Kausi alkaa

Talvi on kyllä jotenkin maaginen vuodenaika, siis silloin kun olosuhteet ovat talviset. Jäätävässä vesisateessa nolla-asteisena marraskuun päivänä pohjoistuulen tuivertaessa ei ole mitään maagista. 

Täällä Saariselällä on onneksi lunta maassa, ja myös puissa, ja kun päivät ovat jo varsin lyhkäisiä, niin aamupäivän hämärään ajoitettu hiihtolenkki tunturin kupeessa on omiaan pistämään mielikuvituksen töihin. Talvinen maisema on sellaisenaan erittäin kaunis. Sinertävät, harmaat, ja valkeat sävyt luovat unisen harmonian, jonka keskelle väriä tuo lähinnä taivaanrannassa rimpuileva aurinko, joka viivyttelee vielä jonkin aikaa ennen painumistaan etelään, josta se palaa vasta keväällä.

Suomen hiihtosuunnistusmaajoukkueet siirsivät lumileirinsä Ruotsin puolelta kotimaahan, ja täällä ollaan, talven ihmemaassa. Antti ja Eivind ajavat ahkerasti uria Tievatuvan tuttuun hisumaastoon, ja huomisesta alkaen päästään vihdoin tekemään ihan täysiverisiä taitoharjoituksia oikeilla hisu-urilla ja -kartalla.

Omakohtaisesti tänään itse hiihtäminen ei ollut herkkää. Lihasten hermotus on nyt hieman hukassa, ja liikkeet ladulla tuntuvat kömpelöiltä ja hallitsemattomilta. Kokeilen tänään iltapäivätreeninä juoksua ja hermottavaa punttitreeniä. Jospa se oikaisisi hermoston ja pääsisin takaisin tuntumaan omasta tekemisestä. 

Joka tapauksessa on nautinnollista olla täällä, talven keskellä, ja päästä tekemään sitä, mistä tykkää, eli hiihtosuunnistamaan!

Back on track!!

Nyt se viimein lähtee! Ehkä.. Kunto nimittäin, ja nousuun. Puolitoista viikkoa lumileiriä Rovaniemellä on takana, hyviä harjoituksia olen saanut tehdyksi, ja toistaiseksi terveyskin on pysynyt vihreällä alueella. Vannoa en uskalla, mutta hartaasti toivoa kyllä, että sairastelut ovat nyt takana päin, ja että tästäkin talvesta saadaan vielä kausi aikaiseksi.

Leiri on sisältänyt tyypillisesti määrää suksilla - sekä perinteisen että vapaan tyylin merkeissä. Lisäksi on tehty muuan punttitreeni hermotusta varten, ja pari kertaa lisätty vähän kierroksia koneeseen ja jauhettu kovempaakin hiihtoa. Perjantain leirikisassa ei vielä ihan palkintosijoja tavoiteltu, 12 kilometrin radalla ero taisi kasvaa niinkin suureksi kuin reilu 4 minuuttia... Sairastelu ja puolitehoinen harjoittelu näkyvät siis selvästi vauhdikkaammissa vedoissa.

Sunnuntaina pidettiin lepopäivä, ja käytiin hieronnassa, joten toista harjoitusviikkoa oli hyvä lähteä rakentamaan vetreämmillä jäsenillä. Itse päätin leirin tänään, muut lumilajijoukkueen miehet jatkavat huomiseen saakka. Mikäs on armeijaa käydessä, kun päiväraha juoksee, suksi luistaa, keli on hyvä ja ruokaa riittää. Mökillä odottavasta pehmeästä vuoteesta puhumattakaan! 

Huomenna lentelen Helsinkiin, kun armeija kutsuu taas pariksi päivää omiaan. Edessä on vielä maajoukkueleiri ennen ensimmäisiä hisukisoja, joten jos terveenä pysytään, saattaa tämä vielä iloksikin muuttua. Ainakin ladulla on ollut pitkästä aikaa oikeaa tekemisen iloa, kun harjoittelu on tuntunut kivalta!

Nyt väsyttää taas vähän, mutta onhan tässä rehkittykin. Eivätköhän pieni kevennys tässä välissä ja hyvät lajitreenit joulukuun aikana johda lopulta hyvään vireeseen. Jokatapauksessa tällä leirillä olen voinut todeta, että olen taas pelissä mukana.

