Nousukunto

Jokaisen urheilijan tavoitteena on, että kehitystä tapahtuu. Se, mitä kehitetään, vaihtelee harjoituskausittain. Kehityksen mittaamiseksi on aika ajoin toteutettava testejä, joissa nähdään missä mennään. Viime viikon perusteella voin sanoa ainakin yhden asian: suunnistusajatus ei ole sillä tasolla, jolla sen pitäisi olla. 

Alkuksesästä ja rastiviikolla suunnistus kulki hyvin. Jos virheitä tuli, ne olivat pieniä koukkuja ja ennakko pelasi hyvin. Nyt on kaikki toisin. Tuntuu etten hahmota karttaa ja maastoa kunnolla, ja vaikka yleensä satun rastin lähelle hyvin, tyssää ajatus juuri ennen pistettä, ja seuraa haparointia ja epäröintiä. Rastinotto ei suju, ja silloin koko homma ärsyttää. Itseluottamuskaan ei siitä juuri parane. Viime viikolla tein kolme treeniä asian tiimoilta, eikä missään vaiheessa oikein onnistunut. 

Sunnuntaina juoksin Munakassa 6 kilometrin maastotestijuoksun, kirittämässä minulla olivat tällä kertaa Teemu ja Severi. Testissä aika parani reilun minuutin, nimittäin kun viimeksi aikaa tuhraantui 23,30, niin nyt pääsin aikaan 22,23. Hiljalleen alkaa olla oikealla tasolla, eli juoksuvauhdista ei pitäisi olla niin paljon kiinni. Pitäisi vain saada suunnistusajatus kuntoon ja yhdistettyä se vauhtiin. Ongelma vain on se, ettei kartanluku suju hyvin edes pk-vauhdissa.

Kunto on kasvanut kesän aikana, vaikka ihan ensimmäiset viikot menivät hieman takkuilevasti, ja tavoitemääristä olen reilusti jäljessä myös flunssajakson takia. Toivottavasti onnistun kuitenkin syksyn aikana harjoittelemaan tehokkaasti, ja luovimaan kapealla väylällä, jota kutsutaan optimiksi. Optimi sijoittuu siis liian raskaan ja liian kevyen väliin, ja kun siinä onnistutaan pysymään, kehitystäkin pitäisi tapahtua. Liian raskasta tuskin tulee harjoitusmäärän puolesta, vaan haasteena on juuri yhdistää harjoittelu ja muu elämä. Koulussa on YO-kirjoitukset, kavereille pitäisi löytää jonkin verran aikaa, Ellalle tahdon ehtiä antaa jonkin verran huomiota, ja kuitenkin harjoitella pitää niin kovaa kuin mahdollista.

Vaan tällä viikolla treenaan kuitenkin laadukkaasti ja hyvässä seurassa, sillä nuorten talenttiryhmän porukkaa on Kuusamossa omalla leirillä! Tarkoituksena on tehdä hyvä määrä laadukkaita hisun taitoharjoituksia ja lisäksi peruslenkkiä muunmuassa rullasuksilla. Ja kenties joku päivä ehditään vähän laskemaan koskea Kitkajokivarteen... Nousukunto on taattu!

Kuulumisia

Lomat on lusittu ja koulu alkoi. Viimeisistä vapaapäivistäni nautin Vaasassa, ja sain nähdä, ettei edes Suomen aurinkoisin kaupunki ole aina aurinkoinen. Onneksi vettä tuli vain vähän, vaikka pilvistä olikin. Viimeiset päivät kuluivat rullasuksilla lenkkeillessä, ex-tempore -suunnistuskisoissa Laihialla (täysin lainavarusteissa, sillä kaikki omat kamat kengistä emitiin olivat Kuusamossa), VaaSun iltarastien lasten apuratamestarihommissa, ja mukavasti rentoutuessa. Viikonlopun kuriositeettina mainittakoon sauvajuoksuvedot Rapatunturin, eli Vaasan oman tunturin päälle. 10x2min anaerobisen kynnyksen tuntumassa, oli tehokas treeni, ja kyllä myös väsytti illalla. 

