Pommi tikittää

http://m.iltasanomat.fi/urheilu/art-1426675666362.html?ref=og-ref-t.co

Luin tässä taannoin twitterin kautta löytämästäni iltasanomien jutusta (linkki yllä) erittäin pysäyttävää tekstiä nuorten liikkumisesta. Suomea uhkaa liikuntapommi! Kaikki tuntuvat tiedostavan sen tosiasian, että liikaa aikaa vietetään tietokoneen ja muiden ruutujen ääressä ja liian vähän ulkona omaa fyysistä kuntoa hoitamassa. Tilanne on äitynyt jo nyt aika huonoksi.

Aiemmin ruudun tuijottelu on ollut lasten ja nuorten kotonaan harrastamaa vapaa-ajan vietettä, joka on korvannut pihapelit ja -leikit. Viimeisten parin vuoden aikana on ihmiskunta suuressa viisaudessaan kehittänyt taskukokoiset tietokoneet: älypuhelimet ja tabletit, joiden avulla ruutu voidaan ottaa mukaan työmatkoille, ruokapöytään, kouluun, ja muihin rientoihin. Ei ole enää montakaan paikkaa, jossa ei oltaisi tekemisissä netin ja somen, tai vähintään jonkin videopelin kanssa.

Nyt älylaitehurmos on menossa jo siihen, että koulujen opetuskin pitäisi sähköistää. Olisi kuitenkin syytä muistaa pari perusasiaa. Ruutujen tuijottelu on terveysriski, ja se passivoi meitä. Videopelit tappavat mielikuvituksen ja sitä kautta leikin, joka on lapsen motoristen taitojen kehittymisen edellytys. Lisäksi suurin osa lapsista oppii lukemisen ja laskemisen perusteet huomattavasti paremmin perinteisin menetelmin kuin uusien, hienojen aplikaatioiden avulla. Kun vielä muistetaan, että nuorisomme viettää jo pelkästään kotona liikaa aikaa ruutujen ääressä, ei voi olla oikein lisätä määrään oppituntien sähköistämisestä syntyviä tunteja.

Samaan aikaan kun mediassa vaahdotaan sote-uudistuksista, valtionvelasta ja sopeutuksista, Suomessa kypsyy katastrofi, joka toivottavasti olisi vielä ehkäistävissä. Tässä muutama Urheilusanomien esittämä faktatieto: Vain joka kymmenes 15-vuotias suomalainen nuori liikkuu edes sen verran, mitä terveyssuositukset MINIMISSÄÄN kehottavat. Joka viides koulun aloittava 7-vuotias on jo ylipainoinen. Palveluksensa aloittavien varusmiesten keskimääräinen kunto on surkein 40 vuoteen.

Hyvät naiset ja herrat, tämän sakin pitäisi olla parinkymmenen vuoden päästä yhteiskunnan tukipilari, veronmaksajat, jotka kannattelevat valtion taloutta ja elintasoa. Miten se onnistuu, jos koko sukupolvi on lihonut toimintakyvyttömäksi ja makaakin työnteon sijaan hoitokodeissa isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa? Kuka hoitaa, ja kuka maksaa hoidot? 

Vaikka kuulostaakin ristiriitaiselta kehottaa tällaisen jutun jälkeen lukemaan jotain netistä, niin kehotan silti lukemaan Urheilusanomien artikkelin liikuntapommista (ainakin mikäli tämä referointi ei vielä vakuuttanut), ja sen jälkeen pohtimaan, mitä voisimme itse kukainenkin tehdä jatkossa toisin tilanteen parantamiseksi. Lasten peruskunnon parantaminen tulee nyt nostaa myös politiikan keskiöön, ja lupaankin oman ääneni eduskuntavaaleissa sellaiselle ehdokkaalle, joka ottaa tämän asian sydämelleen. 

Hisua Alppimaisemissa

Terve vaan! 

Taas on vähän päässyt venähtämään tämä väli edelliseen tekstiin nähden. Paljon on tapahtunut Norjan reissun jälkeen. On seikkailtu SM-kisaurilla, joilla on ollut lunta enemmän ja vähemmän, suoriteltu RUKin loppukokeita ja ennen kaikkea reissattu ulkomailla.

