa. Järjestelmä on jo nyt ensimmäisen saapumiserän kohdalla ollut hyvin toimiva, ja sitä kehitetään palautteen pohjalta jatkuvasti. Hiihtolajien urheilijalle ei parempaa paikkaa ole. Treenaamaan pääsee, palautuminen onnistuu, kun hallitsee oman kroppansa ja ajankäyttönsä, ja sotilaskoulutuksen laatu on varmasti valtakunnallisestikin huippuluokkaa. Lumilajijoukkueen saapumiserä 3/14 keräsi kiitosta koulutustasonsa ja asenteensa puolesta niin omilta kouluttajiltaan, kuin myös tiedustelukomppanian peruslinjan kouluttajilta, komppanian päälliköltä ja aina pataljoonan komentajalta.

Reservissä jatketaan samalla levelillä kukin omalla tavallaan ja tahollaan. Kiitos ja kuittaus! Hieno porukka, paljon hienoja muistoja!

Totaalista sotaa

Kisakausi päättyi, ja sota alkoi. Viimeisten SM-kisojen jälkeen jäi viikko palautumisaikaa, ja sitten lyötiin rinkka täyteen, hihnat tiukalle, lumipuku päälle, ja paineltiin metsään.

Vihollinen hyökkäsi etelästä Kajaania kohti, ja urheilujoukkue joutui tiedustelukoulutettuna joukkona luonnollisesti tiedusteluryhmän tehtäviin. Ensimmäisellä viikolla oli kyllä suorastaan mukavaa olla metsässä, sillä sää suosi suurimman osan aikaa, ja tekeminen oli mielekästä - välillä enemmän, välillä taas vähemmän. TH4 huipentui vihollisen toisen portaan kärkijoukkojen väijyttämiseen ryhmän voimin strategisessa pisteessä Kajaanin eteläpuolella. Ajoneuvot yllätettiin, eikä hämmentyneellä jalkaväellä ollut juuri mahdollisuutta huippukuntoisia hiihtäjäsissejä vastaan. Takaa-ajopartio tuhottiin vielä nopealla ja tehokkaalla tuliylläköllä, ja jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla vihollisen vetäytyvän Kajaanista. Niin urheilujoukkuekin sai palata huoltotoimiin kotivaruskuntaansa.

Rajavartioston kaukopartioiden mukaan tilanne ei kuitenkaan ollut vielä ohi, vaan vihollinen keskitti joukkojaan uuteen yritykseen Kajaanin valtaamiseksi. Tiedustelijoiden käskettiin valmistautua uuteen tehtävään, ja urheilujoukkue käytti viikonlopun tehokkaaseen palautumiseen ja huoltotoimiin. 

TH5 oli vuorossa, ja urheilujoukkue eli 4. tiedusteluryhmä pakkasi varusteensa, ja painui korpeen. Kuusikon keskellä saimme perustaa tukikohtamme ja tähystyspaikkamme rauhassa, hyvässä suojassa vihollisen lennokki- ja partiotiedustelun katseilta. Oma lennokkitiedusteluryhmä oli lisäksi havainnut vihollisen johtoportaan ryhmittyneen alueelle, joka sijaitsi varsin lähellä urheilujoukkueen aluetta. Siksi valmistauduimme häiritsemään johtamispaikan toimintaa, ja tiedustelimme ahkerasti, mitä kohdealueella tapahtui ja liikkui.

Jos TH4:n keli oli mainio, niin TH5:n aikana nähtiin kaikki mahdollinen, mitä taivaalta voi tulla. Satoi lunta, satoi vettä, välissä pudotteli rakeita ja jäätävää tihkua, joka kasteli ja jäädytti kaikki vaatteet hetkessä. Häirintäiskun toteuttamista edeltäneenä yönä maahan ja puihin ilmestyi paksu kerros litimärkää, todella nihkeää räntä-lumi sekoitusta. Sukset eivät siinä juuri huilanneet, ja häirinnän suorittaminen osoittautui fyysisesti erittäin raskaaksi. Henkisesti vahva ja hyväkuntoinen joukkomme kuitenkin suoritti annetun tehtävän kunnialla, ja irtautui vihollisen alueelta tappioita kärsimättä. 

