Hiihdetään! - Eipäs sittenkään!

SM-viikonlopun päätteeksi, kun erikoispitkän loppuvenytys oli tehty, ja meno oli ollut koko viikonlopun äärimmäisen tahmeaa, päätin jo, että tämä kausi on paketoitu. Kisasukset vain suksivaraston hyllylle odottamaan ensi talven lumia ja ajatus kesäsuunnistukseen ja pk-kauteen. Toisin kuitenkin kävi, tai näytti käyvän.

Nimittäin alkuviikosta sain puhelun KEV:n hiihtojaoston valmennuspäälliköltä, joka tiedusteli valmiuksiani hiihtää tänään lauantaina Suomen Cupin finaaliviikonlopun viestissä Rukalla. Pahimmasta väsymyksestä toipuneena ja enimmät harmistukset karistelleena lupauduin, ja muutin viikolle suunnittelemani perustreenit kisaan valmistaviksi, ja tekniikassa painotin perinteistä, jolla viestikin hiihdettäisiin. Vaikean alun jälkeen vuorohiihto alkoikin sitten sujua

Torstaina hiihdin kahden tunnin treenin Rukalla, ja siihen sisältyi viiden kilometrin kiihtyvä vk-maukka. Vaikka suksen pohjassa ässehtivä tehopitomälli imikin kaikki kaarnan palat ja naavatupot, tuntui hiihto erittäin hyvältä - silloinkin, kun tuntui pahalta. Lihaksisto oli tiistain hieronnan jäljiltä irtonainen, viikonlopun raskas kisatripla oli avannut koneen sopivasti, ja pari hyvin toteutettua pertsan lenkkiä olivat palauttaneet tekniikan lihasmuistiin (ainakin kohtuullisesti). Kaikenkaikkiaan hakattuani viimeisen minuutin silmät sumeana ylämäkeen saatoin todeta, että nyt hiihto viimein on virkeää! Olisi vain saanut olla Kommatissakin, mutta taudille ei voi mitään, ja tauti tappoi kaikki viimeistelymahdollisuudet. 

Niin... Taudille ei voi mitään. Eilen tuli sitten puhelu, että viestijoukkueista on nyt miehiä kaatunut vuoteeseen niin, ettei minun tarvitsekaan startata. Jaahas, ei sitten! Hyvä kulku meni siis vähän hukkaan, mutta eipä se mitään. Jättäydyin sivuun ja suuntasin Suomen Cupin sijaan toiseen urheilun surtapahtumaan - toppatakkimieheksi. Käylän koululla hiihdettiin Hippo-hiihdot, ja pakko myöntää, että siinä on urheilua parhaimmillaan! Iloinen, rento meininki, ja kannustus on innokkaampaa kuin missään totisessa mestaruuskisassa. Ja tietysti kisamakkara ja -munkki kuuluvat asiaan.

Olkoonkin, että itse en päässyt hiihtämään, niin Valtteri pääsi! Perjantaina pikkuveli kisasi koulunmestaruuskisoissa, ja tänään Hippo-hiihdoissa. Molemmista tuomisina oli kultamitali, mutta mukava on huomata, että kymmenen minuuttia kisan jälkeen mitali ei enää ole mielessä, vaan kavereiden kanssa leikitään täyttä päätä. Se juuri on tärkeää: ei saa jäädä hautomaan menneitä juttuja, vaan pitää elää hetkessä. Niimpä minäkin taidan nyt lähteä peruslenkille, kun kisastarttia ei sitten tullut. 

Suomen neljänneksi paras

Sellaisen päätelmän voi tehdä tämän viikonlopun perusteella. Tuomala, Uusitalo ja Karppinen paukuttivat Kommatin rinteillä paremmin, eikä siinä sen kummempaa.

Perjantaina oli sprintti. Oli aika nihkeä keli, ainakin minun suksissa. Hiihtovauhti olisi ehkä pronssiin riittänyt, mutta tulin tehneeksi ikävän pummin 7-8 välillä. Muuten suunnistus meni aikalailla nappiin, mutta sairastelun ja urheilukoulureissun vuoksi minkäänlaista vireyttä ei ollut fyysisellä puolella. Tuloksena neljäs sija.

