Sprintti-huumaa

Suunnistuksen suosio Suomessa kasvaa jatkuvasti. Osaltaan siihen varmasti vaikuttaa lisääntynyt näkyvyys, sekä suomalaisten menestys, joka on ollut moniin muihin lajeihin nähden laajaa ja runsasta. Koti MM-kisat Sotkamossa olivat suomalaisen suunnistuksen riemujuhlaa. 

Kaikissa edellämainituissa sprinttisuunnistuksen kehityksellä on ollut kiistaton rooli. TV-kaapelien virittely ja kameroiden sijoittelu tiiviille, urbaanille alueelle on helpompaa kuin kaukaiseen korpeen, ja lisäksi yleisö pääsee näkemään lähietäisyydeltä huiput työssään. Suomalainen menestys Sotkamon sprinttikisassa viime kesänä yllätti monia ja innosti kaikkia. Sellainen tunnelma, joka finaalissa Hiukan stadionilla vallitsi, oli suunnistuksessa jotain ennen näkemätöntä.

Ratamestarityö niin karsinnassa kuin finaalissa herätti ainakin minun suunnastani ihailua. Sotkamon sprinttikisa sai tänä kesänä jatkumoa Imatran maailmancupissa, jossa ratamestarityön avulla koeteltiin jo teknisen suunnistuksen rajoja. Mansikkalan väki sai vuorostaan ihailla huippu-urheilijoita pujottelemassa mutkikkaita reittejä taajaman ytimessä. 

Sprintti tuo suunnistuksen sinne, missä ihmiset ovat. Mikä siis olisi parempi tapa tutustua lajiimme? Suunnistusta aloittelevalla on varmasti matalampi kynnys lähteä korttelirasteille, kuin tiheään, vaikeakulkuiseen, märkään metsään. Tänä kesänä myös muutama pitempään lajia harrastanut sai yllättyä positiivisesti urbaanista suunnistuksesta, kun ensimmäistä kertaa Fin5-suunnistusviikkoon kuului yhtenä osakilpailuna Rukan kylällä kiemurteleva sprintti.

Ensi viikonloppuna juostaan kesän tärkein sprintti SM-kisojen merkeissä Hollolassa. Suunnistuksen suosion kasvu näkyy jälleen osanottajamäärien kasvussa, sillä Hollolassa juoksee sprinttiä ennätyksellisesti lähes kaksi tuhatta suunnistajaa. Hienoa! Ehkä kasvaneet osallistujamäärät houkuttelevat järjestämään lisää sprinttikisoja. Kuten SSL:n toimitusjohtaja kirjoittaa 'kartan kääntöpuolella', vaikkapa arki-iltoihin sijoitetut kisat taajamassa ovat mukavia ja tunnelmallisia tapahtumia, joissa on vaivatonta piipahtaa.

Tietysti kasvanut suosio luo myös tiettyä painetta järjestäjille. Homman pitää toimia ja palvelun pelata. Tärkeintä on kuitenkin suunnistus. Itse odotan teknistä haastavuutta, joka on mielestäni sprinttikisojen suola. Aitojen rakentamista ei pitäisi pelätä SM- ja WRE-tasoisissa tapahtumissa, jos niillä voidaan saada aikaan mielenkiintoisempia reitinvalintoja. Kajaanissa, Sotkamossa ja Imatralla nähtyä laatua pitäisi pyrkiä tarjoamaan jatkossa yhä enemmän. 

Hollolan ratamestareiden työ on jo (toivottavasti ainakin) tehty rastien vientiä lukuunottamatta. Tulevaisuuden sprinttikisojen ratamestareille ja järjestäjille toivon tiivistä perehtymistä aiheeseen. Sprintin luonne on täysin erilainen kuin maastomatkojen, joten ratasuunnitteluun täytyy lähteä täysin eri mentaliteetilla. Kannustan olemaan rohkea: kokeilemaan rajoja, olemaan luova, ja hyödyntämään jokaisen maaston luontaisia ominaisuuksia. Sprinttirata on parhaimmillaan persoonallinen, vaihteleva, alusta loppuun haasteellinen (mahdollisimman tekninen), yllättävä, ja ennen kaikkea HAUSKA! 

