Uutta lajia kehiin

Tänä viikonloppuna on kokeiltu jotain aivan uutta. KEV järjesti urheilijoilleen kaksipäiväisen koulutuksen huimassa nousussa olevasta hiihtolajista, jossa Suomesta löytyy jopa yksi supertähti. Lajin periaate olisi varmasti kaikille urheilun ystäville tuttu, mutta meitä perehdytettiin hieman tarkemmin siihen, miten suoritus tosipaikassa rakennetaan. Laji on siis ampumahiihto, ja kouluttajana meillä oli pitkän linjan ampumavalmentaja Asko Nuutinen.

Koulutus rakentui kahdesta osasta: perjantaina oli teoriaosio, jossa opimme oikean tähtäämisen periaatteita, aseen toimintaa, tuulen vaikutusta ja oikeastaan kaikki perusjutut, joilla luoti saadaan sattumaan tauluun.  Minulle koulutus oli enimmäkseen hyvää kertausta, olen joskus harrastanut ilmakivääriammuntaa ja käynyt jopa kisoissa. Periaate pienoiskiväärissä on sama. Tänään pääsimme kokeilemaan samoja asioita käytännössä Vääräjoen ampumaradalla. No, taulut kaatuivat useammin kuin jäivät pystyyn, joten ehkä jotain toivoa olisi tulla ihan kohtuulliseksi ampumahiihtäjäksikin. Pitäisi vain aloittaa määrätietoinen harjoittelu, hommata asianmukaiset pyssyt ja paukut, ja asettaa tähtäin rastien sijaan tauluihin. 

Sen verran alkoi kuitenkin syödä miestä, kun seuran pikkutytöt osuivat pystystä paremmin, että taidan kuitenkin suunnata huomenna vuokattiin hiihtosuunnistuksen nuorten maajoukkueleirille, kiskaista maajoukkuevaatteet jälleen ylleni ja ainakin ensi talvena pitää vielä päätavoitteena menestystä hisun nuorten MM-kisoissa. Ampumista tulen kuitenkin jonkin verran tekemään, jossain määrin ehkä ohjelmoidustikin. Jos vaikka sattuisi joku ampumahiihtokisa sopivasti hollille sopivaan aikaan, niin voisi käydä ihan asiasta tehden touhua kokeilemassa. Eihän se kesäkuussa ole mitään, kun ei pakkanen pauku ja lumi tuiskua!!

Vaivanpalkka

Elämässä on joskus suuria haasteita. Niitä tulee aiheutettua itselleen aivan tietoisesti, vikka niitä putkahtaa esiin aivan itsestäänkin, kun kulkee elämän viitoittamatonta polkua. Joskus yhteen haasteeseen sisältyy uusia, pienempiä haasteita, mutta on jopa mahdollista, että yksi haaste aiheuttaa lukuisia uusia. Näin kävi minulle siinä vaiheessa kun päätin järjestää tyttöystävälleni kunnon yllätyksen.

Päätin nimittäin jo kauan sitten (suunnilleen joskus tammi-helmikuussa), että kun Ella nyt pääsee ylioppilaaksi, olen juhlissa yllätysvieraana. Näin ollen heti kun kulta itse alkoi tajuta juhlan lähestyvän ja ryhtyi puhumaan suunnitelmistaan, täytyi minun keksiä hyvä keino valmistella hänet siihen mahdollisuuteen, etten tulisikaan! Se oli vaikeaa. Jos toinen koko ajan hehkuttaa, suunnittelee ääneen ja kertoo, miten ihanaa on saada valkolakki päähänsä minun katsellessa ja niin edelleen... "Tosi mukava" murskata haaveet kertomalla etten olisikaan paikalla. Alkuun otin käyttöön oman "Kekkosen linjani", eli sanoin ei sanomatta missään vaiheessa kyllä. Perustelin mahdollista poisjäämistä serkun lakkiaisilla, omilla päättäjäisillä, kavereiden ja perheen jutuilla, keksityillä ja todellisilla suunnistusjaoston kiireillä ja kaikella mahdollisella, mihin mielikuvitus ulottui. Kuitenkin pidin kiinni linjasta, etten valehtele ennen kuin on aivan pakko. Voitte siis kuvitella että oli aikamoinen haaste saada homma pysymään pimennossa.