Kun polla ei kestänyt SM-keskimatkan haastavia ratoja, ja jouduin tyytymään keskivertoa huonompaan suoritukseen Valkeakoskella, oli hyvä lähteä hakemaan kokemusta ja oppia ulkomailta - Itävallassa järjestetyltä SkiO-Tourilta! Reissuseurueeseen kuuluivat minun lisäkseni isä, pikkuveli Valtteri ja oma paremman näköinen puoliskoni Ella. 

Hyvä henki vallitsi varsinkin ruokapöydässä ;)

Lensimme Helsinki-Vantaalta Müncheniin torstaina 26.2. Sieltä matka jatkui vuokra-autolla eteenpäin kohti Turracher Höheä, joka on vuorisolassa Salzburgista etelään. Kaksi ensimmäistä kisaa olivat siellä, kisamaasto sijaitsi noin 1700-1900m korkeudessa. 

Ennen kisoja ehdittiin päivän verran totutella korkeampaan ilmanalaan ja hiihdellä hienoissa maisemissa. Hiihtolenkki tosin riitti paljastamaan tulevien kisojen luonteen: pelkää leveää baanaa ja penkkaa. Rasteja nimittäin oli tasaisin välein hiihtoladun varressa, eikä moottorikelkalla ajetuista urista näkynyt juuri merkkiäkään. 

Itse kisat eivät menneet ihan puikkoihin. Ensimmäisen päivän sprintissä tuloksena oli TAAS hylsy puuttuvan leiman vuoksi. Toisena päivänä sujui paremmin, mutta raaka rata vei mehut miehestä, ja suksella tuli turpiin. Suunnistusvirheisiin ei ollut varaa, eikä niitä onneksi kohtuullisen helpoilla radoilla tullutkaan. 

Heti pidennetyn keskimatkan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Wipptalia, jossa olisivat seuraavat kaksi kilpailua välipäivän jälkeen. Reitti kulki Italian kautta, ja kävimme matkalla Cortina d'Ambezzon entisessä olympiakylässä, Tour de Skin maisemissa. Varsinaista maantiematkailua!

Wipptalissa majoituimme pienessä Trinsin kylässä erään maatilan yläkerrassa. Majapaikka oli viehättävä ja viihtyisä, samoin olivat maisemat ympärillä. Välipäivänä ohjelmassa oli rauhallista käppäilyä vuoripoluilla, ja juoksentelua kylän kaduilla. 

Seuraavat osakilpailut olivat huomattavasti tasaisemmalla maalla ja alempana kuin ensimmäiset. Kisamaastona oli laakson pohja peltoaukeineen. Urasto puolestaan oli monipuolisempaa kuin aiemmin, ja oman lisähaasteensa toivat peltoja halkovat aidat, jotka vaikeuttivat ja paikoin estivät oikomista. Haastavinta tosin oli kartasta löytyneiden virheiden takia. Värit, symbolien koot ja etäisyydet eivät ihan vastanneet todellisuutta ja sääntöjä.

Kolmas osakilpailu oli jälkeen sprintti, joka meni omalla kohdallani aluksi erittäin hyvin. Olin kakkosena Stanimir Belomachevin jälkeen selvällä erolla kolmanteen, kun homma meni vihkoon. Juuri kun alkoivat viimeiset hiihtovälit, kuului pam! ja vasen sukseni sinkoutui jalasta. Side halkesi osiin, ja loppumatka meni potkutellen ja yhdellä jalalla tasapainotellen. 

Viimeinen päivä oli puolestaan keskimatkan kisa yhteislähtönä, ja aiempien kisojen rasitus painoi raskaasti. Itse tummuin kartanvaihdossa ja tein muutaman minuutin koukun kun jätin uuden kartan ensimmäisen rastin väliin, ja sitä täytyi palailla hakemaan... Eli loppuun asti ryssittiin.

Onneksi viikolla oli enimmäkseen hyvä keli, seura oli hyvää ja reissu muuten onnistunut. Näin ollen jäi hyvä mieli ja hyvät muistot. Tourin jälkeen ohjelmassa oli SM-pitkä, johon piti yrittää palautua. Toinen tarina on se, miten se onnistui...