Laskusuhdanteessa

Pikkuhiljaa alkaa realisoitua, ettei urheilu todellakaan voi olla ikuista ylämäkeä, liukkaita suksia, kulkupäiviä ja sen jälkeen mitalisadetta. Olen pari kolme kertaa valittanut täällä blogissakin, etten ole ollut ihan terveenä. Kertokaa niiden tekstien määrä kolmella, niin päästään lähelle sairausjaksojen lukumäärää. Ja kun yksi jakso on tupannut kestämään pari kolme viikkoa, olemattomien tai puolitehoisten harjoitusviikkojen määrä jää katastrofaalisen alhaiseksi.

Tällä hetkellä olen Vuokatissa, puolustusvoimien urheilukoulun valmennusleirillä, ja henkilökohtaisesti tilanteeni on se, etten voi haaveilla kahdesta kehittävästä harjoituksesta päivässä. Päätavoite tällä viikolla on se, etten ole ensiviikolla taas kipeänä. Voitte kuvitella, että miestä syö seurata vierestä, kun kaverit suihkivat ladulle puoli yhdeksältä, tulevat syömään, lepäävät hetken, ja sitten sykitään taas. Minä käyn hiihtämässä tunnin, jos käyn, ja iltapäivällä jotain tukevaa tai aineenvaihduntaa ylläpitävää retkeilyä.

Optimistiseksi tavoitteekseni olin kirjannut, että olisin tulevana talvena varteenotettava vastustaja maajoukkueratsuille, kun EM-valintoja tehdään. Nyt näyttää puolestaan siltä, että jopa ensisijainen tavoitteeni: urheilukoulun olosuhteiden hyödyntäminen menee mönkään. Siitä ei nimittäin ole ollut kiinni, etteikö Kajaanissa olisi ajan ja harjoituspaikkojen puolesta pystynyt tekemään kehittävää harjoittelua. Vaan kun kipeenä ei oikein pysty... Hirvittää hiukan, nimittäin se etumatka, jonka muut ovat jo nyt kesän aikana saaneet.

Mutta en minä tähän aio tätä jättää. Surullisen kuuluisia tarinoita löytyy lähipiiristäkin, esimerkkejä siitä, kuinka lupaava urheilu-ura on katkennut ensimmäisiin isoihin vastoinkäymisiin. Minäpä en ajatellut jatkaa sitä listaa! Kestävyysurheilussa on perinteisesti ollut aikaa kehittyä, kaikki ei ole yhdestä vuodesta kiinni. 

Tavoitteeni on tietysti kehittyä joka vuosi, mutta aina tavoitteisiin ei ehkä päästä.. Eikä maailma lopu siihen! Tavoitteena oli viimetalvenakin henkilökohtainen nuorten maailmanmestaruus. Läheltä liippasi, mutta kauas jäi, ja vielä ollaan elossa. Alamäki ja ylämäki seuraavat kokemukseni mukaan maastossakin toisiaan. Joskus nopeammin, joskus hitaammin, mutta lopulta kumminkin. Uskon että niin tässäkin tapauksessa. Jos nyt kumminkin saan pienen toiveen heittää, niin mieluiten tällä kertaa nopeammin, jooko?

Rukkiin

Tällä viikolla tapahtui paljon. Tiistaista torstaihin ryönättiin metsässä, nukuttiin teltassa, vartioitiin, partioitiin, ja tähystettiin. Lopuksi vastaanotettiin komeat sissihavut, tiedustelijan aselajitunnukset, ja marssittiin vielä metsiä myöten takaisin kasarmille. Oli ihan kivaa, mitä nyt meinasi välillä vähäsen viluttaa, kun pienessä pohjoispuhurissa kökötin yksin kannon nokassa ja kuuntelin hiljaisuutta samalla, kun katselin tyhjyyttä. Mutta se on sitä sotilaselämää se! 

Sissihavun lisäksi sain varmistuksen aavistukseen: jatkan palvelustani 13.10. alkaen Santahaminan varuskunnassa Reserviupseerikurssilla, elikkä RUKissa. Edessä on mielenkiintoisia haasteita - ei pelkästään sotilaallisesti, vaan myös urheilun ja armeijan yhdistämisessä, vaikka toki myös upseerikoulutus tapahtuu urheilukoulun riveissä. 

