Hyvän huomaa vasta kun se loppuu

Eilen oli kuuma päivä, noin 27 astetta. Tänään samoin, ja monena päivänä aiemmin. Se ei ole tämän tekstin ydin, vaan se sai minut tajuamaan, miten mahtava kesä tämä on sään puolesta ollut. Helteet tulivat heti kun kesä käynnistyi. Välissä oli yksi viileämpi jakso ja sitten on ollut taas lämmintä. Lämpimässä kelissä harjoittelu on mukavaa, ja helppoa kun mitä vain voi tehdä. En vain pystynyt harjoittelemaan alkukesästä aivan niin paljon kuin olisi pitänyt. Niimpä tajusin tässä vastikään, että kesä loppuu kohta kesken, ja harjoitusmäärää pitäisi saada tehtyä. Tavallisesti olisi vielä kaksi kokonaista viikkoa täysipainoista treeniaikaa ennen kuin koulut alkavat, mutta minä luovun lomani lopusta ylihuomenna, eli keskiviikkona. Käyn kesäyliopiston tarjoamalla ruotsin abikurssilla, ja seuraavalla viikolla englannin abikurssilla. Minulla on siis lomaa kaksi päivää tällä viikolla, ja ensiviikon lopussa perjantai, lauantai ja sunnuntai. Hurjaa huomata tällaisia asioita. 

Toimintamallini oli arvattava: treeniä niin paljon kuin mahdollista tähän lyhyeen aikaan. Tulin juuri äskettäin rullahiihtämästä, kävin kahden tunnin lenkuran, sisältäen neljänkymmenen minuutin sauvoittahiihtopätkän, ja pienet hölkät päälle. Samalla yritin, ja yritän yhä, ottaa kaiken irti viimeisistä mahdollisuuksista hankkia hivenen väriä maidonvalkeaan kroppaani. Se kun kieltäytyy vuodesta toiseen ruskettumasta muualta kuin kyynärvarsista. Illalla lähden viettämään aikaa, vaikka se minusta hivenen vastenmieliseltä tuntuukin, kuntosalille maksimivoiman hankintaan. Tosin näin hyvänä päivänä aion tehdä kunnon juoksuverryttelyt, ja ehkäpä pulahdan kotimatkalla Helilammen lähdeveteen virkistäytymään... Mene ja tiedä.

Viime viikolla harjoitteluni rakentui pääasiassa huoltavan metsäkävelyn ympärille. Taisin kaikkiaan käydä maastossa neljä kertaa kävellen kartan kanssa, ja raahaten 1,70m pitkiä puurimoja hartioillani. Kyseessä oli nimittäin ensi kesän Fin5:n ratamestaritoiminta, rastipisteiden merkkaileminen on käynnissä, ja lasten ratojen kulkureittejä pähkäillessä minulla on parissa osakilpailussa taiteilijan vapaus käytössäni, äiti lasten pääratamestarina tietysti valvoo hommaa, mutta en ole mielestäni aivan poropeukalo ratamestarina. Hienoja maastoja on luvassa, suosittelen suunnistajia ja myös vähemmän suunnistavia suuntaamaan Kuusamoon heinäkuussa 2014! Kuntoradoille kun voi lähteä vähemmälläkin karttakokemuksella.

Metsäkävelyjen lisäksi tein kuitenkin kaksi vähän tehokkaampaa treeniä. Torstaina kävin tekemässä suunnistusharjoituksen, teemana oli rastivälien vuoroveto. Seurana minulla oli Haatajan Miika, josta on hyvää vauhtia tulossa kohtuullinen suunnistaja. Molemmat vetivät vuorotellen yhden rastivälin ylä-vk:lla, ja takana tuleva kuittasi jos toinen teki virheen (paitsi tehdessään itsekin virheen). Hyvä treenimuoto vaihteluna tavallisille harjoituksille, tulee vähän harjoiteltua paineen alla työskentelyä ja edellä menevän suunnistajan hyödyntämistä. Toisekseen tein lauantaina testijuoksun, jonka juoksin Munakan pururadalla, pituutta radalla oli 6km. Paransin edellisestä ajastani minuutin, ja maalissa olin ajalla 23,33. Kolme minuuttia olen oman valmentajani samalla radalla tekemästä testiennätyksestä jäljessä, joten lenkillä on vielä käytävä.