Viikonloppu loppui pitkään junamatkaan, ja lopulta lyhyehköihin yöuniin ennen ensimmäistä koulupäivää. Nyt on kolme päivää rehkitty, ja päätä meinaa jo huimata. Treenien suhteen olen saanut olla rauhallisemmin, sillä tämä viikko on kevyt. Se olikin aiheellista, sillä kun maanantaina kävin hierojalla, tuumasi tämä lonkan ja lantion seutuni olevan pahemmassa jumissa kuin koskaan... Mistä lie johtunee? Kevyellä viikolla panostan nopeusvoimaharjoitteisiin, tosin tänään kävin kyllä iltarasteilla heittämässä kohtuullisen tehotreenin. Taisi tulla radalle kelpo pohja-aikakin, kun porukka siellä koukki ja kierteli, ilmeisesti kakkosta voitin noin kymmenen minuuttia.

Huomenna taas kahdeksalta kouluun, joten alankin tästä hiljalleen nukkumahommille. 

Gute Nacht, alle Leute!

Kielikylpyä ja huvipuistoja (niin teko- kuin luonnon omiakin)

Huh! Viime viikko ruotsia, viikonloppu saksaa ja englantia, tämä viikko vuorostaan englantia. Ylioppilaskokeita, -kuunteluita, abikirjoja, monisteita, muistiinpanoja, kilpailuohjeita, kisakuulutusta, synttärijuhlia, smalltalkia... Kieliä voi näköjään opsikella hyvin monella tasolla. Kerroin aloittavani koulun pari viikkoa etuajassa, koska osallistun ruotsin ja englannin abikursseille ylioppilaskirjoituksia varten. Melkein kaduttaa, mutta jospa siitä pääsee yli...

Viime viikolla tein ruotsin ylioppilasvihon, kolme ylioppilaskuuntelua, sekä kirjoitin muistiinpanoja substantiivien määräysmuodoista (ruotsissa substantiivit ovat en- tai ett-sukuisia, ja niillä on neljä muotoa taivutusluokissaan), sanajärjestyksestä ja adjektiivien taivuttelusta attribuuttina tai predikatiivina. Nämä ajoittuivat keskiviikosta perjantaiaamupäivään. Eikö kuulosta hienolta tavalta viettää lomaa? Perjantaina suuntasin käytännönharjoitteluun Vaasaan, jossa suunnistin Merenkurkun rastipäivien viimeisessä osakilpailussa. Turha kai olisi väittää, etteikö varsinainen syy Vaasaan menolle olisi kumminkin ollut eräs viehättävä vaaleaverikkö, josta olen joskus kertonut jotain blogissanikin...

Pohjalaisesta maastosta tulee aina ensimmäisenä mieleen hankalakulkuinen pohja, pusikko, tasainen maasto ja epämääräiset avokalliot, joissa ei osaa suunnistaa. Osaamisesta en tiedä, mutta muuten rastipäivät ei vastannut odotuksia, sillä ainakin viimeisen päivän maastopohja oli parempi kuin Kuusamon iltarasteilla edellisenä keskiviikkona Kouervaarassa. Lisäksi korkeuseroa oli lopultakin yllättävän paljon ja tiheimmilläänkin pusikossa pystyi etenemään jonkinmoista juoksua. Ei lainkaan huonosti siis, ja rastipäiville olikin löytänyt tiensä myös moni kovan tason suunnistaja. Esimerkiksi miesten pääsarjan voitti moninkertainen MM-mitalisti Pasi Ikonen, ja heti perässä olivat nimet Kim Fagerudd ja Petri Saari, jotka eivät myöskää ole sarjansa heikoimmasta päästä. Niin ja mukana oli tietysti myös Santeri Aikio... Kukapa ei olisi kuullut kyseisestä huippusuunnistajasta? Minun mielestäni kisojen suurin miinus olivat numeroliivit, jotka hellesäässä olivat melko hiostavat, ja jos sen kummempaa valittamista ei ole, niin hyvin ovat järjestäjät selvinneet.