Lauantaina oli rankka ja pitkä keskimatkan kisa, keli oli edelleen nihkeä ja Kommattivaaraan noustiin kolme kertaa. Itse valitsin loivat ja jyrkät nousut aina juuri väärässä kohtaa ja taisin hävitä nelisen minuuttia juuri reitinvalinnoilla. Sujuvuus oli kohtuullista, ja pummeilta vältyin, mutta muutaman kerran olin todella huonossa paikassa rähmälläni vauhtini menettäen. Tuloksena neljäs sija. 

Tänään sunnuntaina kisattiin 30 kilometrin erikoispitkä kisa. Jo lähtövauhdissa totesin, että Jyri ja Misa hiihtävät liian kovaa jotta minä siinä pysyisin, mutta arvelin onnistuneen kisan riittävän pronssiin. Haaveet onnistumisesta sai kuitenkin haudata 2-3 välin jälkeen. Mielestäni optimireitin valittuani ryssin toteutuksessa, kun en ollut aivan täysin ajan hermoilla eräässä y-risteyksessä (jota en siis ollenkaan huomannut), ja seurauksena oli puolentoista kilometrin kierto, ja romahdus kärkikolmikosta kymppisakin reunamille. Tasaista matkavauhtia hiihtämällä varsin virheetön loppumatka nosti minut syvimmästä suosta, mutta mitalit olivat jo kaukana karussa. Perhosilla tein tarkkaa työtä, ja lopun rajut nousut selvitin kunnialla. Maaliin sain hiihdellä: ketään ei ollut edessä tai takana. Tuloksena neljäs sija.

Eli eipä tarvitse spekuloida. Tänä talvena ei minua huolittu SM-kisoissa kertaakaan podiumille, vaan olen sarjassani Suomen neljänneksi paras hiihtosuunnistaja. Toisaalta kyrsii hieman, että kaikki SM-kisat ajoittuivat samaan viikonloppuun. Yksi vatsatautipäivä tuhosi näin kaiken. Vaan turha on jossitella, tuloslista puhuu totuuden sanoja, ja siihen on taivuttava. Treenaaminen ensivuotta ja miesten pääsarjaa varten käynnistyy tästä.

Kiitos ja kuittaus, hyvää loppukevättä kaikille!

"Optimi"valmisteluilla SM-kisoihin

Kommatin SM-karkeloihin oli tarkoitus valmistautua huolella hyvissä olosuhteissa vailla huolen häivää. Kaikki sujui hyvin - lauantaihin 22.3. saakka. Silloin piti tehdä raju 15km kisanomainen rykäisy Rukan maisemissa, ja heittää sunnuntaina pitkä huoltolenkki siihen päälle. Eiköhän lauantai kulunut lopulta sohvan ja vessan väliä ravaten, kun äärimmäisen vaivalloinen oksennustauti otti vallan miehestä. 

Sunnuntaina olo oli voimaton ja veltto, joten treenejä ei auttanut silloinkaan tehdä, ja näin ollen tärkeimmäksi treenijaksoksi suunniteltu viikonloppu valui hukkaan. Eikä tarina hyvin jatku: maanantaina istuin neljä tuntia ranskan ylioppilaskirjoituksissa, ja sieltä suoraan pitkälle matkalle kohti Lahtea. Vaikka jätin kokeen tekemisen kello 13:00, matka kesti tiistain puolelle yöhön. Määränpää oli siis Hennalan varuskunnassa, jossa järjestettiin tiistaina urheilukoulun valintatestit.

Pääni ensi kesäkuusta alkaen niin kotoisaan kasarmituvan tyynyyn pääsin painamaan vasta 01:45, ja uni tuli vasta kahden jälkeen. Seuraava päivä ei ollut valmistautumisena sen parempi. Yhdeksästä neljään istuttiin vastaamassa optisille lomakkeille kysymyksiin kuten: "kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?" tai "oliko isäsi hyvä ihminen?" tai "tuntuuko sinusta usein siltä, että hsluaisit työntää jalkasi mutaan ja antaa mudan työntyä varpaidesi välistä?"