Ja kohtahan lenkki taas odottaakin, joten lähdenpä tästä jaarittelemasta, ja heitän jotain syömäkelpoista suuhuni rullahiihdosta palautuakseni. Nauttikaa te, jotka vielä voitte, kahdesta viimeisestä lomaviikosta. Toivotaan että ne ovat lämpimiä ja aurinkoisia. Minulle loma alkaa olla taakse jänyttä elämää. Kyllä se vain näin on, että hyvät asiat tuppaavat jäämään pois mielestä, kunnes huomaa menettäneensä ne.

MM-kotikisojen jälkimaininkien jälkeen

Heipä hei!

Muutamia viikkoja on päässyt kulumaan edellisestä kirjoituksestani Blogiin. Pahoittelut niille, jotka ovat uskollisesti käyneet katsomassa, josko olisin saanut jotain uutta aikaiseksi. Huomaan olevani tässäkin suhteessa aika vätys, kun en saa pidetyksi kiinni blogitekstieni vähintään-kerta-viikkoon-aikataulusta. Tässä tekstissä on luvassa puhetta MM-kisoista, siitä miten minä ne koin, ja painopiste on sprintissä. Ei voi enää puhua tunnelmista kisojen jälkimainingeissa, sillä nekin ovat jo lipuneet kauas ulapalle, mutta silti aion ruotia Vuokatin viikkoa tässä blogitekstissä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanotaan...

Omasta KRV:stä sanon tässä sen verran, että se meni varsin hyvin. Olin lopputuloksissa 13. ja se oli paremmin kuin odotin. Suunnistus sujui kainuulaisissa, kauniissa maastoissa (ja yhdessä tiheässä pusikossa) hyvin, juoksu kulki kohtuullisesti ja mieli virkistyi lomaillessa ja treenaillessa. Pääasia, kuten olen joskus aiemmin viime syksynä jo blogissanikin kirjoittanut, oli MM-kisat.

MM-viikon kisaohjelmassa sprintin finaali oli ensimmäinen ratkaiseva kisa. Naisissa juoksivat Venla Niemi ja Merja Rantanen, miehissä Tuomo "Mäksä" Mäkelä, Petteri Muukkonen, sekä Mårten Boström. Tunnelma Hiukan pesäpallostadionilla, joka toimi kisakeskuksena, oli todella korkealla. Sinisen ylivoiman kisabiisi soi ja jännitys viikon ensimmäisten mitalien kohtalosta, päivän virheistä ja onnistumisista oli käsinkosketeltavaa. Itse seurasin sprinttikisaa maastossa, mikä tarkoittaa Sotkamon keskustaa ja Hiukan rantaa. Pääsin nappaamaan muutaman kohtuullisen kuvan, ja tietysti huutamaan kannustukseksi kotijoukkueen edustajille.

Sprintti sujui suomalaisittain historiallisella tavalla: Venla Niemi otti heti alkajaisiksi pronssia, avaten Suomen mitalitilin heti ensimmäisessä kisassa. Juhlat jatkuivat kun jännittävä miesten kisa päättyi kultamitalijuhliin, Måre Boström oli omaa luokkaansa ja kukisti sveitsiläiset ennakkosuosikit loistojuoksulla. Mårten otti siis Suomen sprinttihistorian ensimmäisen kultamitalin. Sotkamon keskusta, vaikka onkin vain hivenen suurempi kuin kotipitäjäni Kuusamon keskusta, toimi sprinttimaastona mainiosti. Toki järjestäjät olivat rakentaneet kisaa varten uutta aitaa liki kilometrin matkan, mutta siitä huolimatta oli yllättävää nähdä, mitä hyvä mielikuvitus ratamestarityössä voi saada aikaan vaikeissakin ympäristöissä.