Itse valmistauduin ensi viikonloppuun juoksemalla tänä viikonloppuna Oulussa Pohjantähtisprintissä, ja tänään kävin Rukalla palaamassa Fin5-sprintin tunnelmiin. Tulevan viikon sotilaiden SM-suunnistuksissa ajatusmaailma on poissa sprintistä, mutta hauskaa varmaan on siitä huolimatta. Erilaiset elämykset piristävät. Kun vain toipuisi tästä köhästä, joka on taas tarttunut keuhkoputkiin...

Joskus ei vaan onnistu

Ei, ei ja vielä kerran ei! Ei tule mitään -treenaamisesta nimittäin. Taas iski kunnon lentsu, heti Joensuun leirin perään. Ihan kokonaan en suostu laskemaan tätä liian kovan kuormituksen piikkiin, niin paljon tautia on liikkeellä. Mutta onhan se niin, että kun keho väsyy, myös vastustuskyky laskee.

Eniten keljuttaa se, että juuri kun treeneissä alkoi tuntua pikkuhiljaa normaalilta, koko korttitalo puhallettiin kasaan. Positiiviseksi ei voi laskea edes sitä, että urheiluvalmennusajat voisi nyt käyttää sotilasjuttujen opiskeluun, koska sairaana niihin on niin hemmetin vaikeaa keskittyä. Tiedättehän: pää täynnä räkää, väsymys... Ei vain jaksa.

No niin, nyt tämäkin flunssa ehkä alkaa taittua parempaan suuntaan, eihän tässä olekaan mennyt kuin viikko. Olisi nyt nostanut kunnon kuumeen, niin olisi saanut nukkua päivän tekemättä mitään. Olisi saattanut parantuakin paremmin... Mutta nyt vain toivon, että viikonlopun aikana tauti on ohi ja voin aloittaa harjoittelun Vuokatissa. Tosin läksy on opittu: ei leiriohjelman mukaan, vaan sen mukaan, mitä pystyy tekemään. Määrä ei taida nyt olla tärkein asia. Sen opetti päävalmentaja liiton leirillä - ties kuinka minennen kerran...

Tehokasta treeniä ja lupsakkaa leiriä Joensuussa

Ja niin taas meni yksi leiri. Aikuisten maajoukkueleiri (minulle ensimmäinen laatuaan) paketoitiin tänään Joensuussa, tai tarkalleen ottaen Pärnävaaran rullaradalla, jossa hiihdettiin tasatyöntövetoja porukassa.

Pääsin irtautumaan Hoikankankaalta vasta maanantai-iltana, kun leiriä oli jo kulunut kolme päivää. Tähän oli syynä se, että sunnuntaina ja maanantaina tiedustelukomppania, mukaanlukien urheilujoukkue ampui Kassunkurulla taisteluammuntoja: partion hyökkäys- ja puolustusammuntoja, ja piipussa olivat kovat panokset. Oli aika mahtavaa nähdä, että osui nopeillakin tähtäyksillä maaleihin eri etäisyyksillä! Kuten serkkupoikani kiteytti: "parasta mitä intissä voi tehdä housut jalassa". Sitä en vielä tiedä, mitä kivaa INTISSÄ voi tehdä ilman housuja. Ehkä sekin selviää...

Jokatapauksessa tiistaina sain herätä vähän myöhemmin ja aloittaa leirin 'legstrong'-harjoituksella, joka sisälsi lyhyitä kiihdytyksiä, sekä erinäisiä hyppyjä ja loikkia kasvavalla vaikeusasteella, lopuksi jyrkkään Pärnävaaran penkkaan. Erityäin hyvä harjoitus, mutta iltapäivän keski-ja ylävartaloharjoitus salilla ei juuri tarjonnut jaloille huuhtelua, ja keskiviikkona tuntui aika ankealta nousta sängystä...

Keskiviikkona treenailtiin rullasuksilla vähän erilaisella tavalla: pelattiin lätkää... tai sählyä... No jotain niiden yhdistelmää eräällä parkkipaikalla. Aika tasaväkinen ottelu saatiin aikaan, sen perään vielä vähän pk-hiihtelyä, ja iltapäivällä tehtiin lajinomainen, huoltava sauvakävelysuunnistus. 