Istumiseen tarjosi tauon noin tunnin kestänyt fyysisten testien sessio, johon kuului pari tasajalkahyppyä, pieni ketteryysrata ja kymmenkunta minuuttia kestänyt "piip-"juoksutesti. Testien keveyttä en valita, sillä varsataudin jäljiltä ei minussa olisi juuri ollut paukkuja sen kummempiin rääkkeihin. 

Sellainen oli se treenipäivä, ja istuminen sai jatkoa läpi seuraavan yön kun matkustin yhdessä Jyri Uusitalon kanssa yöjunalla kohti pohjoista. Junan penkillä torkkuminen ei ehkä ollut myöskään optimaalista lihaksiston kuntouttamiselle taudin jälkeen; melko jumisena pääsin kotiin Rovaniemeltä vasta keskiviikkona iltapäivällä isän kyydillä.

Ja keskiviikon kevyt tunnin mittainen hiihtolenkki oli sekin aika kankea. Tänään en ehtinyt käydä tekemässä urilla viimeistä valmistelua kisoihin, mutta eipä se olisi siitä enää kummentunut. Toivotaan, että SM-sprintti riittää avaavaksi vedoksi keskarille ja erikoispitkälle. 

Jotain hyvääkin löytyy! Ylioppilaskirjoitukset loppuivat siihen ranskaan maanantaina ja koulu on sitä myöten selvä. Valkolakki tulee alustavien arvioiden mukaan päähän toukokuun 31. päivä, ja siitä jatketaan todennäköisesti 2.6. Kajaanissa alkavaan varusmiespalvelukseen. YO-todistuksen sisältökään ei suurella todennäköisyydellä anna aihetta häpeään, mutta en aio julkaista mitään ennakkospekulointia ennen kuin homma on selvä. 

Huomenna yhtäkaikki hiihdetään niin kovaa kuin reissumiehen raajoista lähtee, ja suunnistetaan tarkasti!

Hauskanpitoa hangilla

Auringon paiste, kirpakka pikku pakkanen, hisuteline rinnassa ja jääpintainen lumikerros metsässä. Siinä on lähtökohta keväistä, hauskaa hiihtosuunnistusta varten. Sellaista tarjoiltiin eilen Kainuun AM-hisukisoissa Puolangalla. Kisakeskuksessa oli tunnelma kohdillaan; hilpeää jutustelua, leikkisää uhoamista, ja kisaan lähdettäessä tiukkaa keskittymistä. Paikalla oli varsin laadukas osanotto: miesten pääsarjassa kisasi kolme maajoukkueurheilijaa, sekä muutama kokenut kehäkettu ja tänä talvena menestyny haastaja. Ja yksi nuorten maajoukkuevalmentaja!! Itseasiassa kärisijat menivät haastajalle ja kehäketulle, vasta sitten alkoi listasta löytyä maajoukkueurheilijoita. 

Vaatimattomia järjestelyjäkin ihailtiin oikein joukolla, alla olevassa kuvassa muunmuassa miesten vessana toiminut "kusipuu"...

Rata itsessään oli ex-maajoukkuehiihtosuunnistaja Teemu Könkään käsialaa, ja kisa oli nautinnollinen, vaikka mentalitetti olikin kesäsuunnistuksenomainen kantavalla hangella. Välillä se oli sitä sulalla maalla juostessa (sukset jalassa), mutta enin osa maastosta oli kuitenkin lumen peitossa. Olkoonkin, että kyse oli kisasta, niin koko ajan oli hauskaa. 

En tiedä oliko liiankin hauskaa, kun eroa voittaja Hyppölään tuli reilusti toista minuuttia, enkä kyllä virheisiin sortunut kuin parissa rastinotossa. Väliä tuolla ei nyt niin liene, SM-kisat ovat tulossa, ja salainen toiveeni on, ettei siellä olisi kantohankia. Hangella hiihtäminen on kyllä hauskaa, mutta kyllä hiihtosuunnistuksen idea on minun mielestäni mennä uria, eikä rastiväliviivaa pitkin. Varsinkin SM-kisoissa.

