Pari valittua sanaa...

Kirjoitin tässä taannoin urheilun arvostuksesta ja myös eri lajien keskinäisestä arvostuksesta. Silloin ajatukset lähtivä lentämään urheilugaalaillan kulun myötä, tänään inspiraation lähteenäni toimivat kärkkäät kommentoijat hevoskuurin sivuilla (tässä linkki: http://hevoskuuri.fi/muut-lajit/5822-hiihtosuunnistusmaajoukkue-nuorten-mm-ja-em-kilpailuihin-valittu ). Saattaa olla hivenen hölmöä provosoitua anonyymien, selvästi tietämättömien, tai muuten vaan paksukalloisten kulissien takaa huutelijoiden kommenteista, mutta toisaalta - miksi kirjoitan blogia jos en sano siellä sanottavaani? Aihe on vieläpä sellainen, että siihen aina välillä törmää ihan arjen keskustelutilanteissa, joten puhunpa tässä nyt suuni puhtaaksi.

Jos kävit jo lukemassa yllä olleen linkin kommentit, saatat aavistella, mihin niistä aion tässä tarttua. Mikäli et kuitenkaan jaksa vaivautua toiselle sivulle, niin ei huolta - lainaan ne tähän alle:

- nimimerkki Totuus: "Jos et pärjää missään muussa kestävyyslajissa, kokeile hiihtosuunnistusta"

- nimimerkki Hissuttelijat: "Hisussa on kova taso kun kaikki jotka ei pärjää suunnistuksessa ovat mukana mm/em joukkueessa. Toki poikkeuksiakin näyttää olevan.. Onneksi."

   -  (mihin nimimerkki Just: "Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista")

Myönnettäköön eräs asia: hiihtosuunnistuksessa taso ei ole kovin laaja, ei Suomessa eikä kansainvälisesti, sillä lajin harrastajamäärät ovat verrattain pienet vaikkapa maastohiihtoon ja suunnistukseen verrattuna. Tason laadusta sen sijaan ei voi kukaan asiaa vähänkään tunteva käydä nurisemaan. Hiihtosuunnistajiin kuuluu monenlaisia urheilijoita, joista osa on menestynyt muissakin lajeissa, osa taas vuodattaa kaiken hikensä ja suuren osan varoistaan ja ajastaan vain hiihtosuunnistus mielessään (itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan). Hiihtosuunnistuksessa ei pääse arvokisoihin sellainen urheilija, joka ei ole paikkaansa ansainnut, eikä yksikään voita mestaruuksia sattumalta. Siitä pitää huolen lajin moninainen haastavuus. Tottakai hisussa todella panostava urheilija pärjää vaikka hiihtoon verrattuna helposti, koska panostajia on varsin vähän, mutta hisuttajan panostus on silti vähintään yhtä suurta kuin muissakin lajeissa.

Hisu on laji, joka kysyy kovaa fyysistä kuntoa, etenkin lihaskestävyyttä, suksienkäsittelytaitoa ja vartalonhallintaa, sekä lisäksi suunnistustaitoa, joka on ideologialtaan hyvin erilainen kuin kesäsuunnistuksen lajitaito. Hiihtosuunnistuksen taidollinen haasteellisuus perustuu suksilla etenemisen vauhdikkuuteen verrattuna vaikkapa juoksuun maastossa, sekä kartan käsittelyyn (kartta on telineessä rinnalla, joten suunnistaja ei pysty käsillään seuraamaan etenemistään kartalta kuten kesällä) ja reitinvalinnan merkitykseen. Kesällä maastossa voi useimmiten edetä suoraan rastilta rastille, talvella nopein reitti yleensä kiertää uria pitkin - usein kaukaakin. Hieman vastaavaa elementtiä on löydettävissä sprinttisuunnistuksessa. Fyysisesti puolestaan on hyvin haastavaa liikkua luistelusuksilla kapeilla urilla, jotka ovat toisinaan epätasaisia, pehmeitä ja upottavia, ja kulkevat jyrkissäkin maastonkohdissa. Välillä on kuitenkin mahdollista hiihtää kunnon leveää luistelubaanaakin myöten, joten hisuttajan on hallittava uratekniikoiden LISÄKSI myös maastohiihdon "wassu, molle ja kuokka"