Vaasasta käänsin auton keulan kolmostielle ja päämääräkseni otin Ellivuoreen Sastamalassa. Isä, äiti, ja nuorimmat veljet olivat jo siellä saksalaisen Wantzlöbenin perheen mökillä. "Väliveljet" olivat minun kyydissäni takapenkillä ja olivatkin tylsää matkaseuraa kun saivat pahimmoilleen uudet älypuhelimet, joita näppäilivät koko matkan. Olimme perillä illan suussa, ja istuimme suoraan ruokapöytään, ja jokapuolella puhuttiinkin äkkiä saksaa. Ruotsinkielisten päivien jälkeen tuntui aika vaikealle, puhetta ei meinannut minun suustani irrota kuin muutama saksankielinen lausahdus väliin, mutta aktiivisesti yritin kuunnella ja ymmärtää. Ei se toivottavasti aivan hukkaan mennyt. Englanniksi keskustelin sen sijaan sujuvammin. Kävin edellisen vuoden tapahtumat läpi Gerdin, joka on ystäväni ja eräänlainen ottoveli oltuaan "vaihdossa" meillä lukion alussa. Todellinen vaihto hänellä oli viime talvena jenkkilässä, ja siitä käytiin keskustelua ja katseltiin kuvia. Hyvä reissu oli ollut, kuten arvata saatta. Oh my Gerd!

Engalnnin kielen käynnistely oli hyväksi. Maanantaina nimittäin alkoi englannin abikurssi, joten kotiinkin täytyi taas Sastamalasta päästä. Sunnuntaina istuin siis pitkään autossa, ja paluumatka kotiin kulki Alahärmän Powerparkin kautta, joskin minulle tuo kaarros tiesi ainoastaan kahden jäätelön syöntiä, kun taas nuoremmat veljet hakeutuivat muutamiin laitteisiinkin. Minä en ole koskaan ollut huvipuistojen perään. Kerran olen uhrautunut pikkuruisessa Suomen Tivolissa muutamaan laitteeseen, mutta en juuri nauttinut siitä. Linnanmäelläkin jäätelö tuli kalliiksi, kun koko rannekkeen hinta maksettiin. Se taisi olla ensimmäinen kokemukseni kyseisistä elämyksistä, ja ajoittui seitsemän vuoden ikään. Kyllä metsä on paras huvipuisto, kun sinne on kätketty muutama rasti. Vielä parempi jos ne etsitään talvella sukset jalassa, ja joku on viitsinyt ajaa muutaman kelkkauran ja piirtää ne kartalle. Tästä mielipiteestä en luovu, mutten pahastu vaikka joku olisi erimieltä.

Hyvän huomaa vasta kun se loppuu

Eilen oli kuuma päivä, noin 27 astetta. Tänään samoin, ja monena päivänä aiemmin. Se ei ole tämän tekstin ydin, vaan se sai minut tajuamaan, miten mahtava kesä tämä on sään puolesta ollut. Helteet tulivat heti kun kesä käynnistyi. Välissä oli yksi viileämpi jakso ja sitten on ollut taas lämmintä. Lämpimässä kelissä harjoittelu on mukavaa, ja helppoa kun mitä vain voi tehdä. En vain pystynyt harjoittelemaan alkukesästä aivan niin paljon kuin olisi pitänyt. Niimpä tajusin tässä vastikään, että kesä loppuu kohta kesken, ja harjoitusmäärää pitäisi saada tehtyä. Tavallisesti olisi vielä kaksi kokonaista viikkoa täysipainoista treeniaikaa ennen kuin koulut alkavat, mutta minä luovun lomani lopusta ylihuomenna, eli keskiviikkona. Käyn kesäyliopiston tarjoamalla ruotsin abikurssilla, ja seuraavalla viikolla englannin abikurssilla. Minulla on siis lomaa kaksi päivää tällä viikolla, ja ensiviikon lopussa perjantai, lauantai ja sunnuntai. Hurjaa huomata tällaisia asioita. 