Huoltoharjoitus huuhteli jalkoja, mutta siitäkin huolimatta pohkeet olivat helkkarin moisessa juntturassa kun torstaiaamu koitti, ja toi tullessaan yhdistelmäharjoituksen, johon toisilla kuului pyöräilyä ja rullahiihtoa, mutta meillä muutamilla ensin sauvakävelyä, ja sen perään rullahiihtosuunnistusta Joensuun keskustassa, jossa muut olivat pyörineet jo sunnuntaiaamuna. Rullahisu on erittäin hyvä harjoitus muuten, mutta siinä saa aina hieman pelätä henkikultansa puolesta, ja joskus jopa muiden henkien puolesta... Hengissä kuitenkin ollaan vieläkin! 

Iltapäivällä rikottiin ennätyksiä! Maailmanennätyksiä nimittäin. Tai no, yksi maailmanennätys, miesten 5000m ulkoradalla. Päävalmentaja Eivind pisti myllyn päälle juoksemalla ensimmäisen 200m, jonka jälkeen vastuu siirtyi urheilijoille. Tuomas Kotro, minä, Janne Häkkinen, Tommi Reponen, Hannu-Pekka Pukema ja Tero Linnainmaa pistelimme kukin 4x200 m, ja vaikka meno hyytyikin viimeisillä vedoilla, alitettiin maailmanennätysaika reilusti. Uusi ennätys on siis nyt 12:14.85! Siitä kiitos myös Antille, Miralle, Sallalle ja Sonjalle, jotka pinkoivat jäniksinä auttamassa.

Tänään leiri huipentui siis lajinomaiseen tehoharjoitukseen (15x4min tt vk, pal 1min) Pärnävaaran rullaradalla. Vedot kiskottiin porukassa, ja aina minuutin aikana keräiltiin letka kasaan. Itselläni oli hieman vaikeuksia, kun menetin ensimmäisen neliminuuttisen loppupuolella piikin vasemmasta sauvastani. Pystyin kyllä jatkamaan uran vasemmassa reunassa, sillä hain pitoa asfaltin ulkopuolelta, mutta kun toisen vedon alkupuolella katkesi oikeankin sauvan piikki, ei enää oikein onnistunut. Sauvoitta on paha tasatyöntää... Onneksi varasauvat löytyivät, ja jatkoin mukaan porukkaan neljännellä vedolla. Tosin tehollisesti kiskoin reilusti yli vauhtikestävyystason ja jätinkin leikin seitsemännen vedon jälkeen sikseen. Maukalla riittää vähän lyhempikin harjoitus. 

Nyt edessä on viikonloppu Jyväskylässä, kun autan Ellaa muuttamaan uuteen kämppäänsä, sillä yliopistossa opiskelut alkavat kohta. Itse opiskelen sotimista tämän vuoden. Katsotaan sitten, mitä tapahtuu sen jälkeen. Nyt nautitaan kuitenkin harjoittelusta ja viikonlopusta!

Edistystä

Ja hei! Hitsin paljon on taas tapahtunut. On opittu uutta ja kerrattu vanhaa, treenattu, levätty ja reissattu. Syötteen leirin jälkeen olen saanut tehdyksi kolme hyvin onnistunutta, kehittävää ja nousujohteista harjoitusviikkoa. Viimein on taas alkanut tuntua urheilulta satunnaisen harrastelun sijaan. Edistys on ollut tuntuvaa harjoituksissa.

Sotilaskoulutuspuolellakin on edistytty, sillä minulla ja 12 muulla lumilajijoukkueen taistelijalla alkoi aliupseerikurssi, jossa nyt eletään kolmatta viikkoa. Ensimmäiset kaksi olivat ns. kevyt laskeutuminen johtajakoulutukseen: kolme ensimmäistä päivää kuluivat Santahaminassa urheilukoulun 1. tiedustelukomppanian vieraina valmennuskurssi 2:lla, jossa aiheena oli palauttava harjoittelu. Sieltä matkustin Vuokattiin, jossa harjoittelin neljä päivää tehokkaasti parhaassa mahdollisessa seurassa (kuvat alla).