Sprintti on mielestäni hieno laji siinä mielessä, että yleisö pääsee katsomaan läheltä, mitä huiput tekevät. TV-rastit ja gps-seuranta ovat hieno tapa tehdä maastomatkoista seurattavia, mutta todellinen kontakti jää metsässä puuttumaan. Kaikki eivät arvosta korttelissa suunnistamista, pitävät sitä helppona, tai muuten vain pelkäävät kaikkea uutta. Kenties jännittävät yleisöä. Minusta sprintti, ja nimenomaan korttelisprintti, on erinomaista vaihtelua ja harjoitusta maastoa varten, ja myös hiihtosuunnisuksen kannalta sprintti on paljon lajinomaisempaa kuin maastossa suunnistaminen. Liekö sprinttejä vastustava sakki sitten samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät pidä hiihtosuunnistusta minään. Sprinttisuunnistus on kokonaan eri laji kuin perinteinen suunnistus,

Harmi oli, etten päässyt itse juoksemaan Sotkamon sprinttiä. Katinkullan maaston karsinta oli kuitenkin yleisönkin juostavissa, ja otin heti tilaisuudesta kiinni. Ensin, kun sain kartan käteeni, meinasin purskahtaa nauruun. Tämäkö oli MM-kisojen karsintarata!? Kartta oli hyvin monotoninen; Katinkullan mökkikylä nurmikkoineen ja pensaineen. Kun rata eteni, sain kuitenkin jälleen maistiaisen ratamestarin mielikuvituksesta. Muutamalla aidanpätkällä ja hyvällä rastien sijoittelulla saatiin aikaan rata, jossa suuntavaiston piti olla kunnossa ja ennakon pelata. Kovassa vauhdissa radasta tuli haastava, ei samalla tavalla kuin finaalimaastossa tai sprinteissä yleensä, vaan omalla ainutlaatuisella tavallaan. Maasto tuppasi nimittäin olemaan kaikkialla samankaltaista.
Liika kartanlukeminen on haitallista. Siitä sain itse muistutuksen, kun omasta mielestäni kovaa vauhtia juosten luin yhtä väliä hieman liian tiiviisti. Askelsin pahaa aavistamatta eteenpäin ja äkkiä tömähdin johonkin kovaan ja vahvaan niin, että lensin monta metriä takaisin tulosuuntaan. Päässä jomotti, olkapäässä pisteli ja poskipää naarmuuntui. Näkökin taisi hetkeksi kadota, mutta kun aistit alkoivat pelata, sain todeta, että Vuokatissa petäjät eivät potkimalla taivu. Olin siis juostessani kajauttanut pääni kainuulaiseen mäntyyn. Minuutin ajan siinä keräilin itseäni nojaillen samaiseen runkoon, joka aiemmin niin brutaalisti katkaisi hienon juoksuni. Ja kukaan ei kysynyt silmät ristissä pötköttävältä suunnistajalta, oliko kaikki hyvin, tai oliko jotain sattunut. Ei, kukaan ei edes sen vertaa avannut suutaan, että olisi tokaissut: "Mitäs siinä makaat?" Muutaman huvittuneen katseen sentään sain vedettyä puoleeni. Luulisi sen olleen hupaisan näköinen tilanne. No, ei tullut murtumia tai (ainakaan kovin pahaa) aivotäräystä. Lenkki jatkui.

Pientä mustelmaa ja naarmua jäi muistoksi mäntyä vastaan käydystä sumopainiottelusta.
Mänty seisoo vieläkin paikallaan...

Suomalaisittain kisat sujuivat jatkossakin hyvin, pitkä matka poiki Jani Lakaselle hopeaa miesten kisassa, keskimatka pronssia Merja Rantaselle, ja viesteissäkin suomalaiset onnistuivat hyvin, naiset paransivat mitalitiliä viestihopealla. Kotikisoissa onnistuminen ja menestyminen, siinä on jokaisen huippu-urheilijan unelma, joka on samaa luokkaa kuin olympialaiset. Suomen suunnistusmaajoukkue onnistui kotikisoissa, odotukset yleisellä tasolla eivät olleet kovat muutamien vaisujen vuosien jälkeen, mutta sen suurempi oli ilo kun kisat sujuivatkin mainiosti. Ei pelkästään menestyksen, vaan muidenkin syiden tähden väite, että Suomi järjesti Vuokatissa kaikkien aikojen MM-kisat, on mielestäni totta. Kisojen markkinointi oli mahtavaa jo monta vuotta sitten, harjoitusmaastoja oli käytössä kattavasti, kartat olivat huiput, televisiointi oli toteutettu erinomaisesti, yleisöä oli maastomatkoillakin ennätysmäärät KRV:n ansiosta, KRV kärsi MM-kisoista vain vähän, ja ennen kaikkea sprinteissä onnistuttiin tekemään yllätyksellisiä ja omaleimaisia ratoja maastoihin, jotka antoivat odottaa yksinkertaista, tavallista ja helppoa. Uskon, että Vuokatin MM-kisat myös innostavat ja motivoivat kaikenikäisiä ja -tasoisia suunnistajia, jotka olivat kokemassa kisatunnelmaa.