Toimintamallini oli arvattava: treeniä niin paljon kuin mahdollista tähän lyhyeen aikaan. Tulin juuri äskettäin rullahiihtämästä, kävin kahden tunnin lenkuran, sisältäen neljänkymmenen minuutin sauvoittahiihtopätkän, ja pienet hölkät päälle. Samalla yritin, ja yritän yhä, ottaa kaiken irti viimeisistä mahdollisuuksista hankkia hivenen väriä maidonvalkeaan kroppaani. Se kun kieltäytyy vuodesta toiseen ruskettumasta muualta kuin kyynärvarsista. Illalla lähden viettämään aikaa, vaikka se minusta hivenen vastenmieliseltä tuntuukin, kuntosalille maksimivoiman hankintaan. Tosin näin hyvänä päivänä aion tehdä kunnon juoksuverryttelyt, ja ehkäpä pulahdan kotimatkalla Helilammen lähdeveteen virkistäytymään... Mene ja tiedä.

Viime viikolla harjoitteluni rakentui pääasiassa huoltavan metsäkävelyn ympärille. Taisin kaikkiaan käydä maastossa neljä kertaa kävellen kartan kanssa, ja raahaten 1,70m pitkiä puurimoja hartioillani. Kyseessä oli nimittäin ensi kesän Fin5:n ratamestaritoiminta, rastipisteiden merkkaileminen on käynnissä, ja lasten ratojen kulkureittejä pähkäillessä minulla on parissa osakilpailussa taiteilijan vapaus käytössäni, äiti lasten pääratamestarina tietysti valvoo hommaa, mutta en ole mielestäni aivan poropeukalo ratamestarina. Hienoja maastoja on luvassa, suosittelen suunnistajia ja myös vähemmän suunnistavia suuntaamaan Kuusamoon heinäkuussa 2014! Kuntoradoille kun voi lähteä vähemmälläkin karttakokemuksella.

Metsäkävelyjen lisäksi tein kuitenkin kaksi vähän tehokkaampaa treeniä. Torstaina kävin tekemässä suunnistusharjoituksen, teemana oli rastivälien vuoroveto. Seurana minulla oli Haatajan Miika, josta on hyvää vauhtia tulossa kohtuullinen suunnistaja. Molemmat vetivät vuorotellen yhden rastivälin ylä-vk:lla, ja takana tuleva kuittasi jos toinen teki virheen (paitsi tehdessään itsekin virheen). Hyvä treenimuoto vaihteluna tavallisille harjoituksille, tulee vähän harjoiteltua paineen alla työskentelyä ja edellä menevän suunnistajan hyödyntämistä. Toisekseen tein lauantaina testijuoksun, jonka juoksin Munakan pururadalla, pituutta radalla oli 6km. Paransin edellisestä ajastani minuutin, ja maalissa olin ajalla 23,33. Kolme minuuttia olen oman valmentajani samalla radalla tekemästä testiennätyksestä jäljessä, joten lenkillä on vielä käytävä.

Ja kohtahan lenkki taas odottaakin, joten lähdenpä tästä jaarittelemasta, ja heitän jotain syömäkelpoista suuhuni rullahiihdosta palautuakseni. Nauttikaa te, jotka vielä voitte, kahdesta viimeisestä lomaviikosta. Toivotaan että ne ovat lämpimiä ja aurinkoisia. Minulle loma alkaa olla taakse jänyttä elämää. Kyllä se vain näin on, että hyvät asiat tuppaavat jäämään pois mielestä, kunnes huomaa menettäneensä ne.

MM-kotikisojen jälkimaininkien jälkeen

Heipä hei!

Muutamia viikkoja on päässyt kulumaan edellisestä kirjoituksestani Blogiin. Pahoittelut niille, jotka ovat uskollisesti käyneet katsomassa, josko olisin saanut jotain uutta aikaiseksi. Huomaan olevani tässäkin suhteessa aika vätys, kun en saa pidetyksi kiinni blogitekstieni vähintään-kerta-viikkoon-aikataulusta. Tässä tekstissä on luvassa puhetta MM-kisoista, siitä miten minä ne koin, ja painopiste on sprintissä. Ei voi enää puhua tunnelmista kisojen jälkimainingeissa, sillä nekin ovat jo lipuneet kauas ulapalle, mutta silti aion ruotia Vuokatin viikkoa tässä blogitekstissä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanotaan...