Omalta leiriltä palvelus ja AUKin toinen viikko jatkuivat suoraan valmennusleirin merkeissä Vuokatin urheiluopistolla. Harjoituskauden tähän mennessä raskaimman viikon määrä nousi 22 tuntiin. Viikon kovat treenit olivat heti alkuun juostu vaaran testijuoksu 5km ylämäkeen, jossa huonona päivänä juoksen näköjään ajan 23 ja jotain, Kainuun prikaatin suunnistusmestaruus-kilpailut, joissa huonona päivänä tein näköjään pummia 5-6 minuuttia, sekä rullahiihtoa vaaralle vk-teholla, jossa hyvänä päivänä onnistuin sivakoimaan aerobisella kynnyksellä minuutin kovempaa kuin pari viikkoa aiemmin maukalla. Välissä hiihdeltiin parin tunnin rullalenkkejä ja tehtiin yksi pitkä yhdistelmä, johon kuului tasatyönnön lisäksi suunnistusvaellus Tipasojan kankailla. Upeaa maastoa...

Tämä viikko, AUKin kolmas viikko, on ollut kuormituksellisesti kevyt, mutta väsyttää enemmän kuin airmmilla viikoilla. Torstaina on ohjelmassa koko päivä metsässä möyrimistä. Opiskellaan käytännössä tiedustelijan elämän ihmeitä. Sunnuntai ja ensi viikon maanantai ovat niinikään maastoharjoittelua... Sen jälkeen alkaa ensimmäinen hiihtosuunnistuksen maajoukkufleirini - aikuisissa. Edistystä siinäkin mielessä! Joensuu täältä tullaan!

Palvelusta Syötteellä

Ei taida Syöte kuulua ihan joka varusjätkän harjoituspaikkoihin. Enimmäkseen Kainuun prikaatin miehet treenaavat nimittäin Kassunkurulla ja Vuosangan harjoitusalueella, mutta tiedustelukomppanian urheilujoukkue komennettiin viikoksi tiedustelemaan rullahiihtoteitä, sauvarinnenousuja ja vaelluspolkuja Syötteen maisemiin. 

Takana on onnistunut treeniviikko, allekirjoittaneen osalta pitkästä aikaa. Pitkittynyt kesäflunssa taipui vihdoin ja sain treenailla rauhassa. Kuukauden makoilu ja yskiminen tietysti näkyi, entistä selvemmin leirin muiden, tasokkaiden ja harjoittelemaan koko ajan kyenneiden hiihtourheilijoiden läsnäolon vaikutuksesta. Fiilis ja tuntuma harjoitteluun paranivat treeni kerrallaan ja viimeisen päivän pitkällä yhdistelmälenkillä hiihto alkoi jo tuntua hiihdolta. 

Omakohtaisesti sorruin vanhanaikaiseen, eli menin liian kovaa muiden imussa. Tämä siis pitkillä lenkeillä, jotka olin ajatellut huoltaviksi. Rullalenkit hiihdin suosiolla yksin, sillä tasoitusta annoin paitsi vähällä harjoittelulla, myös hitaammilla suksilla. Leirin päätreenit olivat lihaskestävyysharjoitus: tasuria ja sauvoittahiihtoa mäkeen, sekä sauvarinne, jossa teho nostettiin asteittain aina maksimille saakka. Mielestäni onnistuin näissä harjoituksissa hyvin, joskin niiden välissä olisi voinut olla hieman enemmän aikaa kuin 15 tuntia. Pari kertaa pääsin touhuamaan suunnistuskartankin kanssa. Kaikkineen hyvä viikko.

Reilu 23 tuntia painaa kumminkin jäsenissä jonkin verran, ja nyt täytyy olla tarkkana. Levolle ei ole vielä tarkoitus heittää, vaan treeniä olisi luvassa normaalin palveluksen lomassa. Järki käteen silti siinäkin. Toista kuukautta ei enää tee mieli sairastella...