Urheilun ja liikunnan suhteesta

Kaikki tietävät, että norjalaiset menestyvät maastohiihdossa laajalla rintamalla. Joku taisi taannoin kärjistää, että naisten hiihto on laji, jossa jännitetään, ketkä norjalaiset tulevat toiseksi ja kolmanneksi Bjørgenin voitettua. Miesten puolellakin vuonomaasta iskee koko ajan hiihtäjää palkintopallille, mainitaan vaikkapa Northug ja Sundby. 

Norjalaisten menestys ei tule tyhjästä. Olen nyt käynyt neljä kertaa Norjassa hiihtosuunnistuksen tiimoilta talviaikaan, ja kerta toisensa jälkeen olen saanut yllättyä asiasta, jonka tiesin; siellä hiihdetään! Kun lähdimme EM-kisaviikon välipäivänä 2011 rauhalliselle lenkille Sjusønistä, ei ladulle meinannut mahtua sekaan, kun joka suuntaan liukui katkeamattomana nauhana eri tasoisia hiihtäjiä. 

Laduilla näkyi melko tarkkaan otanta koko Norjan väestöstä aina termospullon kokoisista hiihtäjän aluista partasuisiin veteraaneihin, ja kaikkea siltä väliltä. Suomessa laduilla törmää lähinnä ikääntyneisiin kuntohiihtäjiin ja lapsiin, joille ei ole vielä iskostunut päähän tosiasia, jonka lähes jokainen 15 vuotta täyttänyt suomalainen huutaa isoon ääneen: "hiihto on perseestä!!!"

Viimeviikkoisella MM-reissulla Hamariin saimme ihailla norjalaisten nuorten liikkumista. Bussi kisapaikalle ajoi joka aamu koulun ohi, ja pihalla oli aina lauma lapsia meuhkaamassa. Ei istuttu älypuhelimen ruutujen ääressä, vaan liikuttiin. Koulun vieressä oli avoin peltoaukea, jossa oli aina välituntiaktiviteettina käynnissä jonkin sorttinen hiihtokisa. Sitä ei ollut kukaan opettaja organisoimassa, vaan lapset itse starttasivat sprinttilähtöihin, hiihtivät viestiä, tai iskivät lyhyitä spurtteja toisiaan vastaan. Itsekin ala-asteaikoina hiihdin toisinaan välitunnilla, mutta harvemmin sain ladulle seuraa.

Välipäivänä kävimme hiihtämässä kaupungin keskellä olevassa puistossa ladulla, joka osoittautui erään toisen koulun hiihtoladuksi. Siellä oli meneillään reilun tunnin mittainen välitunti, ja koko sen ajan koululaiset luistelivat, laskivat mäkeä, kiipeilivät puihin, olivat hippasilla ja liikkuivat muuten ympäri pihamaata. Puolen kymmentä opettajaa suoritti välituntivalvontaa. Onneksi Suomessakin vielä näkee jonkin verran välitunneilla tapahtuvaa liikuntaa, mutta on jo kouluja, joissa välitunteja vietetään sisällä tablettien ääressä...

Suomalaisessa yhteiskunnassa liikunnan arvostus, ja sitä myötä myös urheilun arvostus, on menettänyt asemaansa viimeisten kymmenen vuoden aikana. Rahaa urheiluun on vuosi vuodelta niukemmin, mikä näkyy tuloksissa kansainvälisellä tasolla, mikä puolestaan edelleen laskee huippu-urheilun uskottavuutta. "Tavallinen kansa" naureskelee nykyajan "karpaasille" joka lähtee päivästä toiseen lenkille, ja puhuu hulluuksia maailmanmestaruuksista ja huippusuorituksista.

Yhteiskunnallisestikin hyödymme urheilumenestyksestä siten, että lapset saavat urheilijoista esikuvia, joista ottaa mallia liikunnallisen elämäntavan kehittymiseksi. Liikkuminen edistää kansanterveyttä, ja sitä pitäisi pyrkiä ihan toden teolla edistämään. Vuosia sitä on jo hoettu, mutta käytännön teoissa se ei näy. Uhkailu ja kiristys tai pelottelu eivät ole toimivia keinoja, liikunta pitää saada kiinnistavaksi ja innostavaksi. Motivaation on tultava ihmisestä itsestään, ja yksi asia, joka ainakin minua innostaa lenkille, on suomalainen urheilumenestys, huippu-urheilijoiden esimerkki. Niskasen Iivon ja Jauhojärven Samin olympiavoittovideon tai Keskisalon Jukan 3000 esteiden EM-kultapätkän katsominen Youtubesta johtaa yleensä siihen, että lenkkarit tai monot lentävät hyllystä, ja kilsat kertyvät. Menestystä ei kuitenkaan tule ilman ammattimaista panostusta.