Lisäksi piti sopia asianomaisen perheen vanhempien kanssa, miten homma käytännössä hoidetaan, jos se ylipäätään olisi mahdollista. Niin että missä välissä sen sitten sopisi? Olisihan se varmaan vähän tytärtä ihmetyttänyt, jos olisi kysynyt äitinsä puhelinnumeroa ihan muuten vain. Onneksi SM-kisoissa sattui sopiva rako kun Ella vietti aikaa pesupaikalla sopivasti pari minuuttia kauemmin kuin minä. Näin saatiin päivämäärät, aikataulut ja logistiikka sovituiksi. Eikä Ella aavistanut vielä mitään, hahaa!

Sitten piti sovittaa koulu niin että pääsisin lähtemään jo keskiviikkona, kesken koeviikon! Onneksi minulla oli lukujärjestyksessä hyppytunteja ja saatoin hoitaa kaikki kokeet alta pois maanantaihin mennessä. Kaikki kurssit olivat menneet läpi ja vielä mallikkaasti, mitä nyt historian ysi jäi pikkuisen harmittamaan. Olisi pitänyt varmaan avata vähän kirjaa kylmän sodan kohdalta. However... Koulu ei estänyt neronleimaukseni toteutumista, viimeistään rehtorin kanssa sovittu vapautus kokeenpalautuksesta ja päättäjäisistä takasi sen.

Kaikkein haastavimmat olivat ne hetket, kun olin Ellan seurassa ihan fyysisesti läsnä, kuten vaikkapa kisareissuilla. Jos olisitte joskus katsoneet niihin silmiin kun ne tahtovat jotain oikein kovasti (tässä tapauksessa minut yo-juhliin...), tietäisitte että on aika vaikea sanoa jyrkästi ei. Tai sattaahan olla että olen vain niin rakkauden sokaisema... Kun juhlakutsut, hyvin järkevät ehdotukset, pyynnöt, anelut ja uhkailut vielä toistuvat joka päivä puhelimitse soitoin ja viestein ja välillä kevyellä pikku pottuilulla rivien välissä höystettyinä, on siinä vaikea pitää suunsa ja olla huutamatta: "Kyllä minä sinne tulen, miten voisin jättää väliin!!!"

No, lopulta tultiin viimeiseen päivään, joka oli kaikkein vaikein. Istuisin junassa, ja jos Ella soittaisi, olisi paljastumisen riski suuri. Onneksi tähän tuli helpotus kun kaverini Ville kysyi apukuskia pääsykoereissulleen Jyväskylään. Näin välttäisin junien kuulutusten vaaran ("Hei kulta! Missä olet?" "Täällä omassa huoneessa luen uskontoa..." "Bästa passagerare, det här är Intercitytåget till Helsingfors..." "NIIN MISSÄ??!!"... Ymmärtänette mitä tarkoitan.) ja voisin sanoa ihan todenmukaisesti kysyttäessä että "ajelen kaverin kanssa autolla". Uuteen suunnitelmaan kuului mennä sitten Jyväskylästä Vaasaan junalla, joka olisi sama kuin alkuperäisen suunnitelman viimeisellä etapilla (Seinäjoki-Vaasa). Osoittautui kuitenkin liian tiukaksi aikatauluksi lähteä yhdeksältä Kuusamosta, sillä myöhästyin junasta noin minuutin. Siinä vaiheessa sanoin kyllä ihan rehellisesti kovallakin äänellä että "Voi paska!" Aloin välittömästi tutkia vaihtoehtoja ja onneksi Vaasaan pääsi vielä yhdellä junalla keskiviikkoiltana. Se tiesi tosin Tampereen reissua... No, ei auttanut, ostin lipun ja suuntasin sille tielle. VR aiheutti vielä oman lisärasitteensa, kun vuoro oli (arvaatteko mitenkään...?) MYÖHÄSSÄ!