Suomalaishuippujen menestys oli siinä mielessä hyvin positiivinen asia, että kun kisoja seurasivat tv:stä ja paikanpäältä tuhannet nuoret, juoksee Suomen kuntorasteilla ja suunnistuskouluissa varmasti loppukesänä satoja ja taas satoja innokkaita uransa alkumetreillä olevia suunnistajia, jotka saavat intoa idoliensa menestyksestä. Kenties Venla Niemen nimikirjoitus on heille todellinen aarre. Itsekin sen sain, se on nyt maajoukkueen näköispaitani selkämyksessä yhdessä muiden suomalaismitalistien nimien kanssa.
MM-kisat ovat ohitse ja samoin Kainuun Rastiviikko. Vaikka nyt olo onkin jo kohtalaisen palautunut, kisaviikon loppuessa se oli väsynyt. Erittäin väsynyt...

Jämsänkoskella Jukolaa juosten

Joka vuosi lähes kaikki Suomen suunnistajat, ja valtava määrä muualtakin tulevia, kokoontuu yhteen paikkaan, kun maailman suurin suunnistustapahtuma juostaan kesäkuun alkupuolella milloin missäkin päin Suomea. Jukolan viestiin kokoontuvat niin maailman terävimmän huipun edustajat ja kansallisen tason jyrät kuin kuntoilijat ja elämysten etsijät. Elämyksiä juuri Jukolassa on aina tarjolla. Muutamille sellainen tarjoutuu siitä, kun saa hetken aikaa juosta kilpailun kärjessä, tai johdattaa joukkueensa suurviestin voittoon. Tuhannet saavat kokea elämyksen sännätessään hämärtyvään metsään rastijahtiin, kun Jukolan lähtölaukaus kajahtaa. Rastin löytäminenkin on jo itsessään elämys, ja kun se vielä tapahtuu kolmella ensimmäisellä osuudella lamppu päässä hämärässä tai pimeässä metsässä...

Onnenpotku! Vaikka onnella ei ole kyllä mitään tekemistä suunnistuksen kanssa.
Tai ehkä vähän, mutta ei merkittävää roolia...

Jukolanviestin 1.osuus ravaa kuin Viertolan sonnilauma jytistäen Jämsänkosken yöhön!

Itse aloitin KEV:n ykkösjoukkueen viestin, lähtölaukaus ammuttiin kello 23:00. Edellisen viikon kestänyt montun reunalla tasapainoilu oli onnistunut, sillä tuntemukset olivat hyvät. Juoksu kulki aivan riittävästi, ja suunnistusajatus pelasi sopivan hyvin. En kumminkaan juokse vielä aivan kärjen vauhtia parhaassa terässänikään. Suunnistuksen sössin erittäin lyhyellä rastivälillä, taisi olla 12-13, kun lähtösuunta oli suorastaan katastrofaalisen surkea. Pörräsin aivan rastin lähituntumassa noin viisi minuuttia ja pudotin yli sata sijoitusta, kun olin jo ollut lähellä 200 parhaan letkaa ennen sitä. Elämys oli taas sekin, kun tajusi että tulipahan kämmi. Loppupätkällä nousin vielä joitain kymmeniä sijoja, mutta vaihtoon juoksin väsyneenä sijalla, joka oli noin puolen neljättä sataa.

Venytysrentoutuminen, lähtöön aikaa noin kaksi tuntia...