Nykyään vain tuppaa olemaan niin, ettei ammattimainen urheilu ole monelle mahdollista, ja elannon vuoksi joudutaan suorittamaan sekä työt että harjoittelu puolitehoisesti... Norjassa urheilijan ammatti on arvostettu, ja urheilua tuetaan, koska se koetaan tärkeäksi. Liikuntaa harrastetaan, koska se koetaan mukavaksi, ja koska esikuvien menestys innostaa varsinkin lapsia. Norjassa liikunta tarttuu pienestä pitäen tärkeäksi osaksi elämää, ja siitä nautitaan. Meillä se tuntuu olevan jokin välttämätön paha, joka suoritetaan jossain välissä jos ehditään.

Liikunta tulisi nostaa takaisin ansaitsemalleen jalustalle. Teknologian ympärillä pyörivä hysteria, jonka mukaisesti yhteiskuntaa ollaan viemässä kohti tietokoneita ja tabletteja, koodaamista ja jatkuvaa päivittämistä, huolettaa erityisesti. Pitäisi muistaa, että koneet on tehty ihmistä varten, eikä ihmistä koneita varten. Tietokonepelien ammattimainen pelaaminen muistuttaa ehkä hieman ajatusmaailmaltaan urheilua, mutta tärkein ero on se, ettei pelaaja pyri kehittämään itseään vaan virtuaalimaailmaan luotua hahmoa.

Kuulin puhetta, että urheilukoulun johtaja olisi sanonut tietokonepelaajien ottamisen urheilukoulun piiriin olevan tulevaisuuden mahdollisuus. Kaikella kunnioituksella, herra everstiluutnantti, tässä olen erimieltä.

Urheilu urheiluna, liikunta ja tietokoneen ääressä istuminen erillään. Vanhemmat, vaatikaa lapsiltanne liikuntaa. Ei ole pakko vaatia kilpailemista tai urheiluharrastusta, mutta leikkimistä ja yleistä pihalla temmeltämistä on! Puhelinten ja tietokoneiden pelit tappavat mielikuvituksen ja leikkimisen, jota ilman lapsen perusmotoriikka ei koskaan kehity. Jos näin käy, ihminen ei enää muuhun kelpaakaan, kuin konetta näppäilemään. Voiko se olla kenenkään elämän tarkoitus? 

Norjalainen yhteiskunta on päälle päin liikkuvampi ja sitä myöten terveempi, kuin suomalainen. On tavallaan hyvä, että fitness-buumi on tuonut Suomessakin edes jonkinlaiselle liikunnalle suosiota, mutta pitää muistaa, että buumi on todennäköisesti ohimenevä ilmiö, eikä kuntosaliharjoittelu sitäpaitsi sovi lapsille. Mikään ei voita monipuolista liikkumista nuorella iällä: leikkejä, pelejä, ulkoilua, kisailua ja aktiivisuutta. Rakentakaamme suomalaisista liikkuvampi kansa, kuten norjalaiset ovat onnistuneet tekemään. 

Valmentajaksi? Miksi ei?!

Viime viikolla pääsin katsomaan arvokisareissun elämää hieman toisesta vinkkelistä, kuin aiempina neljänä vuotena. Norjan Hamarissa kisattiin hiihtosuunnistuksen MM-titteleistä niin nuorten kuin aikuistenkin sarjoissa. Oma kuntoni (tai harjoittelunikaan) ei ole tänä vuonna ollut sitä luokkaa, että kisalippua olisi omalle kohdalle uskaltanut uumoilla, mutta sen sijaan jo joulukuussa nuorten maajoukkueen valmentaja Antti Autio tiedusteli, josko minulla olisi halua ja intoa lähteä junnujen apuvalmentajaksi reissulle.