Perille kuitenkin pääsin, ja kun Nurmien auto pysähtyi Suopursuntielle, olin todella kiitollinen ettei Ella ollut omassa huoneessaan, josta on näkymä pihalle. Jos koko homma olisi lässähtänyt viimeisillä sekunneilla... No niin, päätelkää itse miltä tuntuisi. Ella oli kylpyhuoneen puolella, ja kun hän sieltä tuli, oli ilme hyvinkin näkemisen arvoinen. Vielä seuraavana päivänäkin piti nipistää ja todistaa että kyllä, täällä ollaan! Ja olen lauantaihin saakka, ei hätää! Yllätys oli iloinen, onneksi, ja sen tajuamiseen ei tarvinnut olla mikään elekielen tulkinnan mestari. Taisinpa saada pusun jos toisenkin. Niin että jymy-yllätys onnistui mainiosti, ja se todellakin kannatti!! Joskus kannattaa nähdä vaivaa, kamppailla suurten haasteiden kanssa, sillä palkinto voi olla odotettuakin parempi! Ja joskus toisen ihmisen ilo on yksi parhaita palkintoja omalle vaivannäölle.

Ja vaivaa on nähty tuonkin valkean päähineen eteen. Jokainen ylioppilas on juhlansa
sataprosenttisesti ansainnut, ja mitä paremmat juhlat, sen parempi minun mielestäni!
Omaa lakkia pitää odotella vielä vuosi, tai toivottavasti ei sen pidempään....

Loma häämöttää!!

Jes! Nyt se alkaa olla ohitse! Kokeet on tehty, viimeiset kurssityöt palauttamista vaille valmiit ja aurinko paistaa ulkona kutsuen lenkille. Mikä voisi olla paremmin? Niin että mitäs tässä istun jaarittelemassa tietokoneen ääressä? Ajattelin vain jakaa tätä stressin päättymisen riemua kaikille muillekin.

Niin, ja kertoa myös vähän viime lauantaista, kun kävimme Teemun, Severin ja Elmerin kanssa sprinttaamassa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ympäristössä Lapin AM-kisoissa. Kisoissa oli henkilökohtainen sprintti, ja lisäksi parisprintti 2x2 osuutta. Molemmissa juostiin sarjassa H21, paitsi Elmeri juoksi omassa sarjassaan henkilökohtaisen, koska osanottajia oli sangen paljon ja se siis kannatti.

Henkilökohtaisessa kisassa juoksu oli yllättävänkin helppoa, kun ottaa huomioon kaksi aiempien päivien voimatreeniä. Suunnistuskin sujui, mitä nyt yhdellä välillä meinasin juosta umpikujaan kun luin hätäisesti yliopiston muotoja kartalta. Korjasin kuitenkin virheen niin, että se vei vain viitisen sekuntia ajasta. Reitinvalintojen suhteen sprintti olisi voinut olla vaikeampikin, mutta aluetason kisaksi se oli mielestäni hyvä rata.

Viestissä taas oli pari sellaista juoksuväliä, joista en niin kovasti pitänyt, mutta ne kuuluvat joskus suunnistukseen ja sen kanssa pitää elää. Viestissä jäi harmittamaan vaivainen kolmen sekunnin ero voittajajoukkue Vesaisten Poikiin. Loppusuoralle jos olisi päässyt lähtemään samaan aikaan, olisi ollut mielenkiintoista kokeilla vähän kirikamppailua. Mutta näin tällä kertaa, ensi kerralla toisella lailla.

Kisakartat olivat nuoren suunnistaja-hiihtäjä-hiihtosuunnistaja-jne.-lupauksen, Olli Ojanahon elikkä Opan käsialaa. Ja hyviä ne olivat, ei käy kieltäminen. Maastojen suhteen tietenkin Rovaniemi on sprinttikisaa varten parempi kuin Kuusamo, jossa ei juuri ole sopivia kaupunkialueita. Niitä vähäisiä, joita on, olen alkanut kartoittaa, ja edistynkin aina toisinaan. Sen mitä harjoittelulta ehdin tehdä...

Kiire kiire kiire...

Sitä tässä on riittänyt. Mutta nyt alkaa helpottaa, luojan kiitos. Olen järkkäillyt Kuusamoon tiistairasteja ja alakoululaisten rastiseikkailua, koettanut saada viimeisen jakson lukiokurssit suoritetuiksi, (missä on vielä oikeastaan vähän tekemistä), leireillyt ja kisaillut, mutta varsinainen perusharjoittelu pääsi alkamaan vasta tänään. Vapautunut fiilis on, kun ensimmäinen kunnon voimaharjoitus on saatu viimein pois päiväjärjestyksestä. Vaikka lihaksia hieman kolottaa, niin se on se tunne, jota on kaivattu!