Vihollinen oli kykenemätön jatkamaan toimintaansa alueella johtamispaikkansa kärsittyä mittavia tappioita, ja oli siten pakotettu vetämään iskuportaansa Kajaanista. Oma operatiivinen yhtymä aloitti vastahyökkäyksen, jolla vihollinen Kainuun alueella torjuttiin ja lyötiin takaisin. Urheilujoukkue palasi hiihtäen kasarmille väsyneenä, mutta kunniakkaasti taistelleena ja tappiota kärsimättä.

Niin sodittiin pari viikkoa, ja ryhmän johtajan näkökulmasta ei tarvitse hävetä omasta tai ryhmän puolesta. Urheilujoukkue on täyttänyt koko palveluksen ajan paikkansa osana isänmaan puolustusvoimia, ja väitän että on vähintään yhtä iskukykyinen kuin mikä tahansa peruskoulutettu joukko, ja monilta osin jopa paremmin valmis. Fysiikka ei petä, ja kanttikin kestää, ja tiedustelijan perustaidot hallitaan. Jos joku tulee sanomaan, ettei urheilujoukkue ole suorittanut kunnon varusmiespalvelusta, hän ei tiedä mistä puhuu!

Yllä kuvassa todelliset taistelijat; alik Klinga(vas.ylä), alik Joensuu, alik Uusitalo, kers Erola (RVJ), Kok Aikio (RJ), alik Loukkaanhuhta, alik Peltoniemi, alik Mäkelä, alik Karppinen(vas.ala), alik Sarkkinen, alik Hilden, alik Tuomala ja alik Tyni.

Pommi tikittää

http://m.iltasanomat.fi/urheilu/art-1426675666362.html?ref=og-ref-t.co

Luin tässä taannoin twitterin kautta löytämästäni iltasanomien jutusta (linkki yllä) erittäin pysäyttävää tekstiä nuorten liikkumisesta. Suomea uhkaa liikuntapommi! Kaikki tuntuvat tiedostavan sen tosiasian, että liikaa aikaa vietetään tietokoneen ja muiden ruutujen ääressä ja liian vähän ulkona omaa fyysistä kuntoa hoitamassa. Tilanne on äitynyt jo nyt aika huonoksi.

Aiemmin ruudun tuijottelu on ollut lasten ja nuorten kotonaan harrastamaa vapaa-ajan vietettä, joka on korvannut pihapelit ja -leikit. Viimeisten parin vuoden aikana on ihmiskunta suuressa viisaudessaan kehittänyt taskukokoiset tietokoneet: älypuhelimet ja tabletit, joiden avulla ruutu voidaan ottaa mukaan työmatkoille, ruokapöytään, kouluun, ja muihin rientoihin. Ei ole enää montakaan paikkaa, jossa ei oltaisi tekemisissä netin ja somen, tai vähintään jonkin videopelin kanssa.

Nyt älylaitehurmos on menossa jo siihen, että koulujen opetuskin pitäisi sähköistää. Olisi kuitenkin syytä muistaa pari perusasiaa. Ruutujen tuijottelu on terveysriski, ja se passivoi meitä. Videopelit tappavat mielikuvituksen ja sitä kautta leikin, joka on lapsen motoristen taitojen kehittymisen edellytys. Lisäksi suurin osa lapsista oppii lukemisen ja laskemisen perusteet huomattavasti paremmin perinteisin menetelmin kuin uusien, hienojen aplikaatioiden avulla. Kun vielä muistetaan, että nuorisomme viettää jo pelkästään kotona liikaa aikaa ruutujen ääressä, ei voi olla oikein lisätä määrään oppituntien sähköistämisestä syntyviä tunteja.

Samaan aikaan kun mediassa vaahdotaan sote-uudistuksista, valtionvelasta ja sopeutuksista, Suomessa kypsyy katastrofi, joka toivottavasti olisi vielä ehkäistävissä. Tässä muutama Urheilusanomien esittämä faktatieto: Vain joka kymmenes 15-vuotias suomalainen nuori liikkuu edes sen verran, mitä terveyssuositukset MINIMISSÄÄN kehottavat. Joka viides koulun aloittava 7-vuotias on jo ylipainoinen. Palveluksensa aloittavien varusmiesten keskimääräinen kunto on surkein 40 vuoteen.

Hyvät naiset ja herrat, tämän sakin pitäisi olla parinkymmenen vuoden päästä yhteiskunnan tukipilari, veronmaksajat, jotka kannattelevat valtion taloutta ja elintasoa. Miten se onnistuu, jos koko sukupolvi on lihonut toimintakyvyttömäksi ja makaakin työnteon sijaan hoitokodeissa isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa? Kuka hoitaa, ja kuka maksaa hoidot? 