KEV1 onnistui kuitenkin joukkueena kokonaisuudessaan hyvin. Lähtönumero oli 369, ja millään osuudella ei menty sen huonommalle puolelle. Kolmen ensimmäisen osuuden aikana maastossa juoksivat seuran nuoret ja taidoltaan varsin varmat menijät; minä, Teemu ja Olli-Matti, kun nelos- ja vitososuuksille laitettiin kehiin kokemusta Harrin ja Karin viedessä viestiä. Hyvin hoituvat väliosuudet pojilta, ja kuudennella osuudella Severi nosti joukkueen sijoitusta kohinalla. Ankkurina toimi rajamies ja hiihtäjä Tuomo Heikkinen, joka leimasi maaliin tullessaan sijalle 265. Parannusta viime vuoteen siis nopeasti lukion pitkällä matematiikalla laskettuna 104 sijoitusta. Ensi kesänä Kuopiossa startataan tuolla numerolla, ja silloin lähdetään tietysti tavoittelemaan sijoitusta 200 parhaan joukkoon. Kokemusta karttuu meille nuorille menijöille koko ajan lisää, ja toivon mukaan juoksuvauhtikin paranee samalla.

Montun reunalla kohti Jukolaa

No niin, nyt on maajoukkuemiehet jälleen testattu. Vuokatinvaaralle on työnnetty rullasuksilla, levypainojen ja oman kehon painon kanssa on temppuiltu lihaskuntotestien merkeissä ja kirsikkana kakun päälle on vielä ravattu kesäkuisen vaaran latupohjia myöten aina vaaran huipulle saakka. Ja nyt väsyttää, tasapainoillaan "montun reunalla". 

Leiri alkoi kevyellä rullahiihtolenkillä sunnuntaina. Olin alkuun muistellut, että vasta maanantaina, mutta kalenteriin vilkaistuani jouduin toteamaan että pakkaaminen on aloitettava. Kiirelähtö siitä tuli, ja vaikka onnistuin varsin hyvällä menestyksellä ottamaan tarvittavat kamppeet kassiin, jäi yksi olennainen osa kuitenkin lopulta pois: testirullat. Kun saavuin leirin alkuluennolle puolisen tuntia myöhässä, en vielä tiennyt tästä mitään, vaan odotin autuaan tietämättömänä vaaran rullahiihtonousuja, jotka ovat mielestäni testipaketin paras osio. Sunnuntain verrylenkille lähtiessä huomasin, että mukana olivat vain Startin kumipyörillä varustetut sukset... No, parempi treeni tiedossa, vaikka vertailukelpoisia tuloksia ei niillä voisikaan hiihtää. Ajat olivat maanantaina selkeästi huonompia kuin ennen, mutta siitä ei siis voi tällä kertaa vetää mitään johtopäätöksiä. Tai ehkä sen, että kiireellä on huono lähteä reissuun...

Maanantai jatkui palauttavalla harjoituksella, johon kuului kolmen ja puolen kilometrin suunnistusrata, ja sen päälle vaelluspolkua myöten kevyt etappi Ansalammelta Rönkköön. 

Tiistaina testailtiin lihaskuntoa, joka on näköjään surullisessa jamassa. Penkkipunnerruksessa nostin tutun maksimipainon 75kg, ja muutenkin testit sujuivat aika samalla tasolla kuin ennen, mutta kuitenkin hieman alakanttiin. Uskon tosin, että edellisen päivän vaaran nousut vaikuttivat vielä, koska lihaksisto oli aika tyhjän oloinen koko päivän.

Iltapäivä vietettiin rullasuksien kanssa ampumaradan ympäristössä, ja sen päälle vielä juoksin parikymmentä minuuttia kartan kanssa loppujäähdyttelyä. Märkä keli oli ikävä, sillä vaatteiden kuivaaminen ottaa aina aikansa. Leireillessä on kuitenkin aina rajallinen kapasiteetti käytettävissä.

Ja tänään juostiin siis 11 kilometrin huikonen leirintäalueen nurkalta vaaran huipulle. Ensin kahdesti kisakolmonen ympäri, sitten vitosen testirataa pitkin ylös. Paransin viimevuotisia aikojani muutamalla minuutilla, mikä on positiivista, mutta ei juokseminen herkkua ollut. Tehoja ei oikein meinannut saada irti ja varsinkin takareisissä oli jäykkyyttä. Vaan nyt se on taas ohi, ja seuraavan kerran kehitystä testataan elokuun alussa olevalla leirillä. Kuusamoon on kuitenkin kehitteillä yksi "ski-o weekend" jossain heinäkuun vaiheessa (mahdollisesti ehkä), joten siellä kenties treenataan taas hyvässä porukassa ja hyvässä hengessä. Kun lisää tietoa tulee, kerron siitä täällä, ja laitan sähköpostia Talenttiryhmälle ja haastajille. 