Tämän Hevoskuurissa "Hissuttelijan" kommentti on aika tyypillinen. Jos suunnistusura ei ota ilmaa siipien alle, niin kyllä hisupuolella alkaa menestystä tulla. Totta on, ettei monella hiihtosuunnistajalla ole SM-menestystä suunnistuksessa, mutta mitä siitä? Monellako suunnistajalla on SM-menestystä hiihtosuunnistuksessa? Tai hiihtäjällä yhdistetyssä? Tai mäkihyppääjällä hiihdossa? Tai 10000 metrin juoksijalla 10km:n hiihdossa? Hiihtosuunnistus ja suunnistus ovat kaksi täysin eri lajia, samoin hiihtosuunnistus ja maastohiihto. Jokaisella lajilla on omat piirteensä, hiihtosuunnistaja harjoittaa suunnistustaitoa, jota tarvitaan hisussa, kesäsuunnistaja harjoittaa sellaista taitoa, jota tarvitaan kesussa. Sitten on muutamia monilahjakkuustapauksia, jotka edustavat molemmissa lajeissa maailman huippua, kuten vaikkapa Tove Alexandersson ja Olli-Markus Taivainen (OMa tosin on lopettanut hisun suunnistukseen panostaakseen!). Tai sitten joillakuilla on menestystä oman maan tasolla molemmista lajeista, kuten vaikkapa Suomen nuorten maajoukkueen Oona Valkosella, Jyri Uusitalolla ja Aleksi Karppisella (ja monilla muilla). Hiihtosuunnistajista moni harjoittelee kuitenkin hiihtosuunnistajaksi, eikä näin ollen kesäsuunnistusmenestyksellä ole hänelle mitään merkitystä. Tai voidaan tietysti kokeilla, millaista menestystä tämän vuoden JWSOC:stä saadaan, jos sinne lähetetäänkin nuorten kesäsuunnistusmaajoukkue...

Mitä taas tähän "Totuuteen" tulee; jos juuri sinä et ole pärjännyt missään muussa kestävyyslajissa, niin olet ilmanmuuta tervetullut kokeilemaan hiihtosuunnistusta. Riippuen aiemman menestymättömyytesi syistä saatat tietysti pärjätäkin, mutta voipa olla ettet pärjääkään. Jos et pelkää syöksyä tiheän kuusikon läpi jäistä ja mutkaista kelkkauraa pitkin jyrkkään alamäkeen (pysyen pystyssä ehjänä, ja säilyttäen myös välineet ehjänä), jaksat työntää saman mäen ylös tasatyöntöä tai jotain muuta tyyliä takertumatta suksistasi risuihin ja kantoihin, pystyt lukemaan hämähäkinseittimäistä uraverkostoa kartalta tietäen kovassa vauhdissa missä kohtaa olet ja mihin olet menossa, hahmotat nopeasti kartalta reitinvalintojen eroja ja osaat tehdä niiden pohjalta ratkaisun omasta reitistäsi, jaksat hiihtää vaihtelevilla tekniikoilla tasaisen kovaa vauhtia viidestä neljäänkymmeneen kilometriä, etkä pelkää jopa -20 asteen pakkasia... Onneksi olkoon, silloin sinusta voisi olla hiihtosuunnistuksessa menestyjäksi. Huipulla pärjätäksesi tarvitset kuitenkin yhtä paljon sitoutumista ja treeniä kuin maastohiihtäjät tai muut kestävyysurheilijatkin.

