Joululomalla

Armeijassa eivät onnen lahjat käy aina tasan. Toiset viettävät aitojen sisässä juhlapyhät, toiset ovat tuolloin kotilomilla. Henkilöstä riippuu, kumpi on se toivottu tilanne, mutta itse en pannut pahakseni, kun kävi ilmi, että saan viettää joulun ja uuden vuoden kotona. Minulla "loma" alkoi jo 17.12. ja lentelin Kuusamoon samana iltana. 

Loma on lainausmerkeissä siksi, että todellisuudessa olen urheilukomennuksella, joka on palvelusta. Viikonloppuna hiihdetään Ristijärvellä kilpaa, ja kisoihin valmistavana harjoittelen ensin muutaman päivän kotona. UK jatkuu sitten pari päivää ennen joulua, ja taas pari päivää ennen uutta vuotta, jolloin painopisteeksi tulee hisuharjoittelu kotopuolen harjoitusurastolla. Loppiaisviikko on vielä kysymysmerkillä. Jos Joutsenon rieskarastit pystytään järjestämään, jatkuu UK vielä niihin valmistavana muutaman päivän leirinä Kaakkois-Suomessa. Jos taas taivaan äijä ei suo lunta, joudun ehkä palaamaan kasarmille jo 7.1. 

Jokatapauksessa, urheilun kannalta tilanne on näin erittäin hyvä. Vaikka armeija ei ole minusta niin vastenmielinen paikka, kuin monet muut tuntuvat aina marisevan, niin totta on, että harjoittelu on helpointa muualla. Kotona ei tarvitse miettiä, ehtiikö tehdä harjoituksen sellaisena kuin haluaisi, tai onko päivän muu kuormitus hyvässä suhteessa treenaamiseen. Lisäksi lumiharjoitteluun tarvitaan tietysti lunta, ja kotona sitä on, Santahaminassa ei. 

Olen siis tyytyväinen tilanteeseen, jossa minulla on nyt edessä noin kolmen viikon mittainen tauko sotilaskoulutuksesta, ja tauko saattaa siitäkin venyä, jos kausi jatkuu suunnitellusti. Vaikka EM-kisat taitavat jäädä haaveilun tasolle tänä talvena, niin SM-kisoissa aion pistää Peltosen liikkumaan siihen malliin, että 10-sakki kutsuu joka kisassa. 

Niin että hyvää joulua vain! :-)

Hisu-humussa

Taas on monttua kaivettu, kaksin käsin ja hartiavoimin, ja urakka alkaa olla kohta lopussa. Suomen hiihtosuunnistus-maajoukkueiden lajileiri Saariselällä loppui virallisesti jo eilen, mutta itse en malta vielä lähteä pois, kun kelit ja olosuhteet ovat kohdillaan, vaan vasta itsenäisyyspäivän illaksi koetan kulkeutua kotiin.

Viikon leirillä sain kellautettua muutaman arvokkaan hisuharjoituksen. Sprinttikilpailussa viime sunnuntaina meno oli vielä tahmeaa, koneesta ei lähtenyt kierroksia, eikä urahiihtokaan oikein sujunut. Positiivista oli kuitenkin, että suunnistus sujui aivan vähäisin virhein. Alla oleva kuva ei ole kisan kartta, vaan seuraavan päivän kevyempi "supersprintti" samoilla urilla.

Tiistaina vedettiin taas kisaa, mutta yhteislähtönä pidemmällä matkalla. Tahmeaa oli taas, ainakin alkuun. Nuorten maajoukkueen pojat hiihtivät kovempaa kuin minä, ja sekös suututti, kun itse väänsi kaikin voimin penkkaan. Ja virheitäkinhän siitä seurasi... 

Tilanne kuitenkin alkoi muuttua kun tultiin kartanvaihtoon, ja toinen lenkki alkoi. Loppua kohti hiihtoni ja ehkä jopa suksen luisto, paranivat koko ajan, ja pystyin jo kamppailemaan hiihtämällä muita vastaan, ja ennen kaikkea hiukan jättämään junnuja letkastani.