Omasta KRV:stä sanon tässä sen verran, että se meni varsin hyvin. Olin lopputuloksissa 13. ja se oli paremmin kuin odotin. Suunnistus sujui kainuulaisissa, kauniissa maastoissa (ja yhdessä tiheässä pusikossa) hyvin, juoksu kulki kohtuullisesti ja mieli virkistyi lomaillessa ja treenaillessa. Pääasia, kuten olen joskus aiemmin viime syksynä jo blogissanikin kirjoittanut, oli MM-kisat.

MM-viikon kisaohjelmassa sprintin finaali oli ensimmäinen ratkaiseva kisa. Naisissa juoksivat Venla Niemi ja Merja Rantanen, miehissä Tuomo "Mäksä" Mäkelä, Petteri Muukkonen, sekä Mårten Boström. Tunnelma Hiukan pesäpallostadionilla, joka toimi kisakeskuksena, oli todella korkealla. Sinisen ylivoiman kisabiisi soi ja jännitys viikon ensimmäisten mitalien kohtalosta, päivän virheistä ja onnistumisista oli käsinkosketeltavaa. Itse seurasin sprinttikisaa maastossa, mikä tarkoittaa Sotkamon keskustaa ja Hiukan rantaa. Pääsin nappaamaan muutaman kohtuullisen kuvan, ja tietysti huutamaan kannustukseksi kotijoukkueen edustajille.

Sprintti sujui suomalaisittain historiallisella tavalla: Venla Niemi otti heti alkajaisiksi pronssia, avaten Suomen mitalitilin heti ensimmäisessä kisassa. Juhlat jatkuivat kun jännittävä miesten kisa päättyi kultamitalijuhliin, Måre Boström oli omaa luokkaansa ja kukisti sveitsiläiset ennakkosuosikit loistojuoksulla. Mårten otti siis Suomen sprinttihistorian ensimmäisen kultamitalin. Sotkamon keskusta, vaikka onkin vain hivenen suurempi kuin kotipitäjäni Kuusamon keskusta, toimi sprinttimaastona mainiosti. Toki järjestäjät olivat rakentaneet kisaa varten uutta aitaa liki kilometrin matkan, mutta siitä huolimatta oli yllättävää nähdä, mitä hyvä mielikuvitus ratamestarityössä voi saada aikaan vaikeissakin ympäristöissä.

Sprintti on mielestäni hieno laji siinä mielessä, että yleisö pääsee katsomaan läheltä, mitä huiput tekevät. TV-rastit ja gps-seuranta ovat hieno tapa tehdä maastomatkoista seurattavia, mutta todellinen kontakti jää metsässä puuttumaan. Kaikki eivät arvosta korttelissa suunnistamista, pitävät sitä helppona, tai muuten vain pelkäävät kaikkea uutta. Kenties jännittävät yleisöä. Minusta sprintti, ja nimenomaan korttelisprintti, on erinomaista vaihtelua ja harjoitusta maastoa varten, ja myös hiihtosuunnisuksen kannalta sprintti on paljon lajinomaisempaa kuin maastossa suunnistaminen. Liekö sprinttejä vastustava sakki sitten samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät pidä hiihtosuunnistusta minään. Sprinttisuunnistus on kokonaan eri laji kuin perinteinen suunnistus,