Milloin minä viimeksi olenkaan kirjoittanut tänne? En edes muista, mutta pahoitteluni niille, jotka ovat käyneet ahkeraan päivittämässä sivua uusien tekstien toivossa. Kaiken edellä mainitun päälle en ole ehtinyt paljon kirjoitella. Nytkin kuittaan sen mieluummin muutamalla kuvalla, ja jätän enemmän aikaa ruotsin aineen, äidinkielen kirjavertailun ja historian esseiden kirjoittamiseen. Sen verran kuitenkin selitystä kuviin, että olen käynyt Jämsässä KEV:n Jukolaleirillä, sekä kisaamassa Tampere Gameseissa. Viime viikonloppuna oli SM-sprintti ja SM-liianpitkä (viralliselta nimeltään tosin erikoispitkä). Lauantaina ehdin jo hankkia tittelin "Suomen surkein sprintteri", joka kuulemma on Pellon Ponnen nimitys A-finaalin jumboksi jääneelle. Itse kyllä olen sitä mieltä, että A-finaalin hävinnytkin on parempi kuin B-finaalin voittaja...

Jämsän leiri alkoi rauhallisella karttaharjoituksella. Leirin miesvahvuus oli viisi Erä-Veikkoa.
(Samuli ottaa kuvaa)

Spekulointia

Lähtösuoralta saakka kartta haltuun

Hyvällä fiiliksellä comebackin merkeissä. Miika on seuran hiihtojaoston vakiokalustoa,
mutta suunnistuksen kanssa kaveri on pitänyt tovin taukoa. Nyt ennakkoluulottomasti mukana
leirillä ja myös Jämsä-Jukolassa kesäkuussa!

Rasti!

Teemullakin lippu alkoi löytyä talven tauon jälkeen.

Valmistautumassa kesän ensimmäiseen starttiin

Hyvillä mielin kisaan...

...ja onko se ihme kun tietää, mitä odottaa maalissa?

Tampereen venesataman maisemaa lauantaina iltapäivän auringossa.

Kisan jälkeen on hyvä rentoutua hyvässä seurassa ja valmistautua seuraavan päivän koitokseen.

Toisen päivän uran avaaja...

... ja kuuman ryhmän saalistaja.

Loistavan suorituksen jälkeen loppusuoraa saattoi rullailla kisan voittoon.

Spekulointia... Alla olevasta linkistä selviää, mitä spekuloitiin ;)

http://suunnistajanelamaa.blogspot.fi/2013/05/pummailun-jalo-taito.html

SM-sprinttiä Mikkelin kesustassa

Loppukiritaistelu alkaa!

Erikoispitkän matkan "alkupalaveri" kisakartan ääressä. Edessä 20 "kilometrin karttaretki"

"Lähtöön aikaa 5...4...3"PAM!!

Ja sen pituinen SE!!!!!!

Erikoispitkällä kolmannen kartanvaihdon jälkeen alkoi vaivata samainen selkäongelma, joka pilasi koko talven hisukauden. Loppumatka meni kävelyksi ja... No niin. Ei jäänyt hyvä maku suuhun.

Tulevana viikonloppuna kokeilen vielä sprinttiä Rovaniemellä, Lapin AM-kisoissa. Siellä tosin ei ole saumaa palkinnoille, sillä olen AM-kisan ulkopuolella. Kuusamo nimittäin EI OLE LAPPIA!!

Tiistairastit - suunnistusharrastus Kuusamossa

Olen tässä lepopäivääni viettäessä ehtinyt miettiä monenlaista, suurin osa asioista on ollut hyvin läheisesti kytköksissä suunnistukseen, lähinnä suunnistuksen harrastamiseen täällä Kuusamossa. Jo monta vuotta olen nimittäin mielessäni manannut, että miksi laji on tehty niin hemmetin vaikeaksi lähestyä. Keväisin Pallokarhujen jalkapallokoulut ovet täynnä lapsia juoksemassa pallon perässä. Joskus meilläkin suunnistustoiminta oli virkeää, kun oli pari innostunutta ohjaajaa. Se oli sitä aikaa kun minä aloitin lajin parissa. Parhaimmillaan saavutettiin Kalevan rastiviestissä viitoisvoitto RR-sarjassa. Se taitaa vieläkin olla voimassa oleva ennätys, vaikka OH ylsikin muistaakseni samaan lukuun muutama vuosi sitten. Nyt epäilen tuleeko koko viestiin kuin kymmenkunta joukkuetta lasten ratoja juoksemaan (joista kuusamolaisia nolla), kisat ovat Kuusamossa ennen KRV:tä ja Vuokatin MM-kisoja. 