Silti, voisi sanoa, että omat tavoitteet intin suhteen alkavat kohtsillään täyttyä. Sissivänrikkinä oli ajatus kotiutua alusta alkaen. Mummolan seinällä on valokuva, joka otettiin joskus vuosia sitten Kainuun rastiviikolla minusta ja serkuistani Ollista ja Artusta, kun leikimme sissejä Vuokatin rinteen juuressa. Kalastushattujen ja lippalakkien rakoihin oli sullottu metsäkortteen varsia kenttänaamioinniksi, kun kiersimme paritalomökkiä ja tiedustelimme naapurin polttarijengiä. Olli kotiutui vuosi sitten - sissivänrikkinä. Arttu on tällä hetkellä Onttolassa rajasissinä ja upseerikokelaana, ja viikon päästä minä aloitan upseerioppilaana (urheilusissinä). Ensi toukokuussa, jos kaikki hyvin menee, pitäisi melkein saada uusi kuva...

Hiihtokauden avaus

Tänään se on tehty! Pitkään jatkunut, vastentahtoinen putken välttely päättyi sopivasti syksyn ensimmäisenä lumisadepäivänä. Urheilukoulun aamutreenissä kiskaisin monot ja sukset jalkaan ja lähdin lykkimään Vuokatin hiihtoputken tuttuihin, hieman rajoitteisiin maisemiin. 

Muihin hiihtokausen avauksiin verrattuna tottuminen pitkiin suksiin ja lumella liikkumiseen oli yllättävän nopea prosessi, ja vartin jälkeen meno tuntui jo luontevalta. Intouduinpa vähän kokeilemaan spurttiakin. Ei se niin huonosti kulkenut, etteikö se olisi jotenkin kulkenut, mutta vielä sen pitää kulkea aika paljon, monesti ja paremmin, ennen kuin se kunnolla kulkee. Toivottavasti talvella sitten kulkee.

Tällä viikolla on lisäksi tullut suoriteltua AUKin välikokeita, ja tiedustelijan havukoetta. Eiköhän sieltä ensi viikolla tule havu käsivarteen, en ainakaan mielestäni ole tehnyt aivan luokatonta jälkeä. Vaikka eilinen ammunta oli kyllä floppi, kun kolme paukkua pamahti ohi taulusta. Vähän kuin suunnistus: kun luulee osaavansa niin pummia tulee. Mutta uskoisin, että 13.10 aliupseerioppilas Aikiosta tulee upseerioppilas Aikio. Siihen sihtaillaan, mutta huomenna noustaan kovaa Vaaralle sauvakävellen, tai sukelletaan takaisin putkeen.

Treeni-intoa kaikille! Uskoisin, että olen löytämässä sen itsekin taas viime viikonloppuisen SM-sprintin jälkeen. Edelliseen tekstiini viitaten: se oli todella onnistunutta ratamestarityötä. Hyvä Hollola!

Sprintti-huumaa

Suunnistuksen suosio Suomessa kasvaa jatkuvasti. Osaltaan siihen varmasti vaikuttaa lisääntynyt näkyvyys, sekä suomalaisten menestys, joka on ollut moniin muihin lajeihin nähden laajaa ja runsasta. Koti MM-kisat Sotkamossa olivat suomalaisen suunnistuksen riemujuhlaa. 

Kaikissa edellämainituissa sprinttisuunnistuksen kehityksellä on ollut kiistaton rooli. TV-kaapelien virittely ja kameroiden sijoittelu tiiviille, urbaanille alueelle on helpompaa kuin kaukaiseen korpeen, ja lisäksi yleisö pääsee näkemään lähietäisyydeltä huiput työssään. Suomalainen menestys Sotkamon sprinttikisassa viime kesänä yllätti monia ja innosti kaikkia. Sellainen tunnelma, joka finaalissa Hiukan stadionilla vallitsi, oli suunnistuksessa jotain ennen näkemätöntä.

Ratamestarityö niin karsinnassa kuin finaalissa herätti ainakin minun suunnastani ihailua. Sotkamon sprinttikisa sai tänä kesänä jatkumoa Imatran maailmancupissa, jossa ratamestarityön avulla koeteltiin jo teknisen suunnistuksen rajoja. Mansikkalan väki sai vuorostaan ihailla huippu-urheilijoita pujottelemassa mutkikkaita reittejä taajaman ytimessä. 

Sprintti tuo suunnistuksen sinne, missä ihmiset ovat. Mikä siis olisi parempi tapa tutustua lajiimme? Suunnistusta aloittelevalla on varmasti matalampi kynnys lähteä korttelirasteille, kuin tiheään, vaikeakulkuiseen, märkään metsään. Tänä kesänä myös muutama pitempään lajia harrastanut sai yllättyä positiivisesti urbaanista suunnistuksesta, kun ensimmäistä kertaa Fin5-suunnistusviikkoon kuului yhtenä osakilpailuna Rukan kylällä kiemurteleva sprintti.

Ensi viikonloppuna juostaan kesän tärkein sprintti SM-kisojen merkeissä Hollolassa. Suunnistuksen suosion kasvu näkyy jälleen osanottajamäärien kasvussa, sillä Hollolassa juoksee sprinttiä ennätyksellisesti lähes kaksi tuhatta suunnistajaa. Hienoa! Ehkä kasvaneet osallistujamäärät houkuttelevat järjestämään lisää sprinttikisoja. Kuten SSL:n toimitusjohtaja kirjoittaa 'kartan kääntöpuolella', vaikkapa arki-iltoihin sijoitetut kisat taajamassa ovat mukavia ja tunnelmallisia tapahtumia, joissa on vaivatonta piipahtaa.

Tietysti kasvanut suosio luo myös tiettyä painetta järjestäjille. Homman pitää toimia ja palvelun pelata. Tärkeintä on kuitenkin suunnistus. Itse odotan teknistä haastavuutta, joka on mielestäni sprinttikisojen suola. Aitojen rakentamista ei pitäisi pelätä SM- ja WRE-tasoisissa tapahtumissa, jos niillä voidaan saada aikaan mielenkiintoisempia reitinvalintoja. Kajaanissa, Sotkamossa ja Imatralla nähtyä laatua pitäisi pyrkiä tarjoamaan jatkossa yhä enemmän. 

Hollolan ratamestareiden työ on jo (toivottavasti ainakin) tehty rastien vientiä lukuunottamatta. Tulevaisuuden sprinttikisojen ratamestareille ja järjestäjille toivon tiivistä perehtymistä aiheeseen. Sprintin luonne on täysin erilainen kuin maastomatkojen, joten ratasuunnitteluun täytyy lähteä täysin eri mentaliteetilla. Kannustan olemaan rohkea: kokeilemaan rajoja, olemaan luova, ja hyödyntämään jokaisen maaston luontaisia ominaisuuksia. Sprinttirata on parhaimmillaan persoonallinen, vaihteleva, alusta loppuun haasteellinen (mahdollisimman tekninen), yllättävä, ja ennen kaikkea HAUSKA! 

Itse valmistauduin ensi viikonloppuun juoksemalla tänä viikonloppuna Oulussa Pohjantähtisprintissä, ja tänään kävin Rukalla palaamassa Fin5-sprintin tunnelmiin. Tulevan viikon sotilaiden SM-suunnistuksissa ajatusmaailma on poissa sprintistä, mutta hauskaa varmaan on siitä huolimatta. Erilaiset elämykset piristävät. Kun vain toipuisi tästä köhästä, joka on taas tarttunut keuhkoputkiin...

Joskus ei vaan onnistu

Ei, ei ja vielä kerran ei! Ei tule mitään -treenaamisesta nimittäin. Taas iski kunnon lentsu, heti Joensuun leirin perään. Ihan kokonaan en suostu laskemaan tätä liian kovan kuormituksen piikkiin, niin paljon tautia on liikkeellä. Mutta onhan se niin, että kun keho väsyy, myös vastustuskyky laskee.

Eniten keljuttaa se, että juuri kun treeneissä alkoi tuntua pikkuhiljaa normaalilta, koko korttitalo puhallettiin kasaan. Positiiviseksi ei voi laskea edes sitä, että urheiluvalmennusajat voisi nyt käyttää sotilasjuttujen opiskeluun, koska sairaana niihin on niin hemmetin vaikeaa keskittyä. Tiedättehän: pää täynnä räkää, väsymys... Ei vain jaksa.

No niin, nyt tämäkin flunssa ehkä alkaa taittua parempaan suuntaan, eihän tässä olekaan mennyt kuin viikko. Olisi nyt nostanut kunnon kuumeen, niin olisi saanut nukkua päivän tekemättä mitään. Olisi saattanut parantuakin paremmin... Mutta nyt vain toivon, että viikonlopun aikana tauti on ohi ja voin aloittaa harjoittelun Vuokatissa. Tosin läksy on opittu: ei leiriohjelman mukaan, vaan sen mukaan, mitä pystyy tekemään. Määrä ei taida nyt olla tärkein asia. Sen opetti päävalmentaja liiton leirillä - ties kuinka minennen kerran...