Kolmannen kerran kiskottiin tehoja vielä torstaina aamupäivästä, intervallien muodossa. Ja vihdoin kulki, syke heräsi eloon, ja jopa lihaksistosta sai väännettyä tehoja irti. Ei se vieläkään ollut mitään mestarin vauhtia, mutta lupaus mahdollisuudesta hiihtää vielä kovaa tälläkin kaudella. 

Uratreenien ohessa on hiihdelty keveitä PK-lenkkejä pertsalla, hermotettu vähän puntilla ja aktivoitu corea, sekä juostu. Tänään hiihdin kolme ja puoli tuntia pertsaa Saariselän maastoissa, välillä isolla ladulla, välillä vähän perinteikkäämmillä urilla, jotka oli tehty vain hiihtämällä. Pito oli hyvä ja luistokin riittävä, eikä kauniissa luonnossa tullut tylsää. 

Huomenna aamusta olisi tarkoitus vielä herätellä nopeita soluja - kaikkia kolmea, jotka ovat jäljellä raskaan määräleirin jäljiltä :D - lyhkäisten spurttien kautta. Sitten autoon ja kohti Kuusamoa. Ensi viikon vietänkin sitten sissiteltassa siellä jossain, sanotaan nyt vaikka että talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi... Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Kausi alkaa

Talvi on kyllä jotenkin maaginen vuodenaika, siis silloin kun olosuhteet ovat talviset. Jäätävässä vesisateessa nolla-asteisena marraskuun päivänä pohjoistuulen tuivertaessa ei ole mitään maagista. 

Täällä Saariselällä on onneksi lunta maassa, ja myös puissa, ja kun päivät ovat jo varsin lyhkäisiä, niin aamupäivän hämärään ajoitettu hiihtolenkki tunturin kupeessa on omiaan pistämään mielikuvituksen töihin. Talvinen maisema on sellaisenaan erittäin kaunis. Sinertävät, harmaat, ja valkeat sävyt luovat unisen harmonian, jonka keskelle väriä tuo lähinnä taivaanrannassa rimpuileva aurinko, joka viivyttelee vielä jonkin aikaa ennen painumistaan etelään, josta se palaa vasta keväällä.

Suomen hiihtosuunnistusmaajoukkueet siirsivät lumileirinsä Ruotsin puolelta kotimaahan, ja täällä ollaan, talven ihmemaassa. Antti ja Eivind ajavat ahkerasti uria Tievatuvan tuttuun hisumaastoon, ja huomisesta alkaen päästään vihdoin tekemään ihan täysiverisiä taitoharjoituksia oikeilla hisu-urilla ja -kartalla.

Omakohtaisesti tänään itse hiihtäminen ei ollut herkkää. Lihasten hermotus on nyt hieman hukassa, ja liikkeet ladulla tuntuvat kömpelöiltä ja hallitsemattomilta. Kokeilen tänään iltapäivätreeninä juoksua ja hermottavaa punttitreeniä. Jospa se oikaisisi hermoston ja pääsisin takaisin tuntumaan omasta tekemisestä. 

Joka tapauksessa on nautinnollista olla täällä, talven keskellä, ja päästä tekemään sitä, mistä tykkää, eli hiihtosuunnistamaan!

Back on track!!

Nyt se viimein lähtee! Ehkä.. Kunto nimittäin, ja nousuun. Puolitoista viikkoa lumileiriä Rovaniemellä on takana, hyviä harjoituksia olen saanut tehdyksi, ja toistaiseksi terveyskin on pysynyt vihreällä alueella. Vannoa en uskalla, mutta hartaasti toivoa kyllä, että sairastelut ovat nyt takana päin, ja että tästäkin talvesta saadaan vielä kausi aikaiseksi.

Leiri on sisältänyt tyypillisesti määrää suksilla - sekä perinteisen että vapaan tyylin merkeissä. Lisäksi on tehty muuan punttitreeni hermotusta varten, ja pari kertaa lisätty vähän kierroksia koneeseen ja jauhettu kovempaakin hiihtoa. Perjantain leirikisassa ei vielä ihan palkintosijoja tavoiteltu, 12 kilometrin radalla ero taisi kasvaa niinkin suureksi kuin reilu 4 minuuttia... Sairastelu ja puolitehoinen harjoittelu näkyvät siis selvästi vauhdikkaammissa vedoissa.