Niin, meillä on harrastetoiminta siis ollut aika vähäistä. Jos suunnistuskerho on vaivauduttu järjestämään niin siellä on ollt ehkä kaksi kerholaista. Minä en keksi muuta syytä kuin epäonnistunut markkinointi, tai sitten se, ettei suunnistus kiinnosta. Mutta miksi se ei kiinnosta? Kun alakouluissa on pidetty rastiseikkailuja, kaikki osallistujat ovat olleet innoissaan mukana ja halunneet lisää. No, nyt olen tehnyt meillekin suunnitelmat kehittymisestä parempaan päin. 

Meillä harrastamisessa aikuisten tasolla on ollut aina se ongelma, että suunnistusradat ovat kaukana ihmisistä, konkareille sopivissa maastoissa, joihin aloittelija ei uskalla lähteä (tai jos uskaltaa niin ei lähde toiste!). Mutta nyt meillä on ainakin jonkin verran karttoja lähempänä kaupunkia sijaitsevilta alueilta. On sprinttikarttoja ja helpoista, polkurikkaista kangasmaastoista tehtyjä maastokarttoja. Miksi siis ei järjestettäisi niissä suunnistuksia sellaisille, jotka eivät vielä osaa aivan yhtä hyvin kuin koko ikänsä lajia harrastaneet aktiivit? Tänä kesänä järjestetään, ja samaan syssyyn yhdistetään aikuiset ja lapset! Olen ideoinut uudet Tiistairastit, joissa on tämä aloittelijoille ja kuntoilijoille sopiva KUNTO-rata, ja lisäksi lapsille suunnattu HIPPO-rata. Tapahtumat tuodaan ihmisten luo, eikä ihmisten tarvitse enää etsiytyä pitkien soratieosuuksien taa tapahtumien luo. 

Tällaisen olen kehittänyt. Homma lähtee käyntiin 14.5. liikuntahallilla, jossa kello 17:00 on ensin tarjolla teoriakoulutusta (ihan ilmaiseksi), jonka vastuuvetäjänä on Esa Heeikkinen. teorian jälkeen alkaa käytöntö Tiistairasteilla kello 18:30. Ensimmäiset tosin pääsevät maastoon jo kello 18, jos joku ei koe teooriaa tarpeelliseksi. Elätän toiveita, että paikalle tulisi KEV:n suunnistajia neuvomaan aloittavia harrastajia, ja tutustumaan itsein uuteen tapahtumaan. Ja vähintään suunnistajien omia lapsia kavereineen odotan HIPPO-rasteille pitämään hauskaa suunnistuksen parissa! Toki toivon suurempaakin ryntäystä, ja jos joku ei-vielä-suunnistaja sattuu tämän lukemaan, niin tervetuloa liikuntahallille tiistaina 14.5. joko 17:00 teoriaan, tai suoraan kokeilemaan lajia käytännössä kello 18:00 alkaen! ;-) Opastusta saa, ken sitä haluaa. (Myös Pölkkyrastit juostaan kuitenkin yhä normaaliin tapaan keskiviikkoisin, ja sama tuttu kilpailumeininki jatkuu siellä yhä. Pölkkyrasteilla ratkaistaan, kuka on se seuran hallitseva suunnistuskunkku!)

Myös suunnistuskerho lapsille starttaa lähiaikoina. Viimeistään kesälomalla on meillä tarjota mukava kesäharrastus, mukavien ohjaajien vetämänä mukavassa porukassa. Yritän tosin löytää ajan ja paikan, sekä ohjaajan vetämään jotain toimintaa jo toukokuun aikana. Päivitän tiedot tänne, mutta niitä tulee myös kouluille, ja paikallislehteen! Seuratkaa tarkkaan, ja rasteilla nähdään!

Ja seuran väelle yksi retorinen kysymys tähän loppuun, ihan tasapuolisesti kaikille ja mielestäni oikeutetusti... Miksi minun, joka yritän kokopäiväisesti huippu-urheilla, pitää tehdä nämä jutut? Ei sikäli, mukavaa hommaa, mutta aikaa tähän menee vähän