Jokainen urheilija ponnistelee oman lajinsa ehdoilla. Minusta tuli hiihtosuunnistaja sellaista polkua, jonka sivustakatsoja voi tulkita kuten "Totuus". Harrastin pienenä hiihtoa, ja joskus pärjäsinkin. Noin 12 vuoden iässä aloin kyllästyä hiihtoon; "siinähän kierretään vaan samaa tuttua lenkkiä räkä poskella! Mitä mielenkiintoista on siinä, että voittaja on se jolla on paras suksi?" näin kärjistetysti ajattelin silloin, nykyään olen hieman avartanut ajatuksiani. Suunnistusta olen harrastanut melkein yhtä pitkään, en ole ihan varma, mutta nyt olen kiertänyt Kainuun Rastiviikkoa 13 tai 14 vuotta. Vaikka olen aina nauttinut suunnistuksesta, en pidä juoksusta niin paljon, että viitsisin uhrata sen harjoitteluun 500-600 tuntia aikaani vuodessa. 15-vuotiaasta saakka olen tiennyt, ettei minusta tule huippusuunnistajaa, ja sitä rajoittaa myös ruumiinrakenteeni. En ole mikään juoksija. Mutta hiihtosuunnistus oli sellainen laji, josta innostuin todella. Ensimmäiset kokeilut 12-vuotiaiden sarjassa eivät vielä johtaneet mihinkään, mutta talvella 2009 kiersin laajasti kisoja Suomessa 16-vuotiaissa. Sijoituin SM-kisoissa 20 huonommalle puolelle, mutta laji koukutti. Päätin että tästä teen uran, meni syteen tai saveen, ja aloin harjoitella määrätietoisesti valmentajani Kimmon opastuksella. 

Ja tähän on tultu, olen lähdössä viimeisiin nuorten MM-kisoihini Viroon. Turha on kenenkään tulla minua urheilijana vähättelemään, vuosittain olen käyttänyt aikaa sen 500-600 tuntia pärjätäkseni hisussa, ostanut 4-6 paria uusia suksia ja leireillyt ympäri Suomen (ei ilmaista) - enkä ole vielä edes yksinkertainen maailmanmestari. Saman ovat tehneet muutkin Viroon valitut nuoret urheilijat. Meistä kukaan ei tee tätä siksi, että meistä laulettaisiin lauluja ja kerrottaisiin sankaritarinoita (tai jos joku tekee, niin povaan suurta pettymystä). Urheilemme koska se tuo suuria tunteita, on antoisaa, ja meille se on elämäntapa. Mielestäni jokaista urheilijaa tulee arvostaa, oli hänen lajinsa mikä hyvänsä, jos hän paneutuu siihen tosissaan ja uskaltaa yrittää parhaansa saavuttaakseen unelmansa.

Niin että pulinat pois sekä nettipalstoilla, että kesäsuunnistajien seuratelttojen raadeissa. Jos haluatte käytännön näyttöä, niin maaliskuu on SM-kisoja täynnä. Sinne vaan joukolla viivalle niin katsotaan, riittääkö mitaliin leiri Andalusian auringossa rantahietikolla kirmaillen. Samalla saadaan levennettyä sitä hisun kapeaa tasoa. 

Tämmöisiä terveisiä kaikkien hiihtosuunnistajien puolesta!

Viimeiset nuorten MM-kisat kutsuvat

Eilen tuli kaipaamani puhelu nuorten maajoukkuen valmentajalta, Antti Autiolta. "Onneksiolkoon kisalipusta Viroon", olivat sanat, jotka puhelimesta kuului. Vaikka olinkin pitänyt paikkaani kisoihin kohtuullisen varmana, olin silti helpottunut, sillä valinnat eivät käsittääkseni vielä ikinä ole olleet helpot, ja aina joitain pikku yllätyksiä sattuu. Jännitystä lisäsi se, että tänä vuonna kaikki varsinaiset MM-katsastukset on jouduttu perumaan Etelä-Suomen huonon lumitilanteen vuoksi. Hauhon katsastuskisa siirrettiin Kuusamoon ja siinä olin ratamestarina, joten osallistumiseni olisi saattanut herättää kysymyksiä... Eli en ole katsastanut kertaakaan virallisesti! Mutta valintaohjeissa on myös menestys kansainvälisissä arvokisoissa 2013 (=JWSOC, jossa olin sijoilla 11, 9 ja 6), Nordic Junior Meetingin näytöt, jossa olin kaksi viikkoa sitten ja sijoituin molempina päivinä toiseksi. Lisäksi on olemassa "valintaryhmän näkemys", josta ei oikein tiedetä täällä ulkomaailmassa, että mitä se merkitsee. Valintaryhmähän sen joukkueen jokatapauksessa nimeää...