Vaikka kuulostaakin ristiriitaiselta kehottaa tällaisen jutun jälkeen lukemaan jotain netistä, niin kehotan silti lukemaan Urheilusanomien artikkelin liikuntapommista (ainakin mikäli tämä referointi ei vielä vakuuttanut), ja sen jälkeen pohtimaan, mitä voisimme itse kukainenkin tehdä jatkossa toisin tilanteen parantamiseksi. Lasten peruskunnon parantaminen tulee nyt nostaa myös politiikan keskiöön, ja lupaankin oman ääneni eduskuntavaaleissa sellaiselle ehdokkaalle, joka ottaa tämän asian sydämelleen. 

Hisua Alppimaisemissa

Terve vaan! 

Taas on vähän päässyt venähtämään tämä väli edelliseen tekstiin nähden. Paljon on tapahtunut Norjan reissun jälkeen. On seikkailtu SM-kisaurilla, joilla on ollut lunta enemmän ja vähemmän, suoriteltu RUKin loppukokeita ja ennen kaikkea reissattu ulkomailla.

Kun polla ei kestänyt SM-keskimatkan haastavia ratoja, ja jouduin tyytymään keskivertoa huonompaan suoritukseen Valkeakoskella, oli hyvä lähteä hakemaan kokemusta ja oppia ulkomailta - Itävallassa järjestetyltä SkiO-Tourilta! Reissuseurueeseen kuuluivat minun lisäkseni isä, pikkuveli Valtteri ja oma paremman näköinen puoliskoni Ella. 

Hyvä henki vallitsi varsinkin ruokapöydässä ;)

Lensimme Helsinki-Vantaalta Müncheniin torstaina 26.2. Sieltä matka jatkui vuokra-autolla eteenpäin kohti Turracher Höheä, joka on vuorisolassa Salzburgista etelään. Kaksi ensimmäistä kisaa olivat siellä, kisamaasto sijaitsi noin 1700-1900m korkeudessa. 

Ennen kisoja ehdittiin päivän verran totutella korkeampaan ilmanalaan ja hiihdellä hienoissa maisemissa. Hiihtolenkki tosin riitti paljastamaan tulevien kisojen luonteen: pelkää leveää baanaa ja penkkaa. Rasteja nimittäin oli tasaisin välein hiihtoladun varressa, eikä moottorikelkalla ajetuista urista näkynyt juuri merkkiäkään. 

Itse kisat eivät menneet ihan puikkoihin. Ensimmäisen päivän sprintissä tuloksena oli TAAS hylsy puuttuvan leiman vuoksi. Toisena päivänä sujui paremmin, mutta raaka rata vei mehut miehestä, ja suksella tuli turpiin. Suunnistusvirheisiin ei ollut varaa, eikä niitä onneksi kohtuullisen helpoilla radoilla tullutkaan. 

Heti pidennetyn keskimatkan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Wipptalia, jossa olisivat seuraavat kaksi kilpailua välipäivän jälkeen. Reitti kulki Italian kautta, ja kävimme matkalla Cortina d'Ambezzon entisessä olympiakylässä, Tour de Skin maisemissa. Varsinaista maantiematkailua!

Wipptalissa majoituimme pienessä Trinsin kylässä erään maatilan yläkerrassa. Majapaikka oli viehättävä ja viihtyisä, samoin olivat maisemat ympärillä. Välipäivänä ohjelmassa oli rauhallista käppäilyä vuoripoluilla, ja juoksentelua kylän kaduilla. 

Seuraavat osakilpailut olivat huomattavasti tasaisemmalla maalla ja alempana kuin ensimmäiset. Kisamaastona oli laakson pohja peltoaukeineen. Urasto puolestaan oli monipuolisempaa kuin aiemmin, ja oman lisähaasteensa toivat peltoja halkovat aidat, jotka vaikeuttivat ja paikoin estivät oikomista. Haastavinta tosin oli kartasta löytyneiden virheiden takia. Värit, symbolien koot ja etäisyydet eivät ihan vastanneet todellisuutta ja sääntöjä.