Muistan, kuinka harkitsin vastausta pitkät kaksi sekuntia. Totta kai lähtisin, jos vain intistä päästävät. Ja päästivät! Urheilukoulun läpivientiin sattui sopivasti valmennusleiriviikko viime viikon kohdalle, joten kasarmilla ei ollut mitään ehdottoman välttämättömiä palveluksia. Niimpä pääsin reissulle mukaan.

Maanantaina 9.2. finnairin kone kiidätti meidät Helsinki-Vantaalta Oslo-Gardemoenin kentälle, jossa joukkue pääsi käsittelemään ensimmäistä yllättävää tilannetta. Kyyti kisapaikalle oli järjestetty niin, että meidän piti odotella kolme tuntia Münchenistä saapuvaa konetta, jossa Itävallan joukkue saapui. Eiköhän kyseinen lento ollut vielä lisäksi reilun tunnin myöhässä. Siihenpä kommellukset reissulla oikeastaan rajoittuivatkin.

Sampo pystyi ottamaan kentällä odottelun aika rennosti

Majoituimme viikon hienosti Scandic-hotellissa, söimme päivittäin makoisan aamiaisen ja päivällisen hotellin ravintolassa, ja maan tavan mukaisesti lounaaksi tehtiin pinkka voileipiä aamiaiselta. Mikäpä siellä olisi pahemmin voinut mennä mönkään. Ei ollut tietoakaan Ukrainan kisareissun bussin rikkoutumisesta tai Viron kivikovista makuulavereista, tai yksipuolisen oudosta ruokavaliosta, joihin aiemmilla reissuilla olen törmännyt. Kyllä helpolla päästiin!

Jälkiruokapuoli oli erityisen hyvällä mallilla!

Olosuhteet Budorin hiihtokeskuksen alueella olivat sanalla sanoen täydelliset. Lunta oli reilusti, mutta hanki kantoi jonkin verran, ja oikominen oli mahdollista. Urasto oli haastavaa, teknistä, ja hyvin ajettua, eivätkä sauvat uponneet pinnan läpi. Kelit suosivat myös, sillä aurinko paistoi, ja luisto oli mitä oarhain. Sana paratiisi tulee mieleen. Harmi vain, ettei valmentaja saa nauttia kisamaaston haasteista yhtä täydellisesti kuin urheilija.

Staffan tinttasi ankkurina hopealle parisprintissä Miran kanssa. Loikka kulki! Junnuilla oli mallisuunnistuspäivä.

Minun tehtävänäni oli infota joukkuetta kisakohtaisesti perustoiminnoista lähdössä ja kisan aikana, analysoida järjestäjän joukkueenjohtajien kokouksissa antamia tietoja, ja tuottaa niistä joukkueen käyttöön arvioita tulevista haasteista. Tehtävä oli mieluinen, sillä Suomen nuorista hiihtosuunnistajista koen olevani yksi kokeneimmista, mitä Norjassa kilpailemiseen tulee, ja pääsin näin jakamaan omaa kokemustani muille. Ilmeisesti spekulaatiot menivät useimmiten aikalailla nappiin...

Matkakohtaisesti sprintti oli Suomelle heikoin. Padasjoen SM-sprintti ei odotetustikaan vastannut MM-kisan tyyppiä oikeastaan mitenkään. Siinä missä viikkoa aiemmin oli hiihdetty selviä baanavälejä, oli Norjassa edessä 15 minuuttia tiuhaa tasuriuraa, eikä oikeastaan hetkenkään hengähdystaukoa erittäin vaativista suunnistustehtävistä. Joukkue ei ollut kertakaikkiaan valmis sellaiseen taitoshokkiin, vaikka haastavaan kisaan oli valmistauduttu. Valmistautumisleiri olisi kenties auttanut, mutta myöhäistä sitä on nyt suunnitella...

Pitkä matka meni sitten selvästi paremmin, samoin keskimatka ja viesti, joista kaikista saatiin mitaleja muistoksi. Vidar Benjaminsenin ratamestarityö oli ihailtavaa varsinkin pitkällä matkalla, ja tunnistin tuttuja piirteitä ideologiassa. Oma arvokisadebyyttini Sjusønissä 2011 oli hyvin saman kaltainen pitkän matkan kisa. 

Aleksi voitti mestaruuden pitkän matkan kisassa. Aseveljen kulta tuntui melkein kuin omalta...