Samapa sen, miten joukkue taas on saatu kokoon, mutta kisat kutsuvat ja niihin tähdätään nyt täysillä. Vielä on aikaa hieman yli kaksi viikkoa, joiden aikana kunnon virittely on hoidettava. Sitten se on menoa. Maajoukkuevaatteet kaivetaan naulakosta junnukisalaukkuun vielä viimeisen kerran. Suomen joukkue on nyt kauttaaltaan vahva, kenties vahvempi kuin vielä kertaakaan aikaisemmin, mutta jokaisen on pidettävä päänsä kylmänä. Itärajan takaisista naapureistamme emme tiedä mitään, ja lännen puoleisetkin ovat voineet petrata Norjassa kisatun maaottelun jälkeen. Ja suunnistuksessa ratkaisee aina fyysisen ja psyykkisen puolen summa, ei koskaan vain toinen. 

17.2. irtoaa lautta Helsingin satamasta. Se palaa takaisin 24.2. Silloin on toivottavasti aihetta juhlaan, vaikka luulempa, ettei joukkueelle ehdotella toripirskeitä, vaikka jok'ikinen kisojen mitali tulisi Suomeen. Mutta siitä me emme välitä, vaan haluamme edustaa Suomea, tuoda menestystä sekä itsellemme että maallemme, ja jatkaa vahvasti alkanutta talvilajien nuorten arvokisakautta.

Kisajoukkue löytyy SSL:n sivuilta tästä linkistä.

Maajoukkuevaatteet kaivetaan kerran vielä mukaan nuorten MM-kisoihin.

Lauri Hollo urheilun arvostuksen äärellä

Jos blogiani lukee joku, joka ei vielä ole törmännyt somessa varsin nopeasti levinneeseen Lex Hollon blogitekstiin Urheilijat - nuo yhteiskunnan loiset, niin käykääpä lukemassa. On muuten aika painavaa tekstiä ja täyttä asiaa. Terveisiä valtiovallalle ja kaikille muillekin:

http://blogit.mtv.fi/lexhollo/2014/01/28/urheilijat-nuo-yhteiskunnan-loiset/

Ratamestari Aikio

Rastivälien piirtelyä, karttojen tulostusta, lähtölistakaaosta ja valvottuja öitä. Sellaista oli viime viikon loppupuoli kun suunnittelin viikonlopun KEV-hisun ratoja ja lähtökaavioita.

Henkilökohtaisesti otin homman aika vakavasti. Kisat olivat nuorten MM- ja EM kisojen katsastukset ja halusin tehdä sellaiset kisat joista itse nautin: pelkällä hiihtovauhdilla ei voiteta! Siinä ilmeisesti onnistuin, whatsapp-ryhmäkeskustelussa lähes jokainen nuorten talenttiryhmän maajoukkuehisuttaja on manannut jotain virhettä, eli haastetta on ollut. Palaute oli pääasiassa positiivista ja uskon voivani nyt rentoutua hyvillä mielin ja viettää muutaman päivän ilman ensimmäistäkään karttaa. 