Nyt jatkan kuitenkin palautumista täällä Vuokatissa, odottaen mielenkiinnolla viikonloppua, etenkin lauantai-iltaa, kun lähden taas kerran aloittamaan Jukolan Viestin, joka kisataan nyt Jämsässä. Täytyy koettaa pitää maltti päällä ja mieli virkeänä, kuitenkin juuttumatta täyteen lepoon. Tämä on sitä montun reunalla tasapainoilua, jotta juoksu kulkisi viikonloppuna. Ja jos monttuun mennään, niin se on siinä!

Uutta lajia kehiin

Tänä viikonloppuna on kokeiltu jotain aivan uutta. KEV järjesti urheilijoilleen kaksipäiväisen koulutuksen huimassa nousussa olevasta hiihtolajista, jossa Suomesta löytyy jopa yksi supertähti. Lajin periaate olisi varmasti kaikille urheilun ystäville tuttu, mutta meitä perehdytettiin hieman tarkemmin siihen, miten suoritus tosipaikassa rakennetaan. Laji on siis ampumahiihto, ja kouluttajana meillä oli pitkän linjan ampumavalmentaja Asko Nuutinen.

Koulutus rakentui kahdesta osasta: perjantaina oli teoriaosio, jossa opimme oikean tähtäämisen periaatteita, aseen toimintaa, tuulen vaikutusta ja oikeastaan kaikki perusjutut, joilla luoti saadaan sattumaan tauluun.  Minulle koulutus oli enimmäkseen hyvää kertausta, olen joskus harrastanut ilmakivääriammuntaa ja käynyt jopa kisoissa. Periaate pienoiskiväärissä on sama. Tänään pääsimme kokeilemaan samoja asioita käytännössä Vääräjoen ampumaradalla. No, taulut kaatuivat useammin kuin jäivät pystyyn, joten ehkä jotain toivoa olisi tulla ihan kohtuulliseksi ampumahiihtäjäksikin. Pitäisi vain aloittaa määrätietoinen harjoittelu, hommata asianmukaiset pyssyt ja paukut, ja asettaa tähtäin rastien sijaan tauluihin. 

Sen verran alkoi kuitenkin syödä miestä, kun seuran pikkutytöt osuivat pystystä paremmin, että taidan kuitenkin suunnata huomenna vuokattiin hiihtosuunnistuksen nuorten maajoukkueleirille, kiskaista maajoukkuevaatteet jälleen ylleni ja ainakin ensi talvena pitää vielä päätavoitteena menestystä hisun nuorten MM-kisoissa. Ampumista tulen kuitenkin jonkin verran tekemään, jossain määrin ehkä ohjelmoidustikin. Jos vaikka sattuisi joku ampumahiihtokisa sopivasti hollille sopivaan aikaan, niin voisi käydä ihan asiasta tehden touhua kokeilemassa. Eihän se kesäkuussa ole mitään, kun ei pakkanen pauku ja lumi tuiskua!!

Vaivanpalkka

Elämässä on joskus suuria haasteita. Niitä tulee aiheutettua itselleen aivan tietoisesti, vikka niitä putkahtaa esiin aivan itsestäänkin, kun kulkee elämän viitoittamatonta polkua. Joskus yhteen haasteeseen sisältyy uusia, pienempiä haasteita, mutta on jopa mahdollista, että yksi haaste aiheuttaa lukuisia uusia. Näin kävi minulle siinä vaiheessa kun päätin järjestää tyttöystävälleni kunnon yllätyksen.

Päätin nimittäin jo kauan sitten (suunnilleen joskus tammi-helmikuussa), että kun Ella nyt pääsee ylioppilaaksi, olen juhlissa yllätysvieraana. Näin ollen heti kun kulta itse alkoi tajuta juhlan lähestyvän ja ryhtyi puhumaan suunnitelmistaan, täytyi minun keksiä hyvä keino valmistella hänet siihen mahdollisuuteen, etten tulisikaan! Se oli vaikeaa. Jos toinen koko ajan hehkuttaa, suunnittelee ääneen ja kertoo, miten ihanaa on saada valkolakki päähänsä minun katsellessa ja niin edelleen... "Tosi mukava" murskata haaveet kertomalla etten olisikaan paikalla. Alkuun otin käyttöön oman "Kekkosen linjani", eli sanoin ei sanomatta missään vaiheessa kyllä. Perustelin mahdollista poisjäämistä serkun lakkiaisilla, omilla päättäjäisillä, kavereiden ja perheen jutuilla, keksityillä ja todellisilla suunnistusjaoston kiireillä ja kaikella mahdollisella, mihin mielikuvitus ulottui. Kuitenkin pidin kiinni linjasta, etten valehtele ennen kuin on aivan pakko. Voitte siis kuvitella että oli aikamoinen haaste saada homma pysymään pimennossa.