Harmi oli, etten päässyt itse juoksemaan Sotkamon sprinttiä. Katinkullan maaston karsinta oli kuitenkin yleisönkin juostavissa, ja otin heti tilaisuudesta kiinni. Ensin, kun sain kartan käteeni, meinasin purskahtaa nauruun. Tämäkö oli MM-kisojen karsintarata!? Kartta oli hyvin monotoninen; Katinkullan mökkikylä nurmikkoineen ja pensaineen. Kun rata eteni, sain kuitenkin jälleen maistiaisen ratamestarin mielikuvituksesta. Muutamalla aidanpätkällä ja hyvällä rastien sijoittelulla saatiin aikaan rata, jossa suuntavaiston piti olla kunnossa ja ennakon pelata. Kovassa vauhdissa radasta tuli haastava, ei samalla tavalla kuin finaalimaastossa tai sprinteissä yleensä, vaan omalla ainutlaatuisella tavallaan. Maasto tuppasi nimittäin olemaan kaikkialla samankaltaista.
Liika kartanlukeminen on haitallista. Siitä sain itse muistutuksen, kun omasta mielestäni kovaa vauhtia juosten luin yhtä väliä hieman liian tiiviisti. Askelsin pahaa aavistamatta eteenpäin ja äkkiä tömähdin johonkin kovaan ja vahvaan niin, että lensin monta metriä takaisin tulosuuntaan. Päässä jomotti, olkapäässä pisteli ja poskipää naarmuuntui. Näkökin taisi hetkeksi kadota, mutta kun aistit alkoivat pelata, sain todeta, että Vuokatissa petäjät eivät potkimalla taivu. Olin siis juostessani kajauttanut pääni kainuulaiseen mäntyyn. Minuutin ajan siinä keräilin itseäni nojaillen samaiseen runkoon, joka aiemmin niin brutaalisti katkaisi hienon juoksuni. Ja kukaan ei kysynyt silmät ristissä pötköttävältä suunnistajalta, oliko kaikki hyvin, tai oliko jotain sattunut. Ei, kukaan ei edes sen vertaa avannut suutaan, että olisi tokaissut: "Mitäs siinä makaat?" Muutaman huvittuneen katseen sentään sain vedettyä puoleeni. Luulisi sen olleen hupaisan näköinen tilanne. No, ei tullut murtumia tai (ainakaan kovin pahaa) aivotäräystä. Lenkki jatkui.

Pientä mustelmaa ja naarmua jäi muistoksi mäntyä vastaan käydystä sumopainiottelusta.
Mänty seisoo vieläkin paikallaan...

Suomalaisittain kisat sujuivat jatkossakin hyvin, pitkä matka poiki Jani Lakaselle hopeaa miesten kisassa, keskimatka pronssia Merja Rantaselle, ja viesteissäkin suomalaiset onnistuivat hyvin, naiset paransivat mitalitiliä viestihopealla. Kotikisoissa onnistuminen ja menestyminen, siinä on jokaisen huippu-urheilijan unelma, joka on samaa luokkaa kuin olympialaiset. Suomen suunnistusmaajoukkue onnistui kotikisoissa, odotukset yleisellä tasolla eivät olleet kovat muutamien vaisujen vuosien jälkeen, mutta sen suurempi oli ilo kun kisat sujuivatkin mainiosti. Ei pelkästään menestyksen, vaan muidenkin syiden tähden väite, että Suomi järjesti Vuokatissa kaikkien aikojen MM-kisat, on mielestäni totta. Kisojen markkinointi oli mahtavaa jo monta vuotta sitten, harjoitusmaastoja oli käytössä kattavasti, kartat olivat huiput, televisiointi oli toteutettu erinomaisesti, yleisöä oli maastomatkoillakin ennätysmäärät KRV:n ansiosta, KRV kärsi MM-kisoista vain vähän, ja ennen kaikkea sprinteissä onnistuttiin tekemään yllätyksellisiä ja omaleimaisia ratoja maastoihin, jotka antoivat odottaa yksinkertaista, tavallista ja helppoa. Uskon, että Vuokatin MM-kisat myös innostavat ja motivoivat kaikenikäisiä ja -tasoisia suunnistajia, jotka olivat kokemassa kisatunnelmaa.

Suomalaishuippujen menestys oli siinä mielessä hyvin positiivinen asia, että kun kisoja seurasivat tv:stä ja paikanpäältä tuhannet nuoret, juoksee Suomen kuntorasteilla ja suunnistuskouluissa varmasti loppukesänä satoja ja taas satoja innokkaita uransa alkumetreillä olevia suunnistajia, jotka saavat intoa idoliensa menestyksestä. Kenties Venla Niemen nimikirjoitus on heille todellinen aarre. Itsekin sen sain, se on nyt maajoukkueen näköispaitani selkämyksessä yhdessä muiden suomalaismitalistien nimien kanssa.
MM-kisat ovat ohitse ja samoin Kainuun Rastiviikko. Vaikka nyt olo onkin jo kohtalaisen palautunut, kisaviikon loppuessa se oli väsynyt. Erittäin väsynyt...

