Monelle suunnistuksen ystävälle viime viikko oli suurten tunteiden viikko. Samaan aikaan kun Suomen uljaat maajoukkueratsut taistelivat tosissaan (mutta tänä vuonna valitettavasti tuloksetta) MM-jalometallista, muut pihkaniskat kokoontuivat minun kotikentilleni, Kuusamoon, Rukan jylhiin maisemiin, Fin5-suunnistusviikon 2014 radoille. Omien suoritustensa lomassa suunnistajat saivat jännittää MM-kisoja, tai vapauttaa adrenaliinia oheisaktiviteeteissa, kuten koskenlaskussa ja kesäkelkkaradalla.
Muutamat onnettomat, minä mukaan lukien, jäivät tästä juhlahumusta ainakin osittain sivuun. Jouduin tyytymään Youtube-kuvaan maalisuoralta, hilpeisiin twitterpäivityksiin, suunnistusnetin pesupaikan kommentteihin, sekä muutamaan kotiin soitettuun puheluun. Kaikesta päätellen kisat kuitenkin sujuivat hyvin, ja suunnistuskansan enemmistö nautti paitsi kisoista, myös kaikesta muusta, mitä kesäinen Kuusamo voi tarjota vieraille. Ymmärtääkseni palaute oli enimmäkseen positiivista, ja näkemästäni, kuulemastani, ja vähäisissä määrin kokemastani päätellen Fin5-viikko oli onnistunut tapahtuma.
Kaikkia ei kuitenkaan voi aina miellyttää, tai oikeastaan koskaan. Jos ei muuten niin vähintään joku valittaa siitä, ettei ole mitään valitettavaa. Aion lasten ratamestarina nyt vastata joihinkin alaani koskeviin kysymyksiin. Tällä kertaa kuulin vain muutamia negatiivisia kommentteja koskien lasten ratoja - uskokaa pois, että olin varautunut kuulemaan niitä ihan kunnolla...
Huomionarvoisimmaksi asiaksi nousi vaikea kulkukelpoisuus, ja ennenkaikkea perhesarjan osalta. Kahden ensimmäisen osakilpailun maasto Säkkilässä olikin kieltämättä paikoin hivenen epämiellyttävä. Maastovalinnasta järjestäjää kritisoitiin jonkin verran niin veteraani- kuin nuorten tasolla. Itse myönnän että se oli jossain määrin oikeutettua. Kuusamossa on paljon hyviä maastoja, mutta vain vähän Fin5-skaalan kisaan sopivia kilpailukeskuksia. Säkkilässäkin oli melko tiivis tunnelma, mutta kaikki saatiin onneksi mahtumaan. Moni parempi maasto jouduttiin tilaongelman vuoksi sulkemaan pois.
Mitä tulee rastireitin ratoihin, niin optimireittiä kuljettuna nousua säästyi paljon, ja polku-uraa oli tarjolla. On tosin totta, että Säkkilässä optimireitin kulkeminen vaati jo jonkin tasoista suunnistustaitoa, sillä suurin osa poluista oli heikkoja ja kuviorajat paikoin epäselviä. Peitteinen maasto ei koskaan ole se, mitä haluaisi lasten radoille tarjota. Siimari teki paikoin ketunlenkkejä vaikeammassakin maastossa kahdesta syystä: siten saatiin yksi uusi, keinotekoinen polku alueelle, joka olisi ollut vaikkapa tukireittiläiselle liian vaativa imman, ja toisekseen olen sitä mieltä, että siimaria kartta rullalla kiertävä juoksija ei saa voittaa taitavaa suunnistajaa, joka uskaltaa tehdä rohkean reitinvalinnan. Suunnistus ei saa olla ratajuoksua edes rastireitillä.
Perhesarjasta haluaisin myös huomauttaa, ettei ole tarkoituskaan raahata 2-3 -vuotiaita taaperoita pahimpiin puskiin, kun sen ikäinen ei kuitenkaan vielä kartasta tajua. Lyhempi rastireitti on ensisijaisesti 8-vuotiaiden kilparata, toissijaisesti nuorimpien suunnistajien kuntorata. Ei ketään tietenkään kielletä radalle lähtemästä, mutta perheenisien ja -äitien kannattaa muistaa, että alle 5-vuotiaille suunnistuskidoissa suunnattu rata on yleensä rastiralli. Sellainen löytyi joka päivä Kuusamostakin.
Maastot paranivat päivä päivältä, ja siten myös mahdollisuudet tehdä laadukkaita ratoja lapsille. Olen varsin ylpeä Noivioharjun (3.osakilpailu) rastireitin välistä 3-4, jossa oli lukuisia reitinvalintamahdollisuuksia eri taitotasojen suunnistajille. Finaaliosakilpailussa parasta olivat varmaan maisemat, joita lapset pääsivät Rukan huipulta ihailemaan. Lähtöpaikan sijoittamiseen hyppyrimäen tornin juureen oli ensisijaisena perusteena juuri huikea näköala. Onneksi sää suosi.