Oli erittäin arvokas kokemus päästä kokeilemaan valmentajan roolia tärkeissä kisoissa. Kun ajattelee vaihteeksi urheilijan roolin ulkopuolelta, sitä huomaa helpommin myös, mitä voisi itse kehittää ja tehdä paremmin. Monesti on niin, että kun yrittää opettaa ja neuvoa jotain, oppii samalla itse ymmärtämään opettamansa asian. Ehkä juuri siksi opettajan ammatti kiehtookin...

Toivottavasti jokainen reissulla mukana ollut nuori urheilija voi sanoa Norjan kisoja muistellessaan, että sai minulta jotain hyödyllistä tai mieluisaa viikon aikana. Edes yhden asian, olipa kyse tulkkaamisesta lentokentällä, seuraavan päivän kisan noususumman kertomisesta, tai taputuksesta olkapäälle maalissa kisan jälkeen. Itse olin ja olen yhä aidosti iloinen jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, ja yhtä aidosti surin myös epäonnistumisia, joita jokainen urheilija väkisin joskus kohtaa - huonolla tuurilla myös tärkeimmissä kisoissa. 

Suomen nuorten hisumaajoukkue on ollut vuosia minulle kuin toinen perhe. Kiitos, kun sain olla tänäkin vuonna perheen tärkeimmässä yhteisessä tapahtumassa mukana! Tulevina vuosina aion pistää itseni likoon aikuisten kisoissa, mutta mielessä on myös, että joskus ehkä koittaa aika, kun omia kokemuksia on kertynyt niin paljon, että niistä riittää jakaa nuoremmillekin. Valmentaminen ja opettaminen kiinnostavat nimittäin melkoisen paljon....

Valoa näkyvissä! Mutta onpahan varjoakin...

Samaan aikaan kun Helsingin kaupunki on ajamassa lasten ja nuorten urheilua alas lopettamalla koulujen väliset urheilukisat, meikäläisellä alkaa pikkuhiljaa taas suksi liikkua. Reilu viikko sitten Luumäellä käyty kisaviikonloppu oli nousujohteinen, ja samalla linjalla jatkui meno Oulussa viime viikonloppuna. 

Ei vieläkään aivan terävintä menoa, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa. Lauantaina oli sellainen jääkeli, että välillä pelotti. Parhaiten taisi pärjätä se, joka osasi hiihtää tiheässä kuusikossa hitaimmin, koska kovavauhtisessa hiihdossa suksia ei jäämöykkelikössä pystynyt ohjaamaan mihinkään suuntaan, ja tuloksena oli vain jatkuvaa kompurointia, kaatulua, ohi hiihtoja ja muita tapahtumia, jotka alkoivat niin sanotusti kyrsiä aika nopeasti.

Sunnuntain keskimatkalla keli oli jo hiukkasen kivempi, koska yöllä satanut märkä lumi oli pehmittänyt hangen pintaa, ja suksiin sai jonkin näköistä uratuntumaa. Itsellä hiihto kulki vielä sprinttiäkin paremmin, mutta nyt lankesin muutaman kerran ratamestarin erikoisiin. Pitemmillä väleillä oli reitinvalinnan tekeminen hukassa, ja tein muutaman aika ison kämmin (omalla mittapuullani). Rata oli todella hyvä, kiitos järjestäjät ja ratamestari! 

Mutta pari pointtia! Golfkentän alueella oli hiihtokelpoisia teitä, jotka oli merkitty luistelu-uran merkillä. Tiet kuuluu piirtää mustalla viivalla karttaan, koska hiihtäminen jäisellä tiellä on ihan eri asia kuin tampparilla ajettu baana. Toinen juttu, kartan värijärjestys. Urien kuuluu jäädä tulostuksessa päälimmäiseksi, sunnuntaina oli pari paikkaa, joissa ratapainatus peitti kartasta oleellisia risteyksiä ja kokonaisia uria, yhden luistelubaanankin! Hyvä rata saadaan helposti pilalle jos reitinvalintavaihtoehdot peittyvät. Lisäksi hisussa kannattaa rastiympyrässä käyttää kohdistuspistettä. Tämä ei kyllä taida ocadin rataohjelmassa edes onnistua... Mutta kartasta on välillä vaikea erottaa, millä uralla lippu roikkuu, jos pistettä ei ole.