Jämsänkoskella Jukolaa juosten

Joka vuosi lähes kaikki Suomen suunnistajat, ja valtava määrä muualtakin tulevia, kokoontuu yhteen paikkaan, kun maailman suurin suunnistustapahtuma juostaan kesäkuun alkupuolella milloin missäkin päin Suomea. Jukolan viestiin kokoontuvat niin maailman terävimmän huipun edustajat ja kansallisen tason jyrät kuin kuntoilijat ja elämysten etsijät. Elämyksiä juuri Jukolassa on aina tarjolla. Muutamille sellainen tarjoutuu siitä, kun saa hetken aikaa juosta kilpailun kärjessä, tai johdattaa joukkueensa suurviestin voittoon. Tuhannet saavat kokea elämyksen sännätessään hämärtyvään metsään rastijahtiin, kun Jukolan lähtölaukaus kajahtaa. Rastin löytäminenkin on jo itsessään elämys, ja kun se vielä tapahtuu kolmella ensimmäisellä osuudella lamppu päässä hämärässä tai pimeässä metsässä...

Onnenpotku! Vaikka onnella ei ole kyllä mitään tekemistä suunnistuksen kanssa.
Tai ehkä vähän, mutta ei merkittävää roolia...

Jukolanviestin 1.osuus ravaa kuin Viertolan sonnilauma jytistäen Jämsänkosken yöhön!

Itse aloitin KEV:n ykkösjoukkueen viestin, lähtölaukaus ammuttiin kello 23:00. Edellisen viikon kestänyt montun reunalla tasapainoilu oli onnistunut, sillä tuntemukset olivat hyvät. Juoksu kulki aivan riittävästi, ja suunnistusajatus pelasi sopivan hyvin. En kumminkaan juokse vielä aivan kärjen vauhtia parhaassa terässänikään. Suunnistuksen sössin erittäin lyhyellä rastivälillä, taisi olla 12-13, kun lähtösuunta oli suorastaan katastrofaalisen surkea. Pörräsin aivan rastin lähituntumassa noin viisi minuuttia ja pudotin yli sata sijoitusta, kun olin jo ollut lähellä 200 parhaan letkaa ennen sitä. Elämys oli taas sekin, kun tajusi että tulipahan kämmi. Loppupätkällä nousin vielä joitain kymmeniä sijoja, mutta vaihtoon juoksin väsyneenä sijalla, joka oli noin puolen neljättä sataa.

Venytysrentoutuminen, lähtöön aikaa noin kaksi tuntia...

KEV1 onnistui kuitenkin joukkueena kokonaisuudessaan hyvin. Lähtönumero oli 369, ja millään osuudella ei menty sen huonommalle puolelle. Kolmen ensimmäisen osuuden aikana maastossa juoksivat seuran nuoret ja taidoltaan varsin varmat menijät; minä, Teemu ja Olli-Matti, kun nelos- ja vitososuuksille laitettiin kehiin kokemusta Harrin ja Karin viedessä viestiä. Hyvin hoituvat väliosuudet pojilta, ja kuudennella osuudella Severi nosti joukkueen sijoitusta kohinalla. Ankkurina toimi rajamies ja hiihtäjä Tuomo Heikkinen, joka leimasi maaliin tullessaan sijalle 265. Parannusta viime vuoteen siis nopeasti lukion pitkällä matematiikalla laskettuna 104 sijoitusta. Ensi kesänä Kuopiossa startataan tuolla numerolla, ja silloin lähdetään tietysti tavoittelemaan sijoitusta 200 parhaan joukkoon. Kokemusta karttuu meille nuorille menijöille koko ajan lisää, ja toivon mukaan juoksuvauhtikin paranee samalla.