Spekulointia: Fin5-suunnistusviikko Kuusamossa

Monelle suunnistuksen ystävälle viime viikko oli suurten tunteiden viikko. Samaan aikaan kun Suomen uljaat maajoukkueratsut taistelivat tosissaan (mutta tänä vuonna valitettavasti tuloksetta) MM-jalometallista, muut pihkaniskat kokoontuivat minun kotikentilleni, Kuusamoon, Rukan jylhiin maisemiin, Fin5-suunnistusviikon 2014 radoille. Omien suoritustensa lomassa suunnistajat saivat jännittää MM-kisoja, tai vapauttaa adrenaliinia oheisaktiviteeteissa, kuten koskenlaskussa ja kesäkelkkaradalla. 

Muutamat onnettomat, minä mukaan lukien, jäivät tästä juhlahumusta ainakin osittain sivuun. Jouduin tyytymään Youtube-kuvaan maalisuoralta, hilpeisiin twitterpäivityksiin, suunnistusnetin pesupaikan kommentteihin, sekä muutamaan kotiin soitettuun puheluun. Kaikesta päätellen kisat kuitenkin sujuivat hyvin, ja suunnistuskansan enemmistö nautti paitsi kisoista, myös kaikesta muusta, mitä kesäinen Kuusamo voi tarjota vieraille. Ymmärtääkseni palaute oli enimmäkseen positiivista, ja näkemästäni, kuulemastani, ja vähäisissä määrin kokemastani päätellen Fin5-viikko oli onnistunut tapahtuma.

Kaikkia ei kuitenkaan voi aina miellyttää, tai oikeastaan koskaan. Jos ei muuten niin vähintään joku valittaa siitä, ettei ole mitään valitettavaa. Aion lasten ratamestarina nyt vastata joihinkin alaani koskeviin kysymyksiin. Tällä kertaa kuulin vain muutamia negatiivisia kommentteja koskien lasten ratoja - uskokaa pois, että olin varautunut kuulemaan niitä ihan kunnolla...

Huomionarvoisimmaksi asiaksi nousi vaikea kulkukelpoisuus, ja ennenkaikkea perhesarjan osalta. Kahden ensimmäisen osakilpailun maasto Säkkilässä olikin kieltämättä paikoin hivenen epämiellyttävä. Maastovalinnasta järjestäjää kritisoitiin jonkin verran niin veteraani- kuin nuorten tasolla. Itse myönnän että se oli jossain määrin oikeutettua. Kuusamossa on paljon hyviä maastoja, mutta vain vähän Fin5-skaalan kisaan sopivia kilpailukeskuksia. Säkkilässäkin oli melko tiivis tunnelma, mutta kaikki saatiin onneksi mahtumaan. Moni parempi maasto jouduttiin tilaongelman vuoksi sulkemaan pois. 

Mitä tulee rastireitin ratoihin, niin optimireittiä kuljettuna nousua säästyi paljon, ja polku-uraa oli tarjolla. On tosin totta, että Säkkilässä optimireitin kulkeminen vaati jo jonkin tasoista suunnistustaitoa, sillä suurin osa poluista oli heikkoja ja kuviorajat paikoin epäselviä. Peitteinen maasto ei koskaan ole se, mitä haluaisi lasten radoille tarjota. Siimari teki paikoin ketunlenkkejä vaikeammassakin maastossa kahdesta syystä: siten saatiin yksi uusi, keinotekoinen polku alueelle, joka olisi ollut vaikkapa tukireittiläiselle liian vaativa imman, ja toisekseen olen sitä mieltä, että siimaria kartta rullalla kiertävä juoksija ei saa voittaa taitavaa suunnistajaa, joka uskaltaa tehdä rohkean reitinvalinnan. Suunnistus ei saa olla ratajuoksua edes rastireitillä. 

Perhesarjasta haluaisin myös huomauttaa, ettei ole tarkoituskaan raahata 2-3 -vuotiaita taaperoita pahimpiin puskiin, kun sen ikäinen ei kuitenkaan vielä kartasta tajua. Lyhempi rastireitti on ensisijaisesti 8-vuotiaiden kilparata, toissijaisesti nuorimpien suunnistajien kuntorata. Ei ketään tietenkään kielletä radalle lähtemästä, mutta perheenisien ja -äitien kannattaa muistaa, että alle 5-vuotiaille suunnistuskidoissa suunnattu rata on yleensä rastiralli. Sellainen löytyi joka päivä Kuusamostakin.