Radat kulkivat tosin paikoin hyvin jyrkässä rinteessä, ja teimme paljon aivotyötä ratasuunnittelussa asian tiimoilta. Totesimme kuitenkin, että Rukalta ei löydy hyvää, tasaista maata, josta radat saisi tuotua läpi siten, että suunnistustakin olisi. Lisäksi ainakin minä ajattelin, että lapsia mäki ei haittaisi, vaan ajoittain lähes kiipeilyksi kuvailtava kömpiminen olisi mukava pikku seikkailu suunnistusradalle, eikä niitä elämyksiä ihan joka viikko iltarasteilla koe. Vaaralliset jyrkänteet tietysti piti nauhoittaa, mutta minun päiväni pilasi se, että nauhassa oli alunperin hieman säästelty, ja jyrkänteen reunalle oli jätetty nauhattomia kaistaleita. Kisapäiväni kului sitten jyrkänteen reunalla, jossa käännyttelin itsepäisiä suunnistajia, joilla oli mieletön vimma juosta jyrkänteeltä alas. Luulisi hälytyskellojen soivan, kun maa alkaa olla niin jyrkkää, ettei edessä olevan partaan yli näe, mihin on menossa...
Kaikkein eniten minua kiinnosti Rukankylässä perjantaina juostu sprintti, ja kaikkein eniten harmittaa, etten päässyt sitä näkemään. Sprintti osana rastiviikon kokonaisuutta oli jotain uutta, ja varsinkin veteraaneilta odotettiin tiettyä mutinaa moisesta "hömpötyksestä". Muutama koukkuselkä ei pettänyt tässäkään asiassa, vaan nurkui uskollisesti siitä, miten hyvä laji pilataan korttelissa säntäilemällä. Eniten yllätti kuitenkin se, että monet vanhan kaartin suunnistajat, joille sprintti oli uusi tuttavuus, ja jotka varmaan osallistuivatkin kisaan ainoastaan, koska sen ohittaminen olisi tiennyt kokonaiskisan katkeamista, kehuivatkin sprinttiä mukavaksi ja piristäväksi vaihteluksi, jossa tunnelma oli kohollaan! Mokomat luopiot...
Omasta mielestäni sprintti sopii erittäin hyvin myös - ja ennen kaikkea - rastiviikon kokonaisuuteen, nimenomaan keskelle viikkoa. Päivästä toiseen jatkuva maastosuunnistus alkaa puuduttaa jalkoja ja ajattelua. Kun yhtäkkiä joudutaankin adaptoitumaan kovemmalle pohjalle, lyhemmille rastiväleille ja täysin erilaisiin suunnistustehtäviin, kroppa saakin uudenlaista ärsykettä, ja saattaa herkistyä jäljellä oleviin, viimeisiin koitoksiin maastossa. Myös aivot piristyvät vaihtelusta, ja kenties finaalissa edessä on se kuuluisa 'elämäni suoritus'. Käytännössä en itse päässyt teoriaani testaamaan, mutta moni muu pääsi, ja kuulosti siltä, että teoria piti ainakin jotakuinkin paikkansa. Niin että hohoi, Fin5 2015 järjestäjät siellä Mynämäellä! Älkää ihmeessä laittako sitä sprinttiä ensimmäiseksi kisaksi! Prologi voi olla maastossakin. Siimariratojen tekeminen kortteliin oli myös mielenkiintoista. Lopputulos oli mielestäni kohtuullinen, ja ainakin sarjojen parhaille kisa olikin todellinen sprintti, sillä voittoajat taisivat olla alle viiden minuutin.
Toivottavasti suurimmalle osalle suunnistajista suunnistusviikko jätti positiivisen kuvan Kuusamosta, Rukasta, koillismaasta ja sen luonnosta, sekä Kuusamon Erä-Veikkojen kisajärjestelyistä ja meistä sadistiratamestareista. Tahtoisin vielä muistuttaa, että jokaisen mäen, jonka siimaria seuranneet perhesarjaisit joutuivat innokkaan lapsensa perässä rämpimään, me lasten ratamestariryhmän jäsenet kiipesimme kahteen kertaan: ennen ja jälkeen kisan, riesanamme siimarirulla, joka painaa hartioita niin pirusti. Jokaisella mäellä oli siis joku tarkoitus, sillä ainakaan itse en tiedosta olevani masokisti, joka tietentahtoen etsii kaikkein keljuimpia koloja kuljettavakseen.
Tervetuloa uudelleen Kuusamoon ja Rukalle, vaikkapa talvella hiihtosuunnistuksen merkeissä! Siinäkään hommassa emme järjestä aivan umpisurkeita tapahtumia. Tai ihan vain lomailemaan. Viikon aikana ei kaikkea koeta. Minä itse en ole vielä 15 vuodessakaan ehtinyt kokeilla kaikkea, mitä Kuusamolla on tarjota!