Montun reunalla kohti Jukolaa

No niin, nyt on maajoukkuemiehet jälleen testattu. Vuokatinvaaralle on työnnetty rullasuksilla, levypainojen ja oman kehon painon kanssa on temppuiltu lihaskuntotestien merkeissä ja kirsikkana kakun päälle on vielä ravattu kesäkuisen vaaran latupohjia myöten aina vaaran huipulle saakka. Ja nyt väsyttää, tasapainoillaan "montun reunalla". 

Leiri alkoi kevyellä rullahiihtolenkillä sunnuntaina. Olin alkuun muistellut, että vasta maanantaina, mutta kalenteriin vilkaistuani jouduin toteamaan että pakkaaminen on aloitettava. Kiirelähtö siitä tuli, ja vaikka onnistuin varsin hyvällä menestyksellä ottamaan tarvittavat kamppeet kassiin, jäi yksi olennainen osa kuitenkin lopulta pois: testirullat. Kun saavuin leirin alkuluennolle puolisen tuntia myöhässä, en vielä tiennyt tästä mitään, vaan odotin autuaan tietämättömänä vaaran rullahiihtonousuja, jotka ovat mielestäni testipaketin paras osio. Sunnuntain verrylenkille lähtiessä huomasin, että mukana olivat vain Startin kumipyörillä varustetut sukset... No, parempi treeni tiedossa, vaikka vertailukelpoisia tuloksia ei niillä voisikaan hiihtää. Ajat olivat maanantaina selkeästi huonompia kuin ennen, mutta siitä ei siis voi tällä kertaa vetää mitään johtopäätöksiä. Tai ehkä sen, että kiireellä on huono lähteä reissuun...

Maanantai jatkui palauttavalla harjoituksella, johon kuului kolmen ja puolen kilometrin suunnistusrata, ja sen päälle vaelluspolkua myöten kevyt etappi Ansalammelta Rönkköön. 

Tiistaina testailtiin lihaskuntoa, joka on näköjään surullisessa jamassa. Penkkipunnerruksessa nostin tutun maksimipainon 75kg, ja muutenkin testit sujuivat aika samalla tasolla kuin ennen, mutta kuitenkin hieman alakanttiin. Uskon tosin, että edellisen päivän vaaran nousut vaikuttivat vielä, koska lihaksisto oli aika tyhjän oloinen koko päivän.

Iltapäivä vietettiin rullasuksien kanssa ampumaradan ympäristössä, ja sen päälle vielä juoksin parikymmentä minuuttia kartan kanssa loppujäähdyttelyä. Märkä keli oli ikävä, sillä vaatteiden kuivaaminen ottaa aina aikansa. Leireillessä on kuitenkin aina rajallinen kapasiteetti käytettävissä.

Ja tänään juostiin siis 11 kilometrin huikonen leirintäalueen nurkalta vaaran huipulle. Ensin kahdesti kisakolmonen ympäri, sitten vitosen testirataa pitkin ylös. Paransin viimevuotisia aikojani muutamalla minuutilla, mikä on positiivista, mutta ei juokseminen herkkua ollut. Tehoja ei oikein meinannut saada irti ja varsinkin takareisissä oli jäykkyyttä. Vaan nyt se on taas ohi, ja seuraavan kerran kehitystä testataan elokuun alussa olevalla leirillä. Kuusamoon on kuitenkin kehitteillä yksi "ski-o weekend" jossain heinäkuun vaiheessa (mahdollisesti ehkä), joten siellä kenties treenataan taas hyvässä porukassa ja hyvässä hengessä. Kun lisää tietoa tulee, kerron siitä täällä, ja laitan sähköpostia Talenttiryhmälle ja haastajille. 

Nyt jatkan kuitenkin palautumista täällä Vuokatissa, odottaen mielenkiinnolla viikonloppua, etenkin lauantai-iltaa, kun lähden taas kerran aloittamaan Jukolan Viestin, joka kisataan nyt Jämsässä. Täytyy koettaa pitää maltti päällä ja mieli virkeänä, kuitenkin juuttumatta täyteen lepoon. Tämä on sitä montun reunalla tasapainoilua, jotta juoksu kulkisi viikonloppuna. Ja jos monttuun mennään, niin se on siinä!