Maastot paranivat päivä päivältä, ja siten myös mahdollisuudet tehdä laadukkaita ratoja lapsille. Olen varsin ylpeä Noivioharjun (3.osakilpailu) rastireitin välistä 3-4, jossa oli lukuisia reitinvalintamahdollisuuksia eri taitotasojen suunnistajille. Finaaliosakilpailussa parasta olivat varmaan maisemat, joita lapset pääsivät Rukan huipulta ihailemaan. Lähtöpaikan sijoittamiseen hyppyrimäen tornin juureen oli ensisijaisena perusteena juuri huikea näköala. Onneksi sää suosi. 

Radat kulkivat tosin paikoin hyvin jyrkässä rinteessä, ja teimme paljon aivotyötä ratasuunnittelussa asian tiimoilta. Totesimme kuitenkin, että Rukalta ei löydy hyvää, tasaista maata, josta radat saisi tuotua läpi siten, että suunnistustakin olisi. Lisäksi ainakin minä ajattelin, että lapsia mäki ei haittaisi, vaan ajoittain lähes kiipeilyksi kuvailtava kömpiminen olisi mukava pikku seikkailu suunnistusradalle, eikä niitä elämyksiä ihan joka viikko iltarasteilla koe. Vaaralliset jyrkänteet tietysti piti nauhoittaa, mutta minun päiväni pilasi se, että nauhassa oli alunperin hieman säästelty, ja jyrkänteen reunalle oli jätetty nauhattomia kaistaleita. Kisapäiväni kului sitten jyrkänteen reunalla, jossa käännyttelin itsepäisiä suunnistajia, joilla oli mieletön vimma juosta jyrkänteeltä alas. Luulisi hälytyskellojen soivan, kun maa alkaa olla niin jyrkkää, ettei edessä olevan partaan yli näe, mihin on menossa...

Kaikkein eniten minua kiinnosti Rukankylässä perjantaina juostu sprintti, ja kaikkein eniten harmittaa, etten päässyt sitä näkemään. Sprintti osana rastiviikon kokonaisuutta oli jotain uutta, ja varsinkin veteraaneilta odotettiin tiettyä mutinaa moisesta "hömpötyksestä". Muutama koukkuselkä ei pettänyt tässäkään asiassa, vaan nurkui uskollisesti siitä, miten hyvä laji pilataan korttelissa säntäilemällä. Eniten yllätti kuitenkin se, että monet vanhan kaartin suunnistajat, joille sprintti oli uusi tuttavuus, ja jotka varmaan osallistuivatkin kisaan ainoastaan, koska sen ohittaminen olisi tiennyt kokonaiskisan katkeamista, kehuivatkin sprinttiä mukavaksi ja piristäväksi vaihteluksi, jossa tunnelma oli kohollaan! Mokomat luopiot...

Omasta mielestäni sprintti sopii erittäin hyvin myös - ja ennen kaikkea - rastiviikon kokonaisuuteen, nimenomaan keskelle viikkoa. Päivästä toiseen jatkuva maastosuunnistus alkaa puuduttaa jalkoja ja ajattelua. Kun yhtäkkiä joudutaankin adaptoitumaan kovemmalle pohjalle, lyhemmille rastiväleille ja täysin erilaisiin suunnistustehtäviin, kroppa saakin uudenlaista ärsykettä, ja saattaa herkistyä jäljellä oleviin, viimeisiin koitoksiin maastossa. Myös aivot piristyvät vaihtelusta, ja kenties finaalissa edessä on se kuuluisa 'elämäni suoritus'. Käytännössä en itse päässyt teoriaani testaamaan, mutta moni muu pääsi, ja kuulosti siltä, että teoria piti ainakin jotakuinkin paikkansa. Niin että hohoi, Fin5 2015 järjestäjät siellä Mynämäellä! Älkää ihmeessä laittako sitä sprinttiä ensimmäiseksi kisaksi! Prologi voi olla maastossakin. Siimariratojen tekeminen kortteliin oli myös mielenkiintoista. Lopputulos oli mielestäni kohtuullinen, ja ainakin sarjojen parhaille kisa olikin todellinen sprintti, sillä voittoajat taisivat olla alle viiden minuutin.