Kolmas osakilpailu oli jälkeen sprintti, joka meni omalla kohdallani aluksi erittäin hyvin. Olin kakkosena Stanimir Belomachevin jälkeen selvällä erolla kolmanteen, kun homma meni vihkoon. Juuri kun alkoivat viimeiset hiihtovälit, kuului pam! ja vasen sukseni sinkoutui jalasta. Side halkesi osiin, ja loppumatka meni potkutellen ja yhdellä jalalla tasapainotellen. 

Viimeinen päivä oli puolestaan keskimatkan kisa yhteislähtönä, ja aiempien kisojen rasitus painoi raskaasti. Itse tummuin kartanvaihdossa ja tein muutaman minuutin koukun kun jätin uuden kartan ensimmäisen rastin väliin, ja sitä täytyi palailla hakemaan... Eli loppuun asti ryssittiin.

Onneksi viikolla oli enimmäkseen hyvä keli, seura oli hyvää ja reissu muuten onnistunut. Näin ollen jäi hyvä mieli ja hyvät muistot. Tourin jälkeen ohjelmassa oli SM-pitkä, johon piti yrittää palautua. Toinen tarina on se, miten se onnistui...

Urheilun ja liikunnan suhteesta

Kaikki tietävät, että norjalaiset menestyvät maastohiihdossa laajalla rintamalla. Joku taisi taannoin kärjistää, että naisten hiihto on laji, jossa jännitetään, ketkä norjalaiset tulevat toiseksi ja kolmanneksi Bjørgenin voitettua. Miesten puolellakin vuonomaasta iskee koko ajan hiihtäjää palkintopallille, mainitaan vaikkapa Northug ja Sundby. 

Norjalaisten menestys ei tule tyhjästä. Olen nyt käynyt neljä kertaa Norjassa hiihtosuunnistuksen tiimoilta talviaikaan, ja kerta toisensa jälkeen olen saanut yllättyä asiasta, jonka tiesin; siellä hiihdetään! Kun lähdimme EM-kisaviikon välipäivänä 2011 rauhalliselle lenkille Sjusønistä, ei ladulle meinannut mahtua sekaan, kun joka suuntaan liukui katkeamattomana nauhana eri tasoisia hiihtäjiä. 

Laduilla näkyi melko tarkkaan otanta koko Norjan väestöstä aina termospullon kokoisista hiihtäjän aluista partasuisiin veteraaneihin, ja kaikkea siltä väliltä. Suomessa laduilla törmää lähinnä ikääntyneisiin kuntohiihtäjiin ja lapsiin, joille ei ole vielä iskostunut päähän tosiasia, jonka lähes jokainen 15 vuotta täyttänyt suomalainen huutaa isoon ääneen: "hiihto on perseestä!!!"

Viimeviikkoisella MM-reissulla Hamariin saimme ihailla norjalaisten nuorten liikkumista. Bussi kisapaikalle ajoi joka aamu koulun ohi, ja pihalla oli aina lauma lapsia meuhkaamassa. Ei istuttu älypuhelimen ruutujen ääressä, vaan liikuttiin. Koulun vieressä oli avoin peltoaukea, jossa oli aina välituntiaktiviteettina käynnissä jonkin sorttinen hiihtokisa. Sitä ei ollut kukaan opettaja organisoimassa, vaan lapset itse starttasivat sprinttilähtöihin, hiihtivät viestiä, tai iskivät lyhyitä spurtteja toisiaan vastaan. Itsekin ala-asteaikoina hiihdin toisinaan välitunnilla, mutta harvemmin sain ladulle seuraa.

Välipäivänä kävimme hiihtämässä kaupungin keskellä olevassa puistossa ladulla, joka osoittautui erään toisen koulun hiihtoladuksi. Siellä oli meneillään reilun tunnin mittainen välitunti, ja koko sen ajan koululaiset luistelivat, laskivat mäkeä, kiipeilivät puihin, olivat hippasilla ja liikkuivat muuten ympäri pihamaata. Puolen kymmentä opettajaa suoritti välituntivalvontaa. Onneksi Suomessakin vielä näkee jonkin verran välitunneilla tapahtuvaa liikuntaa, mutta on jo kouluja, joissa välitunteja vietetään sisällä tablettien ääressä...

Suomalaisessa yhteiskunnassa liikunnan arvostus, ja sitä myötä myös urheilun arvostus, on menettänyt asemaansa viimeisten kymmenen vuoden aikana. Rahaa urheiluun on vuosi vuodelta niukemmin, mikä näkyy tuloksissa kansainvälisellä tasolla, mikä puolestaan edelleen laskee huippu-urheilun uskottavuutta. "Tavallinen kansa" naureskelee nykyajan "karpaasille" joka lähtee päivästä toiseen lenkille, ja puhuu hulluuksia maailmanmestaruuksista ja huippusuorituksista.