Lisäksi piti sopia asianomaisen perheen vanhempien kanssa, miten homma käytännössä hoidetaan, jos se ylipäätään olisi mahdollista. Niin että missä välissä sen sitten sopisi? Olisihan se varmaan vähän tytärtä ihmetyttänyt, jos olisi kysynyt äitinsä puhelinnumeroa ihan muuten vain. Onneksi SM-kisoissa sattui sopiva rako kun Ella vietti aikaa pesupaikalla sopivasti pari minuuttia kauemmin kuin minä. Näin saatiin päivämäärät, aikataulut ja logistiikka sovituiksi. Eikä Ella aavistanut vielä mitään, hahaa!

Sitten piti sovittaa koulu niin että pääsisin lähtemään jo keskiviikkona, kesken koeviikon! Onneksi minulla oli lukujärjestyksessä hyppytunteja ja saatoin hoitaa kaikki kokeet alta pois maanantaihin mennessä. Kaikki kurssit olivat menneet läpi ja vielä mallikkaasti, mitä nyt historian ysi jäi pikkuisen harmittamaan. Olisi pitänyt varmaan avata vähän kirjaa kylmän sodan kohdalta. However... Koulu ei estänyt neronleimaukseni toteutumista, viimeistään rehtorin kanssa sovittu vapautus kokeenpalautuksesta ja päättäjäisistä takasi sen.

Kaikkein haastavimmat olivat ne hetket, kun olin Ellan seurassa ihan fyysisesti läsnä, kuten vaikkapa kisareissuilla. Jos olisitte joskus katsoneet niihin silmiin kun ne tahtovat jotain oikein kovasti (tässä tapauksessa minut yo-juhliin...), tietäisitte että on aika vaikea sanoa jyrkästi ei. Tai sattaahan olla että olen vain niin rakkauden sokaisema... Kun juhlakutsut, hyvin järkevät ehdotukset, pyynnöt, anelut ja uhkailut vielä toistuvat joka päivä puhelimitse soitoin ja viestein ja välillä kevyellä pikku pottuilulla rivien välissä höystettyinä, on siinä vaikea pitää suunsa ja olla huutamatta: "Kyllä minä sinne tulen, miten voisin jättää väliin!!!"

No, lopulta tultiin viimeiseen päivään, joka oli kaikkein vaikein. Istuisin junassa, ja jos Ella soittaisi, olisi paljastumisen riski suuri. Onneksi tähän tuli helpotus kun kaverini Ville kysyi apukuskia pääsykoereissulleen Jyväskylään. Näin välttäisin junien kuulutusten vaaran ("Hei kulta! Missä olet?" "Täällä omassa huoneessa luen uskontoa..." "Bästa passagerare, det här är Intercitytåget till Helsingfors..." "NIIN MISSÄ??!!"... Ymmärtänette mitä tarkoitan.) ja voisin sanoa ihan todenmukaisesti kysyttäessä että "ajelen kaverin kanssa autolla". Uuteen suunnitelmaan kuului mennä sitten Jyväskylästä Vaasaan junalla, joka olisi sama kuin alkuperäisen suunnitelman viimeisellä etapilla (Seinäjoki-Vaasa). Osoittautui kuitenkin liian tiukaksi aikatauluksi lähteä yhdeksältä Kuusamosta, sillä myöhästyin junasta noin minuutin. Siinä vaiheessa sanoin kyllä ihan rehellisesti kovallakin äänellä että "Voi paska!" Aloin välittömästi tutkia vaihtoehtoja ja onneksi Vaasaan pääsi vielä yhdellä junalla keskiviikkoiltana. Se tiesi tosin Tampereen reissua... No, ei auttanut, ostin lipun ja suuntasin sille tielle. VR aiheutti vielä oman lisärasitteensa, kun vuoro oli (arvaatteko mitenkään...?) MYÖHÄSSÄ!

Perille kuitenkin pääsin, ja kun Nurmien auto pysähtyi Suopursuntielle, olin todella kiitollinen ettei Ella ollut omassa huoneessaan, josta on näkymä pihalle. Jos koko homma olisi lässähtänyt viimeisillä sekunneilla... No niin, päätelkää itse miltä tuntuisi. Ella oli kylpyhuoneen puolella, ja kun hän sieltä tuli, oli ilme hyvinkin näkemisen arvoinen. Vielä seuraavana päivänäkin piti nipistää ja todistaa että kyllä, täällä ollaan! Ja olen lauantaihin saakka, ei hätää! Yllätys oli iloinen, onneksi, ja sen tajuamiseen ei tarvinnut olla mikään elekielen tulkinnan mestari. Taisinpa saada pusun jos toisenkin. Niin että jymy-yllätys onnistui mainiosti, ja se todellakin kannatti!! Joskus kannattaa nähdä vaivaa, kamppailla suurten haasteiden kanssa, sillä palkinto voi olla odotettuakin parempi! Ja joskus toisen ihmisen ilo on yksi parhaita palkintoja omalle vaivannäölle.

Ja vaivaa on nähty tuonkin valkean päähineen eteen. Jokainen ylioppilas on juhlansa
sataprosenttisesti ansainnut, ja mitä paremmat juhlat, sen parempi minun mielestäni!
Omaa lakkia pitää odotella vielä vuosi, tai toivottavasti ei sen pidempään....

Loma häämöttää!!

Jes! Nyt se alkaa olla ohitse! Kokeet on tehty, viimeiset kurssityöt palauttamista vaille valmiit ja aurinko paistaa ulkona kutsuen lenkille. Mikä voisi olla paremmin? Niin että mitäs tässä istun jaarittelemassa tietokoneen ääressä? Ajattelin vain jakaa tätä stressin päättymisen riemua kaikille muillekin.

Niin, ja kertoa myös vähän viime lauantaista, kun kävimme Teemun, Severin ja Elmerin kanssa sprinttaamassa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ympäristössä Lapin AM-kisoissa. Kisoissa oli henkilökohtainen sprintti, ja lisäksi parisprintti 2x2 osuutta. Molemmissa juostiin sarjassa H21, paitsi Elmeri juoksi omassa sarjassaan henkilökohtaisen, koska osanottajia oli sangen paljon ja se siis kannatti.

Henkilökohtaisessa kisassa juoksu oli yllättävänkin helppoa, kun ottaa huomioon kaksi aiempien päivien voimatreeniä. Suunnistuskin sujui, mitä nyt yhdellä välillä meinasin juosta umpikujaan kun luin hätäisesti yliopiston muotoja kartalta. Korjasin kuitenkin virheen niin, että se vei vain viitisen sekuntia ajasta. Reitinvalintojen suhteen sprintti olisi voinut olla vaikeampikin, mutta aluetason kisaksi se oli mielestäni hyvä rata.

Viestissä taas oli pari sellaista juoksuväliä, joista en niin kovasti pitänyt, mutta ne kuuluvat joskus suunnistukseen ja sen kanssa pitää elää. Viestissä jäi harmittamaan vaivainen kolmen sekunnin ero voittajajoukkue Vesaisten Poikiin. Loppusuoralle jos olisi päässyt lähtemään samaan aikaan, olisi ollut mielenkiintoista kokeilla vähän kirikamppailua. Mutta näin tällä kertaa, ensi kerralla toisella lailla.

Kisakartat olivat nuoren suunnistaja-hiihtäjä-hiihtosuunnistaja-jne.-lupauksen, Olli Ojanahon elikkä Opan käsialaa. Ja hyviä ne olivat, ei käy kieltäminen. Maastojen suhteen tietenkin Rovaniemi on sprinttikisaa varten parempi kuin Kuusamo, jossa ei juuri ole sopivia kaupunkialueita. Niitä vähäisiä, joita on, olen alkanut kartoittaa, ja edistynkin aina toisinaan. Sen mitä harjoittelulta ehdin tehdä...