Sunnuntaina pidettiin lepopäivä, ja käytiin hieronnassa, joten toista harjoitusviikkoa oli hyvä lähteä rakentamaan vetreämmillä jäsenillä. Itse päätin leirin tänään, muut lumilajijoukkueen miehet jatkavat huomiseen saakka. Mikäs on armeijaa käydessä, kun päiväraha juoksee, suksi luistaa, keli on hyvä ja ruokaa riittää. Mökillä odottavasta pehmeästä vuoteesta puhumattakaan! 

Huomenna lentelen Helsinkiin, kun armeija kutsuu taas pariksi päivää omiaan. Edessä on vielä maajoukkueleiri ennen ensimmäisiä hisukisoja, joten jos terveenä pysytään, saattaa tämä vielä iloksikin muuttua. Ainakin ladulla on ollut pitkästä aikaa oikeaa tekemisen iloa, kun harjoittelu on tuntunut kivalta!

Nyt väsyttää taas vähän, mutta onhan tässä rehkittykin. Eivätköhän pieni kevennys tässä välissä ja hyvät lajitreenit joulukuun aikana johda lopulta hyvään vireeseen. Jokatapauksessa tällä leirillä olen voinut todeta, että olen taas pelissä mukana.

Laskusuhdanteessa

Pikkuhiljaa alkaa realisoitua, ettei urheilu todellakaan voi olla ikuista ylämäkeä, liukkaita suksia, kulkupäiviä ja sen jälkeen mitalisadetta. Olen pari kolme kertaa valittanut täällä blogissakin, etten ole ollut ihan terveenä. Kertokaa niiden tekstien määrä kolmella, niin päästään lähelle sairausjaksojen lukumäärää. Ja kun yksi jakso on tupannut kestämään pari kolme viikkoa, olemattomien tai puolitehoisten harjoitusviikkojen määrä jää katastrofaalisen alhaiseksi.

Tällä hetkellä olen Vuokatissa, puolustusvoimien urheilukoulun valmennusleirillä, ja henkilökohtaisesti tilanteeni on se, etten voi haaveilla kahdesta kehittävästä harjoituksesta päivässä. Päätavoite tällä viikolla on se, etten ole ensiviikolla taas kipeänä. Voitte kuvitella, että miestä syö seurata vierestä, kun kaverit suihkivat ladulle puoli yhdeksältä, tulevat syömään, lepäävät hetken, ja sitten sykitään taas. Minä käyn hiihtämässä tunnin, jos käyn, ja iltapäivällä jotain tukevaa tai aineenvaihduntaa ylläpitävää retkeilyä.

Optimistiseksi tavoitteekseni olin kirjannut, että olisin tulevana talvena varteenotettava vastustaja maajoukkueratsuille, kun EM-valintoja tehdään. Nyt näyttää puolestaan siltä, että jopa ensisijainen tavoitteeni: urheilukoulun olosuhteiden hyödyntäminen menee mönkään. Siitä ei nimittäin ole ollut kiinni, etteikö Kajaanissa olisi ajan ja harjoituspaikkojen puolesta pystynyt tekemään kehittävää harjoittelua. Vaan kun kipeenä ei oikein pysty... Hirvittää hiukan, nimittäin se etumatka, jonka muut ovat jo nyt kesän aikana saaneet.

Mutta en minä tähän aio tätä jättää. Surullisen kuuluisia tarinoita löytyy lähipiiristäkin, esimerkkejä siitä, kuinka lupaava urheilu-ura on katkennut ensimmäisiin isoihin vastoinkäymisiin. Minäpä en ajatellut jatkaa sitä listaa! Kestävyysurheilussa on perinteisesti ollut aikaa kehittyä, kaikki ei ole yhdestä vuodesta kiinni. 

Tavoitteeni on tietysti kehittyä joka vuosi, mutta aina tavoitteisiin ei ehkä päästä.. Eikä maailma lopu siihen! Tavoitteena oli viimetalvenakin henkilökohtainen nuorten maailmanmestaruus. Läheltä liippasi, mutta kauas jäi, ja vielä ollaan elossa. Alamäki ja ylämäki seuraavat kokemukseni mukaan maastossakin toisiaan. Joskus nopeammin, joskus hitaammin, mutta lopulta kumminkin. Uskon että niin tässäkin tapauksessa. Jos nyt kumminkin saan pienen toiveen heittää, niin mieluiten tällä kertaa nopeammin, jooko?