Yhteiskunnallisestikin hyödymme urheilumenestyksestä siten, että lapset saavat urheilijoista esikuvia, joista ottaa mallia liikunnallisen elämäntavan kehittymiseksi. Liikkuminen edistää kansanterveyttä, ja sitä pitäisi pyrkiä ihan toden teolla edistämään. Vuosia sitä on jo hoettu, mutta käytännön teoissa se ei näy. Uhkailu ja kiristys tai pelottelu eivät ole toimivia keinoja, liikunta pitää saada kiinnistavaksi ja innostavaksi. Motivaation on tultava ihmisestä itsestään, ja yksi asia, joka ainakin minua innostaa lenkille, on suomalainen urheilumenestys, huippu-urheilijoiden esimerkki. Niskasen Iivon ja Jauhojärven Samin olympiavoittovideon tai Keskisalon Jukan 3000 esteiden EM-kultapätkän katsominen Youtubesta johtaa yleensä siihen, että lenkkarit tai monot lentävät hyllystä, ja kilsat kertyvät. Menestystä ei kuitenkaan tule ilman ammattimaista panostusta.

Nykyään vain tuppaa olemaan niin, ettei ammattimainen urheilu ole monelle mahdollista, ja elannon vuoksi joudutaan suorittamaan sekä työt että harjoittelu puolitehoisesti... Norjassa urheilijan ammatti on arvostettu, ja urheilua tuetaan, koska se koetaan tärkeäksi. Liikuntaa harrastetaan, koska se koetaan mukavaksi, ja koska esikuvien menestys innostaa varsinkin lapsia. Norjassa liikunta tarttuu pienestä pitäen tärkeäksi osaksi elämää, ja siitä nautitaan. Meillä se tuntuu olevan jokin välttämätön paha, joka suoritetaan jossain välissä jos ehditään.

Liikunta tulisi nostaa takaisin ansaitsemalleen jalustalle. Teknologian ympärillä pyörivä hysteria, jonka mukaisesti yhteiskuntaa ollaan viemässä kohti tietokoneita ja tabletteja, koodaamista ja jatkuvaa päivittämistä, huolettaa erityisesti. Pitäisi muistaa, että koneet on tehty ihmistä varten, eikä ihmistä koneita varten. Tietokonepelien ammattimainen pelaaminen muistuttaa ehkä hieman ajatusmaailmaltaan urheilua, mutta tärkein ero on se, ettei pelaaja pyri kehittämään itseään vaan virtuaalimaailmaan luotua hahmoa.

Kuulin puhetta, että urheilukoulun johtaja olisi sanonut tietokonepelaajien ottamisen urheilukoulun piiriin olevan tulevaisuuden mahdollisuus. Kaikella kunnioituksella, herra everstiluutnantti, tässä olen erimieltä.

Urheilu urheiluna, liikunta ja tietokoneen ääressä istuminen erillään. Vanhemmat, vaatikaa lapsiltanne liikuntaa. Ei ole pakko vaatia kilpailemista tai urheiluharrastusta, mutta leikkimistä ja yleistä pihalla temmeltämistä on! Puhelinten ja tietokoneiden pelit tappavat mielikuvituksen ja leikkimisen, jota ilman lapsen perusmotoriikka ei koskaan kehity. Jos näin käy, ihminen ei enää muuhun kelpaakaan, kuin konetta näppäilemään. Voiko se olla kenenkään elämän tarkoitus? 

Norjalainen yhteiskunta on päälle päin liikkuvampi ja sitä myöten terveempi, kuin suomalainen. On tavallaan hyvä, että fitness-buumi on tuonut Suomessakin edes jonkinlaiselle liikunnalle suosiota, mutta pitää muistaa, että buumi on todennäköisesti ohimenevä ilmiö, eikä kuntosaliharjoittelu sitäpaitsi sovi lapsille. Mikään ei voita monipuolista liikkumista nuorella iällä: leikkejä, pelejä, ulkoilua, kisailua ja aktiivisuutta. Rakentakaamme suomalaisista liikkuvampi kansa, kuten norjalaiset ovat onnistuneet tekemään.