Mutta sitä on turha murehtia, sillä se ei ole urheilijan käsissä, Urheilija voi vain nauttia parhaansa mukaan olemassa olevista pienistä elämän iloista. Loppukevennyksenä mainittakoon, että kohtuullisen onnistunut kisasuoritus kuitattiin Teemun (Tauriaisen) kanssa kunnon pummilla kotimatkalla. Tuttu paluutie Kuusamoon ei ollutkaan tarpeeksi tuttu, ja Muhoksella alettiin vähän ihmetellä, että miten sitä tänne päädyttiin... Kiertoa tuli puolisentoista tuntia. Olisihan siinä kyltissä voinut lukea vaikka Jyväskylä, joten pahempaankin oli sentään varaa...

Onneksi on olosuhteet

Huh hellettä! Näin voisi melkein sanoa vuodenajan huomioon ottaen. Tänään ollaan sentään pari astetta pakkasella, mutta harvoin on maaliskuussa tarvinnut vielä kaivella kesän juoksupukua esille, ja liukastella koulutiellä luistimia kaipaillen.

Kahden viikon päästä pidetään (jos lumi ei ota asiakseen sulaa ennen sitä...) Sodankylässä hiihtosuunnistuksen kolmet SM-kisat. Tärkeisiin kisoihin haluaa tietysti valmistautua hyvin, ja Kuusamo onneksi tarjoaa olosuhteet siihen. Isä kiskoo kelkkahaalaria ylleen, joten ensiviikko kuluu kahta asiaa aktiivisesti harjoitellessa: hiihtosuunnistusta ja historiaa. Jälkimmäisessä on yo-kirjoitukset perjantaina. Edellämainitussa pitää saada taidot viriteltyä taas muutaman viikon tauon jälkeen. Kartanluku ja ketteryys kohdalleen, ja lihakset aktivointiin. Niillä pärjätään Kommatin rinteissä pitkälle. 

Niin, tässä sivussa myös pieni mainos, että Matkajoen urasto avataan vielä kerran harjoittelua varten, joten tervetuloa vain treenailemaan, jos hisuharjoittelu kiinnostaa. Huomenna on myös Puolangalla avoin AM-hisu. Sinne lähden testaamaan, mitä pitää vielä kahdessa viikossa tehdä.

Virosta Portugaliin nastarikaudelle

En ehtinyt Viron reissulta edes kotiin kun jo varailin uusia matkalippuja. Itseasiassa ehdin Vaasaan, ja siellä viimeistään parin puhelun ja hisun SM-kisojen uudistuneen aikataulun myötä päätin ottaa viikon loman hisuhommista ja lähteä Ellan perheen kanssa aloittelemaan suunnistuskautta. Viime torstaina lensin sitten Kuusamosta Helsinkiin, vietin yön lentokentällä, ja perjantaina matka jatkui Lissabonin kautta Portoon, ja sieltä Portugal "O" Meetingille.

Kelit eivät olleet ihan parhaat mahdolliset, vettä tuli joka päivä enemmän tai vähemmän, eikä rusketusta päässyt vahingossakaan ilmestymään. Eräs mallisuunnistus oli jouduttu perumaan - voitteko kuvitella - LUMEN VUOKSI!! Aika kornia että Suomessa perutaan kaikki hisukisat, koska lunta ei ole, ja sitten lähdetään hakemaan suunnistusta Portugalista, jossa ei voikaan suunnistaa, koska lunta on liikaa... Ei valkoista onneksi näkynyt kisamaastoissa, mutta sää oli viileä, ja käytinkin jokaisessa kisassa pitkähihaista alusasun paitaa. Sää ei kuitenkaan haitannut, sillä suunnistusmaastot ja -radat olivat upeat ja haastavat.