Toivottavasti suurimmalle osalle suunnistajista suunnistusviikko jätti positiivisen kuvan Kuusamosta, Rukasta, koillismaasta ja sen luonnosta, sekä Kuusamon Erä-Veikkojen kisajärjestelyistä ja meistä sadistiratamestareista. Tahtoisin vielä muistuttaa, että jokaisen mäen, jonka siimaria seuranneet perhesarjaisit joutuivat innokkaan lapsensa perässä rämpimään, me lasten ratamestariryhmän jäsenet kiipesimme kahteen kertaan: ennen ja jälkeen kisan, riesanamme siimarirulla, joka painaa hartioita niin pirusti. Jokaisella mäellä oli siis joku tarkoitus, sillä ainakaan itse en tiedosta olevani masokisti, joka tietentahtoen etsii kaikkein keljuimpia koloja kuljettavakseen.

Tervetuloa uudelleen Kuusamoon ja Rukalle, vaikkapa talvella hiihtosuunnistuksen merkeissä! Siinäkään hommassa emme järjestä aivan umpisurkeita tapahtumia. Tai ihan vain lomailemaan. Viikon aikana ei kaikkea koeta. Minä itse en ole vielä 15 vuodessakaan ehtinyt kokeilla kaikkea, mitä Kuusamolla on tarjota!

Pitkä aika punkassa

Ei tässä tosiasiassa ihan olla makoiltu, vaikka fiksu mies olisi minun tilanteessani sitä kyllä yrittänyt. Olen nimittäin yhä tälläkin hetkellä erittäin sitkeän yskän kourissa. Flunssa iski intin alkuvaiheessa cooperin jälkeen (3350m), mutta helpotti sopivasti Jukolaan. Pitkän yön juostuani nukuinkin kaksi seuraavaa yötä en-niin-hyvin teltassa, ja paketti oli valmis. 

Jukolan jälkeisellä viikolla iski lievä kurkun aristus, treenit laitoin heti seis. Sotilaskoulutuksesta en kuitenkaan tahtonut sluibailla, etten jäisi jälkeen. Ihan levoksi ei ryömimistä, konttaamista, syöksymistä ja marssimista rynkky kaulassa ja tetsarit niskassa voi sanoa, ja siitäkös flunssa innostuu.

Yhden harjoitusviikon olen flunssanikin aikana tehnyt, kun se tuntui helpottavan. Kyseessä oli urheilukoulun valmennuskurssiviikko Kisakallion urheiluopistolla, sekä sen perään Imatralla SK Vuoksen maailmancupmaastoissa  järjestetty kaikkien valmennusryhmien "skiO-weekend". Mielestäni tein hyviä treenejä, mutta ei se tietenkään terveyttä edistänyt. Sain kuitenkin sentään hiihtosuunnistustaidolle ärsykettä, kun hiihtelin rullilla kevyesti lintulauta kaulassa.

Nyt minun on kuitenkin saatava taas tilanne hallintaan. Kuudessa viikossa urheilukoulu on jo tarjonnut treeniaikaa enemmän kuin toivoa saattoi,  mutta tuntitolkulla sitä on valunut hukkaan. Sydänlihastulehdusta en halua, eräs huippusuunnistaja on sellaisen jo Kainuun  prikaatissa väärään aikaan liikaa treenaamalla hankkinut. Hän toipui siitä, hän juoksee perjantaina suunnistuksen MM-kisoissa Italiassa keskaria, hän on OMa Taivainen. Ei silti kuulu minun haluamaani polkuun. Siksi en tällä viikolla paljon liikuntaa enää aio harrastaa. 

Harras toiveeni on, että ensi viikolla olen terve, ja pystyn ottamaan kaiken irti Pikku-Syötteellä järjestettävästä valmennusleiristä. Lauantaina seuraan vielä katsomosta, miten nuoret suunnistajat suhtautuvat suunnittelemiini ratoihin Rukan rinteillä. Lupaan ainakin hienoja maisemia lähtöpaikalta! Maastokin on aika mainio. Niin että myös te, jotka ette ole ilmoittautuneet kisoihin, ei muuta kuin kuntosuunnistuskarttoja hommaamaan! Fin5 tunnelma on finaalipäivänä takuulla korkealla Rukan stadionilla. Nähdään siellä!