Se mikä Tolpanniemestä tekee ratamestarille alueena haastavan, on sen pieni koko ja ennenkaikkea lähes olemattomat korkeuserot. Toisaalta kuusimetsä ja ojitetut suot tarjoavat mahdollisuuden tehdä tiheä uraverkosto ilman että aivan joka väliin syntyy oikoja (vaikka veteraanit niitä yleensä saavat väkisinkin muutaman aikaan), ja avoimien alueiden kiertäminen luo vaihtelua suunnistuksen rytmiin. Joillakin radoilla tarjosin myös pidemmän välin kiertoreittiä vasemmalta, aivan kartan eteläreunassa kulkeneen tien kautta. Pisteuraa myöten kulkenut suorempi reitti oli ennakkoajatukseni mukaan hitaampi, mutta ilmeisesti ura oli kovettunut ja suuren hiihtäjämäärän myötä myös hieman parantunut laadullisesti. En tiedä kumpi oli lopulta parempi ratkaisu.

Lähtöjä miettiessä haastetta tuli karttojen jaon vuoksi. Katsastussarjoissa urheilijan piti nimittäin saada kartta vasta 15 sekuntia ennen lähtöä. Sunnuntaina hommaan tuli vielä lisähaastetta kun käytin perhoslenkkejä ja nipussa oli kahdenlaisia karttoja. Muutamien tuntien pohdinnan ja suunnittelun jälkeen saatiin aikaan menetelmä, joka osoittautui toimivaksi. Kaikki kiersivät oikean radan ja lähtivät ajallaan. Yhdesti kartta meinasi unohtua, anteeksi Tuomas!

Onneksi minun ei tarvinnut ihan yksin hoitaa hommia. Uraston suunnittelu ja ajo olivat pitkälti isän vastuulla (kelkalla ratsastivat myös Seppo ja Jouko) ja karttojen ja ratojen kanssa apuna olivat Tapio Tahkolan ja Pasi Jokelaisen kokemus. Äiti oli mukana lähtöhommia ideoimassa, valvoja Timo neuvoi ja valvoi ja otti lopulta ohjat lähtökaavion tekemisessä. Käytännön maastotöissä avustamisesta kiitokset Paavolle ja Teemulle, ja erityiskiitos Ellalle, joka oli mukana rauhoittelemassa stressaantunutta poikaystävää ja merkitsemässä rasteja maastoon illan jo aikoja pimennyttyä.

Luminen Tolpanniemi

Metsäsuksilla rasteja merkkaamassa kirpakassa pakkaskelissä

Pisteuria tekemässä

Ja iltahan siinä kerkesi tulla ennen kuin talkoista kotiin pääsi

Hirvittää ajatellakin, että kuulemma pitäisi parin viikon päästä järjestää vielä aikuisten EM-katsastus... Siksi en julkaise karttaa vielä tässä vaiheessa, niin ainakaan minä en ole vuotanut infoa maastosta katsastaville urheilijoille. Taidan kyllä osallistua silloin harjoitusmielessä itse kisaan, enkä tyrkyttäydy ratamestariksi.

Maaottelun keskimatka suomalaismenestys

Norjan kisarupeaman ensimmäinen startti on nyt takana. Päivän suoritus oli keskimatkan kisa haastavilla Gåsbun hiihtostadionin kisalatujen rinnealuieilla. Mutkaisilla ja tasaisen tiheillä urilla suomalaisurheilijoiden vauhti oli pistämätöntä. 

Tyttöjen 17-18 -vuotiaiden sarjassa voittaja oli Liisa Nenonen. Pojissa kakkospaikalle ylsi Samuli Schroderus kahden pitkän sekunnin erolla norjalaiseen voittajaan. Tyttöjen 19-20 -vuotiaissa Suomen lippua podiumilla heilutti niinikään kakkoseksi sivakoinut Sanna Pusa. Poikien puolella suomen kolmikko Tuomala-Aikio-Uusitalo putsasi pöydän komealla kolmoisvoitolla. 