En ole aiemmin hirveästi suunnistusmatkailua harrastanut, päälaji ja panostus kun löytyvät hisupuolelta. Rahaa ei ole liiemmin jäänyt hisukauden jälkeen kesäreissailuun. Vastaisuudessakin haluan panostaa ensisijassa hiihtosuunnistukseen, mutta en aio jättää suunnistustakaan pois. Suunnistus vain itsessään ei ole hisua taidollisesti kovin paljon tukevaa, ja sen vuoksi ajankäyttöä kesäharjoittelussa pitää miettiä nimenomaan hiihtosuunnistustaidon kannalta. Hisuteeman nimessä pidänkin Portugalin reissun tärkeimpinä anteina sprinttitreenejä Viseun ja Gouveian keskustoissa. Sprinttiuunnistus kapeilla mukulakivikaduilla on tietysti erilaista hisu, mutta reitinvalintatehtävissä on hiihtosuunnistuksen piirteitä, ja jostain syystä urbaani suunnistus viehättää minua.

Hyvien treenien lisäksi viikko tarjosi myös hyvää seuraa - tietysti, kun olin Ellan seurassaa! Oli ilahduttavaa nähdä, että vaikka suunnistus ei sujunut ensialkuun ongelmitta, niin ainakin Ellan talviunilla maannut nilkka kesti maastossa juoksua. Muutenkin oli mukava keskittyä välillä hieman yhdessäoloon, kun edellisellä reissulla (Virossa), siihen ei ollut aikaa juuri lainkaan.

Nyt olen siis saanut viikon ajan pitää taukoa arjen aherruksesta, niin treenien kuin muun puuhailun suhteen, ja paluu tavanomaiseen on nyt edessä. Ylioppilaskirjoitusten viimeinen vaihe alkaa maanantaina äidinkielen esseekokeella. Sitten jatkuu englannilla, historialla ja lopuksi ranskalla. Tutkintoryykelin perään on vielä masliskuun lopun tärkeä SM-viikonloppu Sodankylän Kommatissa.

Siellä syttyi kipinä hisu-uraani, ja on siis sopivaa, että viimeiset kisani juniorisarjoissa käydään siellä. 28.3. sprintti, 29.3. keskimatka, 30.3. erikoispitkä.

MM-kisaviikko päättyi viestikultaan

Alku oli hankalaa, mutta lopussa kiitos seisoi. Hylsy, traaginen virhe, huono vireystila ja lopun hyvä suoritus, joka päättyi kultajuhliin. Siinä viikko kiteytettynä.

En ole oikein päässyt kirjoittelemaan aiemmin, sillä nettiyteydet Virossa eivät olleet hääppöiset. Ja kotona aika on ollut taas kerran rajallista. Mutta kerronpas nyt sitten tunnesävytteisesti MM-viikosta.

Kisojen kohtalo oli pitkään kortilla ja häiritsi itse kunkin valmistautumista - vähintään alitajuisesti. Tunnelmaa ja asennoitumista kuvaa hyvin se, että kun kisojen järjestämisestä tehtiin päätös, kaikki tuntuivat yllättyvän! Helsingin lumettomassa katukuvassa laivaannousua odotellessa ajatus hiihtosuunnistuksesta tuntui kaukaiselta, samoin Tallinnassa maihinnousun yhteydessä, kun lumi oli pelkkä muistikuva kotipihasta.

                                       

Näkymät majoituksen ikkunasta eivät rohkaisseet paljoa sen enempää (kuva yllä), ja olikin siksi varsin ymmärrettävää, että yleisasenne kisoihin oli skeptinen vielä ensimmäisen päivän keskimatkan aattona. Itse onnistuin kuitenkin psyykkaamaan itseni melkoiseen hurmokseen. Vauhti ja tunne ensimmäisessä kisassa olivatkin ylivertaisia, ja fiilis oli mahtava, ja sille vetääkin vertoja vain pettymys, joka jysähti jokaiseen soluuni, kun maalissa jo mitalia hetken tuuleteltuani sain kuulla, että suoritukseni oli hylätty väärän leiman vuoksi.

Eniten harmitti se, että tieto ei suinkaan tullut maalitoimitsijoilta, kuten aina on totuttu, vaan yleisöstä. Maalissa vain hymyiltiin ja viitattiin ulos, minkä tulkitsin tarkoittaneen: "hieno juttu, voit mennä". Aika paljon söi mielialaa, kun tajusin, että varma hopea, mahdollinen kulta, lipesi sormien välistä niin nopeasti.