Rukkiin

Tällä viikolla tapahtui paljon. Tiistaista torstaihin ryönättiin metsässä, nukuttiin teltassa, vartioitiin, partioitiin, ja tähystettiin. Lopuksi vastaanotettiin komeat sissihavut, tiedustelijan aselajitunnukset, ja marssittiin vielä metsiä myöten takaisin kasarmille. Oli ihan kivaa, mitä nyt meinasi välillä vähäsen viluttaa, kun pienessä pohjoispuhurissa kökötin yksin kannon nokassa ja kuuntelin hiljaisuutta samalla, kun katselin tyhjyyttä. Mutta se on sitä sotilaselämää se! 

Sissihavun lisäksi sain varmistuksen aavistukseen: jatkan palvelustani 13.10. alkaen Santahaminan varuskunnassa Reserviupseerikurssilla, elikkä RUKissa. Edessä on mielenkiintoisia haasteita - ei pelkästään sotilaallisesti, vaan myös urheilun ja armeijan yhdistämisessä, vaikka toki myös upseerikoulutus tapahtuu urheilukoulun riveissä. 

Silti, voisi sanoa, että omat tavoitteet intin suhteen alkavat kohtsillään täyttyä. Sissivänrikkinä oli ajatus kotiutua alusta alkaen. Mummolan seinällä on valokuva, joka otettiin joskus vuosia sitten Kainuun rastiviikolla minusta ja serkuistani Ollista ja Artusta, kun leikimme sissejä Vuokatin rinteen juuressa. Kalastushattujen ja lippalakkien rakoihin oli sullottu metsäkortteen varsia kenttänaamioinniksi, kun kiersimme paritalomökkiä ja tiedustelimme naapurin polttarijengiä. Olli kotiutui vuosi sitten - sissivänrikkinä. Arttu on tällä hetkellä Onttolassa rajasissinä ja upseerikokelaana, ja viikon päästä minä aloitan upseerioppilaana (urheilusissinä). Ensi toukokuussa, jos kaikki hyvin menee, pitäisi melkein saada uusi kuva...

Hiihtokauden avaus

Tänään se on tehty! Pitkään jatkunut, vastentahtoinen putken välttely päättyi sopivasti syksyn ensimmäisenä lumisadepäivänä. Urheilukoulun aamutreenissä kiskaisin monot ja sukset jalkaan ja lähdin lykkimään Vuokatin hiihtoputken tuttuihin, hieman rajoitteisiin maisemiin. 

Muihin hiihtokausen avauksiin verrattuna tottuminen pitkiin suksiin ja lumella liikkumiseen oli yllättävän nopea prosessi, ja vartin jälkeen meno tuntui jo luontevalta. Intouduinpa vähän kokeilemaan spurttiakin. Ei se niin huonosti kulkenut, etteikö se olisi jotenkin kulkenut, mutta vielä sen pitää kulkea aika paljon, monesti ja paremmin, ennen kuin se kunnolla kulkee. Toivottavasti talvella sitten kulkee.

Tällä viikolla on lisäksi tullut suoriteltua AUKin välikokeita, ja tiedustelijan havukoetta. Eiköhän sieltä ensi viikolla tule havu käsivarteen, en ainakaan mielestäni ole tehnyt aivan luokatonta jälkeä. Vaikka eilinen ammunta oli kyllä floppi, kun kolme paukkua pamahti ohi taulusta. Vähän kuin suunnistus: kun luulee osaavansa niin pummia tulee. Mutta uskoisin, että 13.10 aliupseerioppilas Aikiosta tulee upseerioppilas Aikio. Siihen sihtaillaan, mutta huomenna noustaan kovaa Vaaralle sauvakävellen, tai sukelletaan takaisin putkeen.

Treeni-intoa kaikille! Uskoisin, että olen löytämässä sen itsekin taas viime viikonloppuisen SM-sprintin jälkeen. Edelliseen tekstiini viitaten: se oli todella onnistunutta ratamestarityötä. Hyvä Hollola!