Omakohtaisesti minulla suunnistus sujui varsin hyvin, mutta fyysisesti meno on ollut joskus vahvempaakin. Yhden parinkymmenen sekunnin virheen tehneenä tulin maaliin kohtuullisen tyytyväisenä ja sain kuulla kymmenen minuutin päästä kolmoisvoitosta, jossa Misa oli ollut kovin. Oma suoritus riitti kakkossijaan vajaan 50 sekunnin erolla.

Huomenna ohjelmassa on sprintti, jossa ratkotaan kultaisen karttatelineen kohtalo. Suomen joukkueen kynnet ovat siinä vahvasti kiinni. Tsemppiä koko joukkueelle huomiseen!

Arvostettu urheilu?

Onneksiolkoon Tero, vuoden urheilija 2013. Onnea Kaikille vuoden urheilugaalassa palkituille tähdille! Onnea myös kaikille niille, joiden nimiä ei tänä vuonna esitelty, omista tahoillanne tehdyistä urheilusuorituksista. On hienoa, että urheilumenestyjiä ja muita -toimijoita muistetaan vuoden lopussa niinkin huomattavalla tapahtumalla kuin urheilugaala on. Suomalaiset arvostavat urheilua, mutta arvostetaanko sitä tarpeeksi ja tasapuolisesti?

Parin viime vuoden aikana olen pohtinut tätä asiaa jossain määrin omakohtaisesti. Niin kuin moni tietää, on minunkin vielä toivottavasti alussa olevaan urheilu-uraani mahtunut kohtuullista menestystä niin kansallisissa kuin kansainvälisissäkin arvokilpailuissa. Väkisin sitä miettii aina toisinaan, että kuka muu sen huomaa. Vaikka voinkin vannoa käsi sydämellä ja pää pystyssä, että syyni kilpaurheilun harjoittamiseen ovat muut kuin maine ja mammona, en häpeile tunnustaa, että silti toivon menestyksen, kun sellaista kerran sattuu kohdalle, tulevan tunnetuksi. Varmasti jokainen tahollaan tahtoo omasta työstään kiitosta, edes pienen muistamisen.

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa vuosittain urheilija-apurahaa lahjakkaimmille ja lajissaan menestyville urheilijoille, ja kyseiset tuet ovat tänäkin vuonna puhuttaneet. Kun apurahojen myöntämiskriteerejä tarkastelee siinä muodossa kuin ne on kirjallisessa muodossa esitetty okm:n sivuilla, ne vaikuttavat reiluilta ja fiksuilta. Kuitenkin, jos tuntee lyhyestikään niiden jakamisen historiaa, järjestelmästä löytyy hksityiskohtia, jotka herättävät kysymyksiä.

Jostain hemmetin hullusta syystä olympialaisia arvostetaan Suomessa niin paljon, että niiden ulkopuolelle jätettyjen lajien urheilijoita on paljon korkeampi kynnys tukea kuin olympialajien menestyjiä. Samanlainen ajattelu tuntuu jylläävän myös muuallakin kuin okm:n apurahoja jakavassa lautakunnassa. Itse en ole saanut minkäänlaisia tukia muualta kuin omalta seuraltani, mutta menestyskään ei ehkä vielä ole ollut niihin oikeuttavaa. 

Suurin vääryys tapahtui kuitenkin mielestäni viime vuonna muutamalle tutulle hiihtosuunnistuskaverilleni. Suomen nuorissa oli viime talvena kaksi henkilökohtaisen maailmanmestaruuden napannutta poikaa, Misa ja Lauri, sekä kahdesti pronssille suunnistanut Tuomas, ja kolmikko otti vielä kruunuksi komean voiton MM-viestistä. Siinä missä pari vuotta aiemmin kolme pronssia riitti 5000€ apurahaan, ei viimevuonna tuollaisella komealla sarjalla kellekään herunut sentin senttiä!!??

Toisaalta miksei Mårten Boström saanut tänä vuonna täyttä 20000€ apurahaa kuten jokainen suunnistuksen maailmanmestari aiemmin on saanut, vaan joutui tyytymään puolikkaaseen tukeen, kun tänä vuonna ilman henkilökohtaisia mitaleja jäänyt Minna Kauppi sai koko summan?

Eri lajien arvostus sinänsä on mielenkiintoinen yhtälö. TV, seurattavuus, menestys, tunnettavuus, perinteet ja muotivirtaukset vaikuttavat siihen. Vuoden urheilijaksi valittiin siis keihäänheittäjä Tero Pitkämäki, vaikka MINUN MIELESTÄNI titteli olisi kuulunut Mårten Boströmille ainoana kirkkaimman mitalin miehenä. Pari vuotta aiemmin vuodatin (tosin vain kuvainnollisesti) muutaman kyyneleen Staffan Tunisin puolesta. Mies on voittanut käytännössä kaiken mitä hiihtosuunnistaja voi kauden aikana voittaa, mutta vuoden urheilijaksi häntä ei valita. Hiihtosuunnistus on pieni ja varsin tuntematon, mutta sitäkin mielenkiintoisempi, vaativampi ja vauhdikkaampi laji. Vaan ei auta itku markkinoilla, suomalaisia kiinnostavat jääkiekko ja salibandy...

Siitä, kuka palkitaan ja miten, on tietysti vaikea tehdä päätöksiä. Loppujenlopuksi jokainen urheilija kuitenkin tekee kaikkensa ja joutuu uhraamaan aikaa ja rahaa harjoitteluunsa menestyäkseen. Lajin suosiosta ei riipu se, millaisen työn urheilija tekee. Valtio ei voi tietenkään tukea jokaista, vaan tarvitaan sponsoreita ja yhteistyökumppaneita tukemaan meitä terävimmän kärjen kivenkovia haastajia koitoksissamme, ja myös laadukkaiden kilpailu- ja harrastetapahtumien järjestämisessä heillä on valtavan tärkeä rooli. Toivotaan siis, että urheilua ylipäänsä arvostetaan jatkossakin. Toivon myös, että arvostus lisääntyy ja jakautuu tasaisemmin.

Ja Måre! Vaikka kansan enemmistö ei suonutkaan sinulle virallisesti kunniaa vuoden sykähdyttävimmän urheiluhetken päähenkilönä, niin ainakin me kaikki suunnistajat ja MM-kisahuuman joko TV:n  kautta tai livenä kokeneet tiedämme että sinun kultasi sykähdytti kaikkein eniten! Kiitos niistä tunteista, joita Sotkamossa koettiin, ja onnittelut myös 2. sijasta vuoden urheilijan valinnassa.

Itse suuntaan torstaina Norjaan nuorten pohjoismaiseen hisumaaotteluun. Suomella on voitto puolustettavanaan, ja uskon meidän pystyvän siihen tänä vuonna uudelleen. Siinä on jälleen reissu, johon tulee liittymään hyviä kokemuksia. En usko, että tulemme keräämään maanlaajuisesti kovin suurta arvostusta vaikka voittaisimme kaiken. Mutta arvostushan ei ole tärkeintä, vaan absoluuttinen, ylivoimainen, kiistämätön voitto ja Ruotsin rökäletappio!!!! Tai siis jalo kilpa ja hyvä henki.

Monipuolista hisua 2013-14

Hiihtosuunnistus vaikuttaa olevan itsessään hyvin monimuotoinen laji. Vauhdikkuutensa ja omanlaisen suunnistusperiaatteensa ansiosta laji saa uusia elementtejä pieniäkin tekijöitä muuttamalla. Tänä vuonna tärkeään rooliin vaikuttaa nousevan lumitilanne. Kisoja on jo peruttu harmillisen  lumenpuutteen vuoksi ja järjestetty hyvin pienellä lumimäärällä. Vastapainoksi kotiurastolla on lunta vaikka muille jakaa ja tänäänkin satelee lisää. Nähtäväksi jää, millaisissa olosuhteissa talven tärkeimmät kisat käydään.

Lumimäärä vaikuttaa hisussa urien laatuun ja määrään, mutta lisäksi suunnistajan ratkaisuihin suorituksen aikana. Sillä, onko lunta toista metriä vai toistakymmentä senttiä, on yleensä merkitystä kysymyksissä kuten: oikoakko vai kiertääkkö tai ottaakko baana vai kapea ura. Pehmeässä umpihangessa aikaa helposti tuhraantuu, mutta liian pitkä kiertokin saattaa kostautua.

Tänä vuonna on koettu kisoissa kahdenlaista ääripäätä. Ylläksen maailmancupissa lumipeite oli varsin paksu ja oikoja syntyi hyvin vähän. Viime viikonloppuna Torniossa käyty maaottelu- ja maailmancupkatsastus puolestaan oli oikeaa oikojuhlaa. Kisoihin piti lähteä täysin eri tyyppisillä mentaliteeteilla. Myös pakkastilanne saattaa värittää suoritusta omalla tasollaan, sillä hisun pakkasraja on vasta -20 astetta. Ylläksellä siitä saatiin hyytäviä muistoja varsinkin sprintissä.

Olosuhteiden lisäksi pieni, mutta merkittävä lajin luonteeseen vaikuttava tekijä on leimausjärjestelmä. Suomessa on kahtena viime talvena alettu tottua emiTag- eli touchfree-leimaukseen. Se mahdollistaa rastilla käymisen pysähtymättä ja jouhevoittaa varsinkin yhteislähtökisoissa toimintaa rastilla. Torniossa palasimme kuitenkin 'muinaisiin' aikoihin kun käytössä oli tavallinen emit-leimaus, jota Suomessa kesällä käytetään. Rastitoiminta oli hieman kömpelöä kun yhtäkkiä pitikin pysähtyä ja sovitella korttia leimasinyksikköön. 

MM-kisoissa helmikuussa (lumitilannetta odotetaan jännityksellä...) puolestaan käytössä on Sport Ident -järjestelmä, jossa sullotaan sormen päähän kiinnitettävää tikkua leimasinyksikössä olevaan reikään (Mielikuvaa voi sitten jokainen kehitellä itsekseen). Joskus harvoin leimausjärjestelmä vaikuttaa jopa reitinvalintaan, kun mietitään hidastaako rastilla kääntyminen kisasuoritusta; Touchfreetä käytettäessä kun ei ole pakko edes mainittavasti hiljentää vauhtia, paitsi jos sukset on rastilla heitettävä ympäri.

Kausi on siis lähtenyt käyntiin monipuolisissa merkeissä niin olosuhteiden kuin välineidenkin suhteen. Ensi viikolla edessä on Norjassa käytävä nuorten maaottelu, johon itse pääsen nyt kolmatta kertaa osallistumaan. Vuosi sitten kisattiin Suomessa Joutsenossa, josta viime viikonlopun katsastuskisa siirrettiin Tornioon yllättäen lumettomuuden vuoksi. Tuolloin Suomen joukkue oli paras ja saimme vuodeksi haltuumme kultaisen karttatelineen. Nyt tuosta parhaan junioritiimin symbolista kamppaillaan Hamarissa 90 kilometriä Oslosta pohjoista kohti, toivottavasti hieman lumisemmassa maastossa kuin se, jossa kisoihin katsastettiin.

Norjaan lähtee joukkue Suomen valiourheilijoita:

W18 - Liisa Nenonen, Noora Räisänen, Juliaana Näsi

M18 - Samuli Schroderus, Eevert Toivonen, Sampo Hyppölä

W20 - Sanna Pusa, Suvi Oikarainen, Mirka Suutari

M20 - Misa Tuomala, Jyri Uusitalo, ja allekirjoittanut Santeri Aikio

Tsemppiä meille kaikille harjoitteluun ja terveenä pysymiseen. Olipa vastassa mikä hyvänsä leimausjärjestelmä, lumitilanne ja lämpötila, puolikuntoisena tai tautivuoteen pohjalta kisaa ei voiteta.