Onnistuin kuin onnistuinkin nollaamaan pettymyksen seuraavan päivän pitkään matkaan, jota pidin pääkisanani. Taas sujui ihan hyvin, meno oli riittävän hyvää ja suoritus pysyi kynsissä... Kunnes aivan lopussa pummasin toiseksi viimeistä rastia. Koko taistelutahto kuivui kasaan, kun kivutessani väärästä suunnasta kohti rastia näin neljän hiihtäjän letkan suhahtavan leimasimelle ennen minua. Siinä menivät mitalit. 

Kuudes sija ei tuntunut miltään. Asenne oli se, että kolme parasta merkitsevät jotain, niistäkin vain kulta riittää. Voi kuulostaa sivullisen korvaan aika rankalta ja vähän kiittämättömältäkin. Totuus on kuitenkin se, että jos tietää pystyvänsä jollekin tasolle, sen alittaminen ei miellytä - ei vaikka saisikin diplomin ja suklaalevyn, sekä kädenpuristuksen palkintojen jakajalta. Ei Iivo Niskanenkaan kovin tyytyväiseltä vaikuttanut, kun jäi 0,2 sekuntia pronssista Sochissa pertsan 15 kilometrillä, vaikka meidän on helppo sanoa että hienosti meni siitä huolimatta.

Kahden startin jälkeen oli välipäivä. Sen käytin mielen lepuuttamiseen ja vietin aikaa Ellan, henkilökohtaisen tsemppaajani seurassa. 

Takaraivossa jyskytti kuitenkin ajatus, joka ei jättänyt rauhaan: huomenna on viimeinen mahdollisuutesi! Tällainen taakka ei tietenkään voi tehdä hyvää lajissa, jossa psyykkinen puoli korostuu. 

Sprinttipäivä olikin sellainen, että jälkikäteen voi todeta kisan menetetyksi jo aamulla. Vesisade masensi mielen, ja paine niskassa oli valtava. Selkä tuntui jäykältä aamulenkille lähtiessä, ja kun kisapaikalle oltiin lähdössä, ei pakkaaminen sujunut ongelmitta: SI-tikku ei meinannut löytyä. Sukset eivät oikein pelanneet, tuntui että olin valinnut väärän parin voiteluun. Silloin ei auttanut kuin yrittää ajatella positiivisesti ja karistaa kaikki mietteet pois. Siinä vaiheessa niistä puhuminen olisi ollut psyykkisesti ehkä vieläkin pahempi.

No, kisa meni sitten keturalleen. Aloitin radan laiskasti ja rytmittömästi, ja suunnistus oli hukassa. Ei sujunut, ja teinkin virheitä. Se siitä sitten, maalissa olin jäänyt yli kaksi minuuttia kärkeen. Sijoitusta en vieläkään tiedä, enkä halunnutkaan tietää. Kisan jälkeen olo oli samaan aikaan pettynyt ja helpottunut. Helpottunut, koska se oli ohi. Pettynyt koska epäonnistuin, ja olin varma, etten taaskaan pääse viestijoukkueeseen.

Mutta!! Tunnelma muuttui kun Antti sanoi, että valitsisi minut hopeamitalisti Aleksin ohi. Melkein kultaa ja hopeaa voittanut urheilija saisi mahdollisuuden, Aleksi ehtii vielä ensi vuonna. Silloin tuntui samalle kuin Norjassa 2011 sprinttiä edeltäneenä iltana. Huomenna EN VOI epäonnistua! Sama fiilis säilyi, ja jo ennen kisaa tiesin, että tänään tulee hyvä päivä. Niin kävi. Tein yhden haparoivan koukun koko viestin aikana. Misa hiihti kovaa ja tarkasti, minä hiihdin kovaa ja tarkasti, ja lopuksi Jyri teki virheettömän ja vahvan suorituksen varmistellen sijoituksia. Loppu on historiaa...

Pekka Valkosen onnistunut kuva palkintojenjaosta

Suomen varsin voittoisa junnujoukkue