Hauskanpitoa hangilla

Auringon paiste, kirpakka pikku pakkanen, hisuteline rinnassa ja jääpintainen lumikerros metsässä. Siinä on lähtökohta keväistä, hauskaa hiihtosuunnistusta varten. Sellaista tarjoiltiin eilen Kainuun AM-hisukisoissa Puolangalla. Kisakeskuksessa oli tunnelma kohdillaan; hilpeää jutustelua, leikkisää uhoamista, ja kisaan lähdettäessä tiukkaa keskittymistä. Paikalla oli varsin laadukas osanotto: miesten pääsarjassa kisasi kolme maajoukkueurheilijaa, sekä muutama kokenut kehäkettu ja tänä talvena menestyny haastaja. Ja yksi nuorten maajoukkuevalmentaja!! Itseasiassa kärisijat menivät haastajalle ja kehäketulle, vasta sitten alkoi listasta löytyä maajoukkueurheilijoita. 

Vaatimattomia järjestelyjäkin ihailtiin oikein joukolla, alla olevassa kuvassa muunmuassa miesten vessana toiminut "kusipuu"...

Rata itsessään oli ex-maajoukkuehiihtosuunnistaja Teemu Könkään käsialaa, ja kisa oli nautinnollinen, vaikka mentalitetti olikin kesäsuunnistuksenomainen kantavalla hangella. Välillä se oli sitä sulalla maalla juostessa (sukset jalassa), mutta enin osa maastosta oli kuitenkin lumen peitossa. Olkoonkin, että kyse oli kisasta, niin koko ajan oli hauskaa. 

En tiedä oliko liiankin hauskaa, kun eroa voittaja Hyppölään tuli reilusti toista minuuttia, enkä kyllä virheisiin sortunut kuin parissa rastinotossa. Väliä tuolla ei nyt niin liene, SM-kisat ovat tulossa, ja salainen toiveeni on, ettei siellä olisi kantohankia. Hangella hiihtäminen on kyllä hauskaa, mutta kyllä hiihtosuunnistuksen idea on minun mielestäni mennä uria, eikä rastiväliviivaa pitkin. Varsinkin SM-kisoissa.

Mutta sitä on turha murehtia, sillä se ei ole urheilijan käsissä, Urheilija voi vain nauttia parhaansa mukaan olemassa olevista pienistä elämän iloista. Loppukevennyksenä mainittakoon, että kohtuullisen onnistunut kisasuoritus kuitattiin Teemun (Tauriaisen) kanssa kunnon pummilla kotimatkalla. Tuttu paluutie Kuusamoon ei ollutkaan tarpeeksi tuttu, ja Muhoksella alettiin vähän ihmetellä, että miten sitä tänne päädyttiin... Kiertoa tuli puolisentoista tuntia. Olisihan siinä kyltissä voinut lukea vaikka Jyväskylä, joten pahempaankin oli sentään varaa...

Onneksi on olosuhteet

Huh hellettä! Näin voisi melkein sanoa vuodenajan huomioon ottaen. Tänään ollaan sentään pari astetta pakkasella, mutta harvoin on maaliskuussa tarvinnut vielä kaivella kesän juoksupukua esille, ja liukastella koulutiellä luistimia kaipaillen.

Kahden viikon päästä pidetään (jos lumi ei ota asiakseen sulaa ennen sitä...) Sodankylässä hiihtosuunnistuksen kolmet SM-kisat. Tärkeisiin kisoihin haluaa tietysti valmistautua hyvin, ja Kuusamo onneksi tarjoaa olosuhteet siihen. Isä kiskoo kelkkahaalaria ylleen, joten ensiviikko kuluu kahta asiaa aktiivisesti harjoitellessa: hiihtosuunnistusta ja historiaa. Jälkimmäisessä on yo-kirjoitukset perjantaina. Edellämainitussa pitää saada taidot viriteltyä taas muutaman viikon tauon jälkeen. Kartanluku ja ketteryys kohdalleen, ja lihakset aktivointiin. Niillä pärjätään Kommatin rinteissä pitkälle. 

Niin, tässä sivussa myös pieni mainos, että Matkajoen urasto avataan vielä kerran harjoittelua varten, joten tervetuloa vain treenailemaan, jos hisuharjoittelu kiinnostaa. Huomenna on myös Puolangalla avoin AM-hisu. Sinne lähden testaamaan, mitä pitää vielä kahdessa viikossa tehdä.

Virosta Portugaliin nastarikaudelle

En ehtinyt Viron reissulta edes kotiin kun jo varailin uusia matkalippuja. Itseasiassa ehdin Vaasaan, ja siellä viimeistään parin puhelun ja hisun SM-kisojen uudistuneen aikataulun myötä päätin ottaa viikon loman hisuhommista ja lähteä Ellan perheen kanssa aloittelemaan suunnistuskautta. Viime torstaina lensin sitten Kuusamosta Helsinkiin, vietin yön lentokentällä, ja perjantaina matka jatkui Lissabonin kautta Portoon, ja sieltä Portugal "O" Meetingille.

Kelit eivät olleet ihan parhaat mahdolliset, vettä tuli joka päivä enemmän tai vähemmän, eikä rusketusta päässyt vahingossakaan ilmestymään. Eräs mallisuunnistus oli jouduttu perumaan - voitteko kuvitella - LUMEN VUOKSI!! Aika kornia että Suomessa perutaan kaikki hisukisat, koska lunta ei ole, ja sitten lähdetään hakemaan suunnistusta Portugalista, jossa ei voikaan suunnistaa, koska lunta on liikaa... Ei valkoista onneksi näkynyt kisamaastoissa, mutta sää oli viileä, ja käytinkin jokaisessa kisassa pitkähihaista alusasun paitaa. Sää ei kuitenkaan haitannut, sillä suunnistusmaastot ja -radat olivat upeat ja haastavat.

En ole aiemmin hirveästi suunnistusmatkailua harrastanut, päälaji ja panostus kun löytyvät hisupuolelta. Rahaa ei ole liiemmin jäänyt hisukauden jälkeen kesäreissailuun. Vastaisuudessakin haluan panostaa ensisijassa hiihtosuunnistukseen, mutta en aio jättää suunnistustakaan pois. Suunnistus vain itsessään ei ole hisua taidollisesti kovin paljon tukevaa, ja sen vuoksi ajankäyttöä kesäharjoittelussa pitää miettiä nimenomaan hiihtosuunnistustaidon kannalta. Hisuteeman nimessä pidänkin Portugalin reissun tärkeimpinä anteina sprinttitreenejä Viseun ja Gouveian keskustoissa. Sprinttiuunnistus kapeilla mukulakivikaduilla on tietysti erilaista hisu, mutta reitinvalintatehtävissä on hiihtosuunnistuksen piirteitä, ja jostain syystä urbaani suunnistus viehättää minua.

Hyvien treenien lisäksi viikko tarjosi myös hyvää seuraa - tietysti, kun olin Ellan seurassaa! Oli ilahduttavaa nähdä, että vaikka suunnistus ei sujunut ensialkuun ongelmitta, niin ainakin Ellan talviunilla maannut nilkka kesti maastossa juoksua. Muutenkin oli mukava keskittyä välillä hieman yhdessäoloon, kun edellisellä reissulla (Virossa), siihen ei ollut aikaa juuri lainkaan.

Nyt olen siis saanut viikon ajan pitää taukoa arjen aherruksesta, niin treenien kuin muun puuhailun suhteen, ja paluu tavanomaiseen on nyt edessä. Ylioppilaskirjoitusten viimeinen vaihe alkaa maanantaina äidinkielen esseekokeella. Sitten jatkuu englannilla, historialla ja lopuksi ranskalla. Tutkintoryykelin perään on vielä masliskuun lopun tärkeä SM-viikonloppu Sodankylän Kommatissa.

Siellä syttyi kipinä hisu-uraani, ja on siis sopivaa, että viimeiset kisani juniorisarjoissa käydään siellä. 28.3. sprintti, 29.3. keskimatka, 30.3. erikoispitkä.

MM-kisaviikko päättyi viestikultaan

Alku oli hankalaa, mutta lopussa kiitos seisoi. Hylsy, traaginen virhe, huono vireystila ja lopun hyvä suoritus, joka päättyi kultajuhliin. Siinä viikko kiteytettynä.

En ole oikein päässyt kirjoittelemaan aiemmin, sillä nettiyteydet Virossa eivät olleet hääppöiset. Ja kotona aika on ollut taas kerran rajallista. Mutta kerronpas nyt sitten tunnesävytteisesti MM-viikosta.

Kisojen kohtalo oli pitkään kortilla ja häiritsi itse kunkin valmistautumista - vähintään alitajuisesti. Tunnelmaa ja asennoitumista kuvaa hyvin se, että kun kisojen järjestämisestä tehtiin päätös, kaikki tuntuivat yllättyvän! Helsingin lumettomassa katukuvassa laivaannousua odotellessa ajatus hiihtosuunnistuksesta tuntui kaukaiselta, samoin Tallinnassa maihinnousun yhteydessä, kun lumi oli pelkkä muistikuva kotipihasta.

                                       

Näkymät majoituksen ikkunasta eivät rohkaisseet paljoa sen enempää (kuva yllä), ja olikin siksi varsin ymmärrettävää, että yleisasenne kisoihin oli skeptinen vielä ensimmäisen päivän keskimatkan aattona. Itse onnistuin kuitenkin psyykkaamaan itseni melkoiseen hurmokseen. Vauhti ja tunne ensimmäisessä kisassa olivatkin ylivertaisia, ja fiilis oli mahtava, ja sille vetääkin vertoja vain pettymys, joka jysähti jokaiseen soluuni, kun maalissa jo mitalia hetken tuuleteltuani sain kuulla, että suoritukseni oli hylätty väärän leiman vuoksi.

Eniten harmitti se, että tieto ei suinkaan tullut maalitoimitsijoilta, kuten aina on totuttu, vaan yleisöstä. Maalissa vain hymyiltiin ja viitattiin ulos, minkä tulkitsin tarkoittaneen: "hieno juttu, voit mennä". Aika paljon söi mielialaa, kun tajusin, että varma hopea, mahdollinen kulta, lipesi sormien välistä niin nopeasti.

Onnistuin kuin onnistuinkin nollaamaan pettymyksen seuraavan päivän pitkään matkaan, jota pidin pääkisanani. Taas sujui ihan hyvin, meno oli riittävän hyvää ja suoritus pysyi kynsissä... Kunnes aivan lopussa pummasin toiseksi viimeistä rastia. Koko taistelutahto kuivui kasaan, kun kivutessani väärästä suunnasta kohti rastia näin neljän hiihtäjän letkan suhahtavan leimasimelle ennen minua. Siinä menivät mitalit. 

Kuudes sija ei tuntunut miltään. Asenne oli se, että kolme parasta merkitsevät jotain, niistäkin vain kulta riittää. Voi kuulostaa sivullisen korvaan aika rankalta ja vähän kiittämättömältäkin. Totuus on kuitenkin se, että jos tietää pystyvänsä jollekin tasolle, sen alittaminen ei miellytä - ei vaikka saisikin diplomin ja suklaalevyn, sekä kädenpuristuksen palkintojen jakajalta. Ei Iivo Niskanenkaan kovin tyytyväiseltä vaikuttanut, kun jäi 0,2 sekuntia pronssista Sochissa pertsan 15 kilometrillä, vaikka meidän on helppo sanoa että hienosti meni siitä huolimatta.

Kahden startin jälkeen oli välipäivä. Sen käytin mielen lepuuttamiseen ja vietin aikaa Ellan, henkilökohtaisen tsemppaajani seurassa. 

Takaraivossa jyskytti kuitenkin ajatus, joka ei jättänyt rauhaan: huomenna on viimeinen mahdollisuutesi! Tällainen taakka ei tietenkään voi tehdä hyvää lajissa, jossa psyykkinen puoli korostuu. 

Sprinttipäivä olikin sellainen, että jälkikäteen voi todeta kisan menetetyksi jo aamulla. Vesisade masensi mielen, ja paine niskassa oli valtava. Selkä tuntui jäykältä aamulenkille lähtiessä, ja kun kisapaikalle oltiin lähdössä, ei pakkaaminen sujunut ongelmitta: SI-tikku ei meinannut löytyä. Sukset eivät oikein pelanneet, tuntui että olin valinnut väärän parin voiteluun. Silloin ei auttanut kuin yrittää ajatella positiivisesti ja karistaa kaikki mietteet pois. Siinä vaiheessa niistä puhuminen olisi ollut psyykkisesti ehkä vieläkin pahempi.

No, kisa meni sitten keturalleen. Aloitin radan laiskasti ja rytmittömästi, ja suunnistus oli hukassa. Ei sujunut, ja teinkin virheitä. Se siitä sitten, maalissa olin jäänyt yli kaksi minuuttia kärkeen. Sijoitusta en vieläkään tiedä, enkä halunnutkaan tietää. Kisan jälkeen olo oli samaan aikaan pettynyt ja helpottunut. Helpottunut, koska se oli ohi. Pettynyt koska epäonnistuin, ja olin varma, etten taaskaan pääse viestijoukkueeseen.

Mutta!! Tunnelma muuttui kun Antti sanoi, että valitsisi minut hopeamitalisti Aleksin ohi. Melkein kultaa ja hopeaa voittanut urheilija saisi mahdollisuuden, Aleksi ehtii vielä ensi vuonna. Silloin tuntui samalle kuin Norjassa 2011 sprinttiä edeltäneenä iltana. Huomenna EN VOI epäonnistua! Sama fiilis säilyi, ja jo ennen kisaa tiesin, että tänään tulee hyvä päivä. Niin kävi. Tein yhden haparoivan koukun koko viestin aikana. Misa hiihti kovaa ja tarkasti, minä hiihdin kovaa ja tarkasti, ja lopuksi Jyri teki virheettömän ja vahvan suorituksen varmistellen sijoituksia. Loppu on historiaa...

Pekka Valkosen onnistunut kuva palkintojenjaosta

Suomen varsin voittoisa junnujoukkue

EM-katsastukset Tolpanniemessä

Viime viikonloppuna Tolpanniemi täyttyi vielä kerran Suomen kovimmista hiihtosuunnistajista, kun aikuisten EM-katsastukset pidettiin siellä. Sunnuntaina hiihdettiin aamulla keskimatkan kisa yhteislähtönä kartanvaihdoilla, ja sen perään parin tunnin tauon jälkeen starttasi väliaikalähtöinä kiskottu sprintti. Radoista vastasi tällä kertaa hisumaajoukkueen päävalmentaja Eivind Tonna, mutta kilpailunjohtajan vastuun kantoi isäukkoni Aki Aikio, jonka voin kuvitella nyt saaneensa tarpeeksi hisusta joksikin aikaa.

Itse osallistuin tällä kertaa kisaan saadakseni vielä hieman kilpailurutiinia ennen Viron MM-viikkoa, johon lähdetään maanantaina lautalla Helsingistä, jos yläkerran kaveri suo hieman suotuisampia kelejä eteläisen naapurimme maaperälle. Tällä hetkellä näyttää uhkaavasti, että kisat saattavat jäädä haaveeksi, ja se olisi kyllä mielestäni tämän kauden suurin pettymys. EM-Venäjästäkään ei olisi lohtua, sillä YO-kirjoituksia tehdään kisaviikolla täällä kotimaan kamaralla, ja kun kokeet on kirjoitettava samaan aikaan kaikkialla, luulen että aikaero voisi tehdä homman hyvin vaikeaksi. En missään nimessä tahdo myöskään enää odotella pitempään, lakki päähän keväällä ja sitten armeijan harmaisiin. Eikä EM-kisoihin taidettu kisalippua viikonloppuna ansaitakaan...

Keskimatkan kisassa vireeni oli heikonlainen, mutta ei tuurikaan ollut yhtään sen kummempi. Vaikka hiihto olikin nihkeän oloista, olisin varmaan jaksanut roikkua letkoissa ja suunnistaa mukana kohtuullisista sijoista kamppaillen, mutta ensimmäinen kartanvaihto ei sujunut aivan ongelmitta. Kun irrotin toisen lenkin karttaa telineestä, kuului ikävänkuuloinen repeämisen ääni. Kun tarkastin kartan nopeasti, se vaikutti vielä ihan riittävän hyväkuntoiselta, mutta kakkosrastilla totuus ilmeni. Kolmonen puuttui, se oli revennyt ja jäänyt vaihtoalueelle. Ei auttanut muu kuin jäljittää oikealla koodilla olevaa rastia alueelta, ja kun tilanteeseen liittyi vielä pieni paniikki, tuli aikaa käytettyä minuuttitolkulla hyvin lyhyellä välillä. Kisan loppupätkä menikin sitten veteraaneja ja muita hitaampia hiihtäjiä ohitellessa. Virheitä ei enää tullut, mutta viisi minuuttia oli ero kärkeen, kun maalileimaus oli suoritettu.

Kisojen välissä katseltiin olympialaisia kaikista mahdollisista nykyajan elektronisista hilavitkuttimista, ja jos päivä olikin kuusamolaisen hiihtosuunnistuksen kannalta musta, niin Enni Rukajärvi tarjoili lumilautapuolella mallikasta arvokisamenestystä. Hieno suoritus, ansaittu mitali, ja kaupunginjohtaja jo povaili mökkitonttia palkinnoksi kaupungin puolelta. Pakko huokaista tässä välissä syvä huokaus: milloinkohan minun lajissani saa mökkitontin palkinnoksi MM-menestyksestä?

Sitä ei kuitenkaan mietitty enempää silloin, eikä mietitä nytkään. Rukajärven suoritukselle taputtelun jälkeen piti minunkin jälleen kiskoa monot jalkoihin ja aloittaa verryttely sprinttiä varten. Sain verryteltyä vähän pidempään kuin aamulla, ja kun karttaakaan ei tarvinnut repiä telineestä, niin kisa sujuikin sitten ihan hyvin. Heti alusta saakka sain vauhdin päälle, ja sitä ei tarvinnutkaan paljon hidastella. Pari pientä reitinvalintakämmiä tuli, mutta muuten kisa sujui puhtaasti, ja lopputuloksena oli kolmas sija sekä nousu yhteistuloksissa niukasti kymppisakkiin.

Nyt enää viritellään kuntoa. Huomenna lauantaina starttaan Lahdessa maastohiihdon nuorten SM-viestiin, jossa matkana mukavasti vitonen. Koko kisa täysillä ja urku auki, eikä mitään taktikointia tai säästelyä. Siitä luulisi saavan hyvän valmistelun Viron MM-kisaviikon karkeloihin, joista haetaan puhtaiden suoritusten kautta menestystä. Viestissä Suomella on MM-kulta puolustettavanaan, ja henkilökohtaisissa kisoissakin menestysodotukset ovat kovat. Joukkue on kauttaaltaan vahva ja iskukykyinen. Nyt pitäisi vain saada kisat pidetyksi, ettei moinen hyvä tilanne valu hukkaan. Onneksi järjestäjä ilmoitti tänään että kisat pidetään: "urilla ei melkein näy enää maata"...

Pari valittua sanaa...

Kirjoitin tässä taannoin urheilun arvostuksesta ja myös eri lajien keskinäisestä arvostuksesta. Silloin ajatukset lähtivä lentämään urheilugaalaillan kulun myötä, tänään inspiraation lähteenäni toimivat kärkkäät kommentoijat hevoskuurin sivuilla (tässä linkki: http://hevoskuuri.fi/muut-lajit/5822-hiihtosuunnistusmaajoukkue-nuorten-mm-ja-em-kilpailuihin-valittu ). Saattaa olla hivenen hölmöä provosoitua anonyymien, selvästi tietämättömien, tai muuten vaan paksukalloisten kulissien takaa huutelijoiden kommenteista, mutta toisaalta - miksi kirjoitan blogia jos en sano siellä sanottavaani? Aihe on vieläpä sellainen, että siihen aina välillä törmää ihan arjen keskustelutilanteissa, joten puhunpa tässä nyt suuni puhtaaksi.

Jos kävit jo lukemassa yllä olleen linkin kommentit, saatat aavistella, mihin niistä aion tässä tarttua. Mikäli et kuitenkaan jaksa vaivautua toiselle sivulle, niin ei huolta - lainaan ne tähän alle:

- nimimerkki Totuus: "Jos et pärjää missään muussa kestävyyslajissa, kokeile hiihtosuunnistusta"

- nimimerkki Hissuttelijat: "Hisussa on kova taso kun kaikki jotka ei pärjää suunnistuksessa ovat mukana mm/em joukkueessa. Toki poikkeuksiakin näyttää olevan.. Onneksi."

   -  (mihin nimimerkki Just: "Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista")

Myönnettäköön eräs asia: hiihtosuunnistuksessa taso ei ole kovin laaja, ei Suomessa eikä kansainvälisesti, sillä lajin harrastajamäärät ovat verrattain pienet vaikkapa maastohiihtoon ja suunnistukseen verrattuna. Tason laadusta sen sijaan ei voi kukaan asiaa vähänkään tunteva käydä nurisemaan. Hiihtosuunnistajiin kuuluu monenlaisia urheilijoita, joista osa on menestynyt muissakin lajeissa, osa taas vuodattaa kaiken hikensä ja suuren osan varoistaan ja ajastaan vain hiihtosuunnistus mielessään (itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan). Hiihtosuunnistuksessa ei pääse arvokisoihin sellainen urheilija, joka ei ole paikkaansa ansainnut, eikä yksikään voita mestaruuksia sattumalta. Siitä pitää huolen lajin moninainen haastavuus. Tottakai hisussa todella panostava urheilija pärjää vaikka hiihtoon verrattuna helposti, koska panostajia on varsin vähän, mutta hisuttajan panostus on silti vähintään yhtä suurta kuin muissakin lajeissa.

Hisu on laji, joka kysyy kovaa fyysistä kuntoa, etenkin lihaskestävyyttä, suksienkäsittelytaitoa ja vartalonhallintaa, sekä lisäksi suunnistustaitoa, joka on ideologialtaan hyvin erilainen kuin kesäsuunnistuksen lajitaito. Hiihtosuunnistuksen taidollinen haasteellisuus perustuu suksilla etenemisen vauhdikkuuteen verrattuna vaikkapa juoksuun maastossa, sekä kartan käsittelyyn (kartta on telineessä rinnalla, joten suunnistaja ei pysty käsillään seuraamaan etenemistään kartalta kuten kesällä) ja reitinvalinnan merkitykseen. Kesällä maastossa voi useimmiten edetä suoraan rastilta rastille, talvella nopein reitti yleensä kiertää uria pitkin - usein kaukaakin. Hieman vastaavaa elementtiä on löydettävissä sprinttisuunnistuksessa. Fyysisesti puolestaan on hyvin haastavaa liikkua luistelusuksilla kapeilla urilla, jotka ovat toisinaan epätasaisia, pehmeitä ja upottavia, ja kulkevat jyrkissäkin maastonkohdissa. Välillä on kuitenkin mahdollista hiihtää kunnon leveää luistelubaanaakin myöten, joten hisuttajan on hallittava uratekniikoiden LISÄKSI myös maastohiihdon "wassu, molle ja kuokka"

Tämän Hevoskuurissa "Hissuttelijan" kommentti on aika tyypillinen. Jos suunnistusura ei ota ilmaa siipien alle, niin kyllä hisupuolella alkaa menestystä tulla. Totta on, ettei monella hiihtosuunnistajalla ole SM-menestystä suunnistuksessa, mutta mitä siitä? Monellako suunnistajalla on SM-menestystä hiihtosuunnistuksessa? Tai hiihtäjällä yhdistetyssä? Tai mäkihyppääjällä hiihdossa? Tai 10000 metrin juoksijalla 10km:n hiihdossa? Hiihtosuunnistus ja suunnistus ovat kaksi täysin eri lajia, samoin hiihtosuunnistus ja maastohiihto. Jokaisella lajilla on omat piirteensä, hiihtosuunnistaja harjoittaa suunnistustaitoa, jota tarvitaan hisussa, kesäsuunnistaja harjoittaa sellaista taitoa, jota tarvitaan kesussa. Sitten on muutamia monilahjakkuustapauksia, jotka edustavat molemmissa lajeissa maailman huippua, kuten vaikkapa Tove Alexandersson ja Olli-Markus Taivainen (OMa tosin on lopettanut hisun suunnistukseen panostaakseen!). Tai sitten joillakuilla on menestystä oman maan tasolla molemmista lajeista, kuten vaikkapa Suomen nuorten maajoukkueen Oona Valkosella, Jyri Uusitalolla ja Aleksi Karppisella (ja monilla muilla). Hiihtosuunnistajista moni harjoittelee kuitenkin hiihtosuunnistajaksi, eikä näin ollen kesäsuunnistusmenestyksellä ole hänelle mitään merkitystä. Tai voidaan tietysti kokeilla, millaista menestystä tämän vuoden JWSOC:stä saadaan, jos sinne lähetetäänkin nuorten kesäsuunnistusmaajoukkue...

Mitä taas tähän "Totuuteen" tulee; jos juuri sinä et ole pärjännyt missään muussa kestävyyslajissa, niin olet ilmanmuuta tervetullut kokeilemaan hiihtosuunnistusta. Riippuen aiemman menestymättömyytesi syistä saatat tietysti pärjätäkin, mutta voipa olla ettet pärjääkään. Jos et pelkää syöksyä tiheän kuusikon läpi jäistä ja mutkaista kelkkauraa pitkin jyrkkään alamäkeen (pysyen pystyssä ehjänä, ja säilyttäen myös välineet ehjänä), jaksat työntää saman mäen ylös tasatyöntöä tai jotain muuta tyyliä takertumatta suksistasi risuihin ja kantoihin, pystyt lukemaan hämähäkinseittimäistä uraverkostoa kartalta tietäen kovassa vauhdissa missä kohtaa olet ja mihin olet menossa, hahmotat nopeasti kartalta reitinvalintojen eroja ja osaat tehdä niiden pohjalta ratkaisun omasta reitistäsi, jaksat hiihtää vaihtelevilla tekniikoilla tasaisen kovaa vauhtia viidestä neljäänkymmeneen kilometriä, etkä pelkää jopa -20 asteen pakkasia... Onneksi olkoon, silloin sinusta voisi olla hiihtosuunnistuksessa menestyjäksi. Huipulla pärjätäksesi tarvitset kuitenkin yhtä paljon sitoutumista ja treeniä kuin maastohiihtäjät tai muut kestävyysurheilijatkin.

Jokainen urheilija ponnistelee oman lajinsa ehdoilla. Minusta tuli hiihtosuunnistaja sellaista polkua, jonka sivustakatsoja voi tulkita kuten "Totuus". Harrastin pienenä hiihtoa, ja joskus pärjäsinkin. Noin 12 vuoden iässä aloin kyllästyä hiihtoon; "siinähän kierretään vaan samaa tuttua lenkkiä räkä poskella! Mitä mielenkiintoista on siinä, että voittaja on se jolla on paras suksi?" näin kärjistetysti ajattelin silloin, nykyään olen hieman avartanut ajatuksiani. Suunnistusta olen harrastanut melkein yhtä pitkään, en ole ihan varma, mutta nyt olen kiertänyt Kainuun Rastiviikkoa 13 tai 14 vuotta. Vaikka olen aina nauttinut suunnistuksesta, en pidä juoksusta niin paljon, että viitsisin uhrata sen harjoitteluun 500-600 tuntia aikaani vuodessa. 15-vuotiaasta saakka olen tiennyt, ettei minusta tule huippusuunnistajaa, ja sitä rajoittaa myös ruumiinrakenteeni. En ole mikään juoksija. Mutta hiihtosuunnistus oli sellainen laji, josta innostuin todella. Ensimmäiset kokeilut 12-vuotiaiden sarjassa eivät vielä johtaneet mihinkään, mutta talvella 2009 kiersin laajasti kisoja Suomessa 16-vuotiaissa. Sijoituin SM-kisoissa 20 huonommalle puolelle, mutta laji koukutti. Päätin että tästä teen uran, meni syteen tai saveen, ja aloin harjoitella määrätietoisesti valmentajani Kimmon opastuksella. 

Ja tähän on tultu, olen lähdössä viimeisiin nuorten MM-kisoihini Viroon. Turha on kenenkään tulla minua urheilijana vähättelemään, vuosittain olen käyttänyt aikaa sen 500-600 tuntia pärjätäkseni hisussa, ostanut 4-6 paria uusia suksia ja leireillyt ympäri Suomen (ei ilmaista) - enkä ole vielä edes yksinkertainen maailmanmestari. Saman ovat tehneet muutkin Viroon valitut nuoret urheilijat. Meistä kukaan ei tee tätä siksi, että meistä laulettaisiin lauluja ja kerrottaisiin sankaritarinoita (tai jos joku tekee, niin povaan suurta pettymystä). Urheilemme koska se tuo suuria tunteita, on antoisaa, ja meille se on elämäntapa. Mielestäni jokaista urheilijaa tulee arvostaa, oli hänen lajinsa mikä hyvänsä, jos hän paneutuu siihen tosissaan ja uskaltaa yrittää parhaansa saavuttaakseen unelmansa.

Niin että pulinat pois sekä nettipalstoilla, että kesäsuunnistajien seuratelttojen raadeissa. Jos haluatte käytännön näyttöä, niin maaliskuu on SM-kisoja täynnä. Sinne vaan joukolla viivalle niin katsotaan, riittääkö mitaliin leiri Andalusian auringossa rantahietikolla kirmaillen. Samalla saadaan levennettyä sitä hisun kapeaa tasoa. 

Tämmöisiä terveisiä kaikkien hiihtosuunnistajien puolesta!

Viimeiset nuorten MM-kisat kutsuvat

Eilen tuli kaipaamani puhelu nuorten maajoukkuen valmentajalta, Antti Autiolta. "Onneksiolkoon kisalipusta Viroon", olivat sanat, jotka puhelimesta kuului. Vaikka olinkin pitänyt paikkaani kisoihin kohtuullisen varmana, olin silti helpottunut, sillä valinnat eivät käsittääkseni vielä ikinä ole olleet helpot, ja aina joitain pikku yllätyksiä sattuu. Jännitystä lisäsi se, että tänä vuonna kaikki varsinaiset MM-katsastukset on jouduttu perumaan Etelä-Suomen huonon lumitilanteen vuoksi. Hauhon katsastuskisa siirrettiin Kuusamoon ja siinä olin ratamestarina, joten osallistumiseni olisi saattanut herättää kysymyksiä... Eli en ole katsastanut kertaakaan virallisesti! Mutta valintaohjeissa on myös menestys kansainvälisissä arvokisoissa 2013 (=JWSOC, jossa olin sijoilla 11, 9 ja 6), Nordic Junior Meetingin näytöt, jossa olin kaksi viikkoa sitten ja sijoituin molempina päivinä toiseksi. Lisäksi on olemassa "valintaryhmän näkemys", josta ei oikein tiedetä täällä ulkomaailmassa, että mitä se merkitsee. Valintaryhmähän sen joukkueen jokatapauksessa nimeää...

Samapa sen, miten joukkue taas on saatu kokoon, mutta kisat kutsuvat ja niihin tähdätään nyt täysillä. Vielä on aikaa hieman yli kaksi viikkoa, joiden aikana kunnon virittely on hoidettava. Sitten se on menoa. Maajoukkuevaatteet kaivetaan naulakosta junnukisalaukkuun vielä viimeisen kerran. Suomen joukkue on nyt kauttaaltaan vahva, kenties vahvempi kuin vielä kertaakaan aikaisemmin, mutta jokaisen on pidettävä päänsä kylmänä. Itärajan takaisista naapureistamme emme tiedä mitään, ja lännen puoleisetkin ovat voineet petrata Norjassa kisatun maaottelun jälkeen. Ja suunnistuksessa ratkaisee aina fyysisen ja psyykkisen puolen summa, ei koskaan vain toinen. 

17.2. irtoaa lautta Helsingin satamasta. Se palaa takaisin 24.2. Silloin on toivottavasti aihetta juhlaan, vaikka luulempa, ettei joukkueelle ehdotella toripirskeitä, vaikka jok'ikinen kisojen mitali tulisi Suomeen. Mutta siitä me emme välitä, vaan haluamme edustaa Suomea, tuoda menestystä sekä itsellemme että maallemme, ja jatkaa vahvasti alkanutta talvilajien nuorten arvokisakautta.

Kisajoukkue löytyy SSL:n sivuilta tästä linkistä.

Maajoukkuevaatteet kaivetaan kerran vielä mukaan nuorten MM-kisoihin.