Laskusuhdanteessa

Pikkuhiljaa alkaa realisoitua, ettei urheilu todellakaan voi olla ikuista ylämäkeä, liukkaita suksia, kulkupäiviä ja sen jälkeen mitalisadetta. Olen pari kolme kertaa valittanut täällä blogissakin, etten ole ollut ihan terveenä. Kertokaa niiden tekstien määrä kolmella, niin päästään lähelle sairausjaksojen lukumäärää. Ja kun yksi jakso on tupannut kestämään pari kolme viikkoa, olemattomien tai puolitehoisten harjoitusviikkojen määrä jää katastrofaalisen alhaiseksi.

Tällä hetkellä olen Vuokatissa, puolustusvoimien urheilukoulun valmennusleirillä, ja henkilökohtaisesti tilanteeni on se, etten voi haaveilla kahdesta kehittävästä harjoituksesta päivässä. Päätavoite tällä viikolla on se, etten ole ensiviikolla taas kipeänä. Voitte kuvitella, että miestä syö seurata vierestä, kun kaverit suihkivat ladulle puoli yhdeksältä, tulevat syömään, lepäävät hetken, ja sitten sykitään taas. Minä käyn hiihtämässä tunnin, jos käyn, ja iltapäivällä jotain tukevaa tai aineenvaihduntaa ylläpitävää retkeilyä.

Optimistiseksi tavoitteekseni olin kirjannut, että olisin tulevana talvena varteenotettava vastustaja maajoukkueratsuille, kun EM-valintoja tehdään. Nyt näyttää puolestaan siltä, että jopa ensisijainen tavoitteeni: urheilukoulun olosuhteiden hyödyntäminen menee mönkään. Siitä ei nimittäin ole ollut kiinni, etteikö Kajaanissa olisi ajan ja harjoituspaikkojen puolesta pystynyt tekemään kehittävää harjoittelua. Vaan kun kipeenä ei oikein pysty... Hirvittää hiukan, nimittäin se etumatka, jonka muut ovat jo nyt kesän aikana saaneet.

Mutta en minä tähän aio tätä jättää. Surullisen kuuluisia tarinoita löytyy lähipiiristäkin, esimerkkejä siitä, kuinka lupaava urheilu-ura on katkennut ensimmäisiin isoihin vastoinkäymisiin. Minäpä en ajatellut jatkaa sitä listaa! Kestävyysurheilussa on perinteisesti ollut aikaa kehittyä, kaikki ei ole yhdestä vuodesta kiinni. 

Tavoitteeni on tietysti kehittyä joka vuosi, mutta aina tavoitteisiin ei ehkä päästä.. Eikä maailma lopu siihen! Tavoitteena oli viimetalvenakin henkilökohtainen nuorten maailmanmestaruus. Läheltä liippasi, mutta kauas jäi, ja vielä ollaan elossa. Alamäki ja ylämäki seuraavat kokemukseni mukaan maastossakin toisiaan. Joskus nopeammin, joskus hitaammin, mutta lopulta kumminkin. Uskon että niin tässäkin tapauksessa. Jos nyt kumminkin saan pienen toiveen heittää, niin mieluiten tällä kertaa nopeammin, jooko?

Rukkiin

Tällä viikolla tapahtui paljon. Tiistaista torstaihin ryönättiin metsässä, nukuttiin teltassa, vartioitiin, partioitiin, ja tähystettiin. Lopuksi vastaanotettiin komeat sissihavut, tiedustelijan aselajitunnukset, ja marssittiin vielä metsiä myöten takaisin kasarmille. Oli ihan kivaa, mitä nyt meinasi välillä vähäsen viluttaa, kun pienessä pohjoispuhurissa kökötin yksin kannon nokassa ja kuuntelin hiljaisuutta samalla, kun katselin tyhjyyttä. Mutta se on sitä sotilaselämää se! 

Sissihavun lisäksi sain varmistuksen aavistukseen: jatkan palvelustani 13.10. alkaen Santahaminan varuskunnassa Reserviupseerikurssilla, elikkä RUKissa. Edessä on mielenkiintoisia haasteita - ei pelkästään sotilaallisesti, vaan myös urheilun ja armeijan yhdistämisessä, vaikka toki myös upseerikoulutus tapahtuu urheilukoulun riveissä. 

Silti, voisi sanoa, että omat tavoitteet intin suhteen alkavat kohtsillään täyttyä. Sissivänrikkinä oli ajatus kotiutua alusta alkaen. Mummolan seinällä on valokuva, joka otettiin joskus vuosia sitten Kainuun rastiviikolla minusta ja serkuistani Ollista ja Artusta, kun leikimme sissejä Vuokatin rinteen juuressa. Kalastushattujen ja lippalakkien rakoihin oli sullottu metsäkortteen varsia kenttänaamioinniksi, kun kiersimme paritalomökkiä ja tiedustelimme naapurin polttarijengiä. Olli kotiutui vuosi sitten - sissivänrikkinä. Arttu on tällä hetkellä Onttolassa rajasissinä ja upseerikokelaana, ja viikon päästä minä aloitan upseerioppilaana (urheilusissinä). Ensi toukokuussa, jos kaikki hyvin menee, pitäisi melkein saada uusi kuva...

Hiihtokauden avaus

Tänään se on tehty! Pitkään jatkunut, vastentahtoinen putken välttely päättyi sopivasti syksyn ensimmäisenä lumisadepäivänä. Urheilukoulun aamutreenissä kiskaisin monot ja sukset jalkaan ja lähdin lykkimään Vuokatin hiihtoputken tuttuihin, hieman rajoitteisiin maisemiin. 

Muihin hiihtokausen avauksiin verrattuna tottuminen pitkiin suksiin ja lumella liikkumiseen oli yllättävän nopea prosessi, ja vartin jälkeen meno tuntui jo luontevalta. Intouduinpa vähän kokeilemaan spurttiakin. Ei se niin huonosti kulkenut, etteikö se olisi jotenkin kulkenut, mutta vielä sen pitää kulkea aika paljon, monesti ja paremmin, ennen kuin se kunnolla kulkee. Toivottavasti talvella sitten kulkee.

Tällä viikolla on lisäksi tullut suoriteltua AUKin välikokeita, ja tiedustelijan havukoetta. Eiköhän sieltä ensi viikolla tule havu käsivarteen, en ainakaan mielestäni ole tehnyt aivan luokatonta jälkeä. Vaikka eilinen ammunta oli kyllä floppi, kun kolme paukkua pamahti ohi taulusta. Vähän kuin suunnistus: kun luulee osaavansa niin pummia tulee. Mutta uskoisin, että 13.10 aliupseerioppilas Aikiosta tulee upseerioppilas Aikio. Siihen sihtaillaan, mutta huomenna noustaan kovaa Vaaralle sauvakävellen, tai sukelletaan takaisin putkeen.

Treeni-intoa kaikille! Uskoisin, että olen löytämässä sen itsekin taas viime viikonloppuisen SM-sprintin jälkeen. Edelliseen tekstiini viitaten: se oli todella onnistunutta ratamestarityötä. Hyvä Hollola!

Sprintti-huumaa

Suunnistuksen suosio Suomessa kasvaa jatkuvasti. Osaltaan siihen varmasti vaikuttaa lisääntynyt näkyvyys, sekä suomalaisten menestys, joka on ollut moniin muihin lajeihin nähden laajaa ja runsasta. Koti MM-kisat Sotkamossa olivat suomalaisen suunnistuksen riemujuhlaa. 

Kaikissa edellämainituissa sprinttisuunnistuksen kehityksellä on ollut kiistaton rooli. TV-kaapelien virittely ja kameroiden sijoittelu tiiviille, urbaanille alueelle on helpompaa kuin kaukaiseen korpeen, ja lisäksi yleisö pääsee näkemään lähietäisyydeltä huiput työssään. Suomalainen menestys Sotkamon sprinttikisassa viime kesänä yllätti monia ja innosti kaikkia. Sellainen tunnelma, joka finaalissa Hiukan stadionilla vallitsi, oli suunnistuksessa jotain ennen näkemätöntä.

Ratamestarityö niin karsinnassa kuin finaalissa herätti ainakin minun suunnastani ihailua. Sotkamon sprinttikisa sai tänä kesänä jatkumoa Imatran maailmancupissa, jossa ratamestarityön avulla koeteltiin jo teknisen suunnistuksen rajoja. Mansikkalan väki sai vuorostaan ihailla huippu-urheilijoita pujottelemassa mutkikkaita reittejä taajaman ytimessä. 

Sprintti tuo suunnistuksen sinne, missä ihmiset ovat. Mikä siis olisi parempi tapa tutustua lajiimme? Suunnistusta aloittelevalla on varmasti matalampi kynnys lähteä korttelirasteille, kuin tiheään, vaikeakulkuiseen, märkään metsään. Tänä kesänä myös muutama pitempään lajia harrastanut sai yllättyä positiivisesti urbaanista suunnistuksesta, kun ensimmäistä kertaa Fin5-suunnistusviikkoon kuului yhtenä osakilpailuna Rukan kylällä kiemurteleva sprintti.

Ensi viikonloppuna juostaan kesän tärkein sprintti SM-kisojen merkeissä Hollolassa. Suunnistuksen suosion kasvu näkyy jälleen osanottajamäärien kasvussa, sillä Hollolassa juoksee sprinttiä ennätyksellisesti lähes kaksi tuhatta suunnistajaa. Hienoa! Ehkä kasvaneet osallistujamäärät houkuttelevat järjestämään lisää sprinttikisoja. Kuten SSL:n toimitusjohtaja kirjoittaa 'kartan kääntöpuolella', vaikkapa arki-iltoihin sijoitetut kisat taajamassa ovat mukavia ja tunnelmallisia tapahtumia, joissa on vaivatonta piipahtaa.

Tietysti kasvanut suosio luo myös tiettyä painetta järjestäjille. Homman pitää toimia ja palvelun pelata. Tärkeintä on kuitenkin suunnistus. Itse odotan teknistä haastavuutta, joka on mielestäni sprinttikisojen suola. Aitojen rakentamista ei pitäisi pelätä SM- ja WRE-tasoisissa tapahtumissa, jos niillä voidaan saada aikaan mielenkiintoisempia reitinvalintoja. Kajaanissa, Sotkamossa ja Imatralla nähtyä laatua pitäisi pyrkiä tarjoamaan jatkossa yhä enemmän. 

Hollolan ratamestareiden työ on jo (toivottavasti ainakin) tehty rastien vientiä lukuunottamatta. Tulevaisuuden sprinttikisojen ratamestareille ja järjestäjille toivon tiivistä perehtymistä aiheeseen. Sprintin luonne on täysin erilainen kuin maastomatkojen, joten ratasuunnitteluun täytyy lähteä täysin eri mentaliteetilla. Kannustan olemaan rohkea: kokeilemaan rajoja, olemaan luova, ja hyödyntämään jokaisen maaston luontaisia ominaisuuksia. Sprinttirata on parhaimmillaan persoonallinen, vaihteleva, alusta loppuun haasteellinen (mahdollisimman tekninen), yllättävä, ja ennen kaikkea HAUSKA! 

Itse valmistauduin ensi viikonloppuun juoksemalla tänä viikonloppuna Oulussa Pohjantähtisprintissä, ja tänään kävin Rukalla palaamassa Fin5-sprintin tunnelmiin. Tulevan viikon sotilaiden SM-suunnistuksissa ajatusmaailma on poissa sprintistä, mutta hauskaa varmaan on siitä huolimatta. Erilaiset elämykset piristävät. Kun vain toipuisi tästä köhästä, joka on taas tarttunut keuhkoputkiin...

Joskus ei vaan onnistu

Ei, ei ja vielä kerran ei! Ei tule mitään -treenaamisesta nimittäin. Taas iski kunnon lentsu, heti Joensuun leirin perään. Ihan kokonaan en suostu laskemaan tätä liian kovan kuormituksen piikkiin, niin paljon tautia on liikkeellä. Mutta onhan se niin, että kun keho väsyy, myös vastustuskyky laskee.

Eniten keljuttaa se, että juuri kun treeneissä alkoi tuntua pikkuhiljaa normaalilta, koko korttitalo puhallettiin kasaan. Positiiviseksi ei voi laskea edes sitä, että urheiluvalmennusajat voisi nyt käyttää sotilasjuttujen opiskeluun, koska sairaana niihin on niin hemmetin vaikeaa keskittyä. Tiedättehän: pää täynnä räkää, väsymys... Ei vain jaksa.

No niin, nyt tämäkin flunssa ehkä alkaa taittua parempaan suuntaan, eihän tässä olekaan mennyt kuin viikko. Olisi nyt nostanut kunnon kuumeen, niin olisi saanut nukkua päivän tekemättä mitään. Olisi saattanut parantuakin paremmin... Mutta nyt vain toivon, että viikonlopun aikana tauti on ohi ja voin aloittaa harjoittelun Vuokatissa. Tosin läksy on opittu: ei leiriohjelman mukaan, vaan sen mukaan, mitä pystyy tekemään. Määrä ei taida nyt olla tärkein asia. Sen opetti päävalmentaja liiton leirillä - ties kuinka minennen kerran...

Tehokasta treeniä ja lupsakkaa leiriä Joensuussa

Ja niin taas meni yksi leiri. Aikuisten maajoukkueleiri (minulle ensimmäinen laatuaan) paketoitiin tänään Joensuussa, tai tarkalleen ottaen Pärnävaaran rullaradalla, jossa hiihdettiin tasatyöntövetoja porukassa.

Pääsin irtautumaan Hoikankankaalta vasta maanantai-iltana, kun leiriä oli jo kulunut kolme päivää. Tähän oli syynä se, että sunnuntaina ja maanantaina tiedustelukomppania, mukaanlukien urheilujoukkue ampui Kassunkurulla taisteluammuntoja: partion hyökkäys- ja puolustusammuntoja, ja piipussa olivat kovat panokset. Oli aika mahtavaa nähdä, että osui nopeillakin tähtäyksillä maaleihin eri etäisyyksillä! Kuten serkkupoikani kiteytti: "parasta mitä intissä voi tehdä housut jalassa". Sitä en vielä tiedä, mitä kivaa INTISSÄ voi tehdä ilman housuja. Ehkä sekin selviää...

Jokatapauksessa tiistaina sain herätä vähän myöhemmin ja aloittaa leirin 'legstrong'-harjoituksella, joka sisälsi lyhyitä kiihdytyksiä, sekä erinäisiä hyppyjä ja loikkia kasvavalla vaikeusasteella, lopuksi jyrkkään Pärnävaaran penkkaan. Erityäin hyvä harjoitus, mutta iltapäivän keski-ja ylävartaloharjoitus salilla ei juuri tarjonnut jaloille huuhtelua, ja keskiviikkona tuntui aika ankealta nousta sängystä...

Keskiviikkona treenailtiin rullasuksilla vähän erilaisella tavalla: pelattiin lätkää... tai sählyä... No jotain niiden yhdistelmää eräällä parkkipaikalla. Aika tasaväkinen ottelu saatiin aikaan, sen perään vielä vähän pk-hiihtelyä, ja iltapäivällä tehtiin lajinomainen, huoltava sauvakävelysuunnistus. 

Huoltoharjoitus huuhteli jalkoja, mutta siitäkin huolimatta pohkeet olivat helkkarin moisessa juntturassa kun torstaiaamu koitti, ja toi tullessaan yhdistelmäharjoituksen, johon toisilla kuului pyöräilyä ja rullahiihtoa, mutta meillä muutamilla ensin sauvakävelyä, ja sen perään rullahiihtosuunnistusta Joensuun keskustassa, jossa muut olivat pyörineet jo sunnuntaiaamuna. Rullahisu on erittäin hyvä harjoitus muuten, mutta siinä saa aina hieman pelätä henkikultansa puolesta, ja joskus jopa muiden henkien puolesta... Hengissä kuitenkin ollaan vieläkin! 

Iltapäivällä rikottiin ennätyksiä! Maailmanennätyksiä nimittäin. Tai no, yksi maailmanennätys, miesten 5000m ulkoradalla. Päävalmentaja Eivind pisti myllyn päälle juoksemalla ensimmäisen 200m, jonka jälkeen vastuu siirtyi urheilijoille. Tuomas Kotro, minä, Janne Häkkinen, Tommi Reponen, Hannu-Pekka Pukema ja Tero Linnainmaa pistelimme kukin 4x200 m, ja vaikka meno hyytyikin viimeisillä vedoilla, alitettiin maailmanennätysaika reilusti. Uusi ennätys on siis nyt 12:14.85! Siitä kiitos myös Antille, Miralle, Sallalle ja Sonjalle, jotka pinkoivat jäniksinä auttamassa.

Tänään leiri huipentui siis lajinomaiseen tehoharjoitukseen (15x4min tt vk, pal 1min) Pärnävaaran rullaradalla. Vedot kiskottiin porukassa, ja aina minuutin aikana keräiltiin letka kasaan. Itselläni oli hieman vaikeuksia, kun menetin ensimmäisen neliminuuttisen loppupuolella piikin vasemmasta sauvastani. Pystyin kyllä jatkamaan uran vasemmassa reunassa, sillä hain pitoa asfaltin ulkopuolelta, mutta kun toisen vedon alkupuolella katkesi oikeankin sauvan piikki, ei enää oikein onnistunut. Sauvoitta on paha tasatyöntää... Onneksi varasauvat löytyivät, ja jatkoin mukaan porukkaan neljännellä vedolla. Tosin tehollisesti kiskoin reilusti yli vauhtikestävyystason ja jätinkin leikin seitsemännen vedon jälkeen sikseen. Maukalla riittää vähän lyhempikin harjoitus. 

Nyt edessä on viikonloppu Jyväskylässä, kun autan Ellaa muuttamaan uuteen kämppäänsä, sillä yliopistossa opiskelut alkavat kohta. Itse opiskelen sotimista tämän vuoden. Katsotaan sitten, mitä tapahtuu sen jälkeen. Nyt nautitaan kuitenkin harjoittelusta ja viikonlopusta!

Edistystä

Ja hei! Hitsin paljon on taas tapahtunut. On opittu uutta ja kerrattu vanhaa, treenattu, levätty ja reissattu. Syötteen leirin jälkeen olen saanut tehdyksi kolme hyvin onnistunutta, kehittävää ja nousujohteista harjoitusviikkoa. Viimein on taas alkanut tuntua urheilulta satunnaisen harrastelun sijaan. Edistys on ollut tuntuvaa harjoituksissa.

Sotilaskoulutuspuolellakin on edistytty, sillä minulla ja 12 muulla lumilajijoukkueen taistelijalla alkoi aliupseerikurssi, jossa nyt eletään kolmatta viikkoa. Ensimmäiset kaksi olivat ns. kevyt laskeutuminen johtajakoulutukseen: kolme ensimmäistä päivää kuluivat Santahaminassa urheilukoulun 1. tiedustelukomppanian vieraina valmennuskurssi 2:lla, jossa aiheena oli palauttava harjoittelu. Sieltä matkustin Vuokattiin, jossa harjoittelin neljä päivää tehokkaasti parhaassa mahdollisessa seurassa (kuvat alla).

Omalta leiriltä palvelus ja AUKin toinen viikko jatkuivat suoraan valmennusleirin merkeissä Vuokatin urheiluopistolla. Harjoituskauden tähän mennessä raskaimman viikon määrä nousi 22 tuntiin. Viikon kovat treenit olivat heti alkuun juostu vaaran testijuoksu 5km ylämäkeen, jossa huonona päivänä juoksen näköjään ajan 23 ja jotain, Kainuun prikaatin suunnistusmestaruus-kilpailut, joissa huonona päivänä tein näköjään pummia 5-6 minuuttia, sekä rullahiihtoa vaaralle vk-teholla, jossa hyvänä päivänä onnistuin sivakoimaan aerobisella kynnyksellä minuutin kovempaa kuin pari viikkoa aiemmin maukalla. Välissä hiihdeltiin parin tunnin rullalenkkejä ja tehtiin yksi pitkä yhdistelmä, johon kuului tasatyönnön lisäksi suunnistusvaellus Tipasojan kankailla. Upeaa maastoa...

Tämä viikko, AUKin kolmas viikko, on ollut kuormituksellisesti kevyt, mutta väsyttää enemmän kuin airmmilla viikoilla. Torstaina on ohjelmassa koko päivä metsässä möyrimistä. Opiskellaan käytännössä tiedustelijan elämän ihmeitä. Sunnuntai ja ensi viikon maanantai ovat niinikään maastoharjoittelua... Sen jälkeen alkaa ensimmäinen hiihtosuunnistuksen maajoukkufleirini - aikuisissa. Edistystä siinäkin mielessä! Joensuu täältä tullaan!