No niin, joka tapauksessa nautin kilpailemisesta silloin kun kulkee, ja nyt tuntuu, että pikkuhiljaa taas kulkee. Oma kilpaurani on saanut alkunsa hiihtokisoista, ensin hippohiihdoissa ja ainakin KEV:n seuraperinteestä jo kadonneissa sarjahiihdoissa. Kouluaikana jatkumoa tuli koulujen välisten ja koulun omien hiihtokisojen kautta. Koulussa tuettiin urheilua - jokaisella tasolla. Ikinä ei ole tarvinnut tehdä isoja kompromisseja urheilun ja koulun kesken, mutta sen suhteen tulevaisuus alkaa vaikuttaa uhkaavalta.

Helsinki siis lopettaa koulujen väliset urheilukilpailut kokonaan?! Onneksi olkoon, hieno homma. Olette te fiksuja ihmisiä siellä pääkaupungissa. Toivottavasti täällä maalla maalaisjärkeä käyttäviä päättäjiä on enemmän kuin fiksuja... Mutta tällainen suorastaan urheilun vastainen linja on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Urheilun rahallinen tuki pienenee, opetusministeri aikoo pakottaa lukiolaiset valmistumaan kolmessa vuodessa (kuolemantuomio urheilijoille), korkeakoulu-uudistuksen myötä halutaan rajoittaa urheilijoiden mahdollisuutta keskittyä urheilemiseen opiskelujen aikana, ja viimeisimpänä taisi muuan oikeusasiamies lausahtaa jotain viisasta puolustusvoimien urheilukoulusta. 

Suomi on urheilukansaa, ja sen ei kuulu torpata urheilua kansantalouden nimissä. Ei urheilua, eikä muutakaan kulttuuria. Paitsi nuo tietokonepelit... Omasta puolestani kriminalisoisin sellaisten sanojen kuin E-URHEILU käytön. Mikään ei ole niin pönttöä kuin näyttää YLEn kanavilta Counter Striken MM-kisoja (ihan oikeasti niitä näytetään) kun samaan aikaan olisi suunnistuksen SM-kisoja tai muuta oikeaa urheilua tarjolla.

Kylläpä taas mieleni pahoitin. Mutta ensi viikonloppuna kilpailen taas, hisun SM-sprinteissä. Toivoisin, että mahdollisimman moni suomalainen lapsi saisi mahdollisuuden kilpailla ja innostua kilpailemisesta. Ei peesata Helsinkiä tässäkään asiassa.

Ja parempaa loppuvuotta!

Näin ainakin toivon... Ihan huippumeiningeissä ei 2014 loppunut, vaikka terveenä sentään pysyttiin. Joku ihmeen velttous iski tekemiseen, ja suunnitelmia sotki vielä perinteiseen tyyliin välipäivien kova pakkanen. Tosin tavallisesti nekin pakkaset kestävät viikkotolkulla, eli ei ehkä pitäisi valittaa... Laadukkaiden hisutreenien sijaan pistelin sitten pk-mättöä metsäsuksilla kunnon umpihankia myöten.

Nykyinen vuosi lähti käyntiin vähän vastaavissa merkeissä, ja koko ajan on ollut jollain tapaa tahmeaa. Treenimäärät eivät ole päätähuimaavia, mutta olisiko tekeminen sitten ollut liian yksipuolista, kun herkkyys tuntuu taas hävinneen. Hiihtosuunnistuskausi vaikutti alkuun huolestuttavalta, kun Joutsenon Rieskarastit siirrettiin helmikuulle, ja Bodenista peruttiin kisat, joihin kuului muunmuassa pohjoismainen nuorten maaottelu (eipä meikäläisellä enää sinne asiaa olekaan, tämmöinen vanhus...) 

Niin tapahtui, että Aki-isä järjesti sitten kotopuolessa avoimet SM-kisat. Siis seuranmestaruus, jossa osanottajamäärä kohosi 25:een, ja ulkopaikkakuntalaisia yli puolet eli kysyntää hisukisoille oli. Silloin minullakin oli edes kohtalaista kulkua, vaikkakin virheitä suunnistuspuolella syntyi reilusti. Ainakin osasin hiihtää, mikä taito tuntui hävinneen tänä viikonloppuna Luumäellä järjestetyissä kisoissa.

Lauantaina oli aamupäivällä sprintti ja iltapäivällä vuorostaan keskimatka. Heti sprintin startista alkaen tuntui, kuin en olisi ikinä edes hiihtänyt aiemmin... Suunnistuksen virheettömyydestä huolimatta taivuin kärjelle minuuttitolkulla! Keskimatkalla kroppa sentään toimi jo vähän patemmin, mutta 12. rasti oli jäädä huomaamatta kartasta, ja jouduin palailemaan hyvän matkaa sitä hakemaan. Eroa kärkeen kyseisellä lyhyellä välillä kertyi kaksi minuuttia. Huolellisuus auttaisi... Lisäksi tuli muutamaan otteeseen pientä sekoilua tiukoissa risteyksissä, eli jälkikäteen voi sanoa, ettei ennakointi vielä pelannut.

Sunnuntaina suunnistettiin sitten pitkän matkan kisaa. Hiihto parani jälleen, ja myös urilla mutkittelu sujui paremmin kuin lauantaina. Jälleen tuli pari pientä lapsusta, kun en keskittynyt olennaiseen kriittisessä kohdassa, mutta jospa näistä virheistä opittaisiin. Ensi viikonloppuna haetaan vielä kisatuntumaa Oulusta, ja kahden viikon päästä onkin jo aika aloittaa SM-kausi Padasjoella sprintin merkeissä - jos vain yläkerta ei päätä palauttaa koko eteläistä Suomea juhannuksen sääoloihin ennen sitä, kisapäivinä oltiin jo suurinpiirtein huhtikuun tunnelmissa...

Toivon mukaan koko loppuvuosi olisi niin säiden kuin olotilankin puolesta vähän parempi, kuin yleinen trendi viimevuonna, ja tämän vuoden ensimmäisinä viikkoina.

Joululomalla

Armeijassa eivät onnen lahjat käy aina tasan. Toiset viettävät aitojen sisässä juhlapyhät, toiset ovat tuolloin kotilomilla. Henkilöstä riippuu, kumpi on se toivottu tilanne, mutta itse en pannut pahakseni, kun kävi ilmi, että saan viettää joulun ja uuden vuoden kotona. Minulla "loma" alkoi jo 17.12. ja lentelin Kuusamoon samana iltana. 

Loma on lainausmerkeissä siksi, että todellisuudessa olen urheilukomennuksella, joka on palvelusta. Viikonloppuna hiihdetään Ristijärvellä kilpaa, ja kisoihin valmistavana harjoittelen ensin muutaman päivän kotona. UK jatkuu sitten pari päivää ennen joulua, ja taas pari päivää ennen uutta vuotta, jolloin painopisteeksi tulee hisuharjoittelu kotopuolen harjoitusurastolla. Loppiaisviikko on vielä kysymysmerkillä. Jos Joutsenon rieskarastit pystytään järjestämään, jatkuu UK vielä niihin valmistavana muutaman päivän leirinä Kaakkois-Suomessa. Jos taas taivaan äijä ei suo lunta, joudun ehkä palaamaan kasarmille jo 7.1. 

Jokatapauksessa, urheilun kannalta tilanne on näin erittäin hyvä. Vaikka armeija ei ole minusta niin vastenmielinen paikka, kuin monet muut tuntuvat aina marisevan, niin totta on, että harjoittelu on helpointa muualla. Kotona ei tarvitse miettiä, ehtiikö tehdä harjoituksen sellaisena kuin haluaisi, tai onko päivän muu kuormitus hyvässä suhteessa treenaamiseen. Lisäksi lumiharjoitteluun tarvitaan tietysti lunta, ja kotona sitä on, Santahaminassa ei. 

Olen siis tyytyväinen tilanteeseen, jossa minulla on nyt edessä noin kolmen viikon mittainen tauko sotilaskoulutuksesta, ja tauko saattaa siitäkin venyä, jos kausi jatkuu suunnitellusti. Vaikka EM-kisat taitavat jäädä haaveilun tasolle tänä talvena, niin SM-kisoissa aion pistää Peltosen liikkumaan siihen malliin, että 10-sakki kutsuu joka kisassa. 

Niin että hyvää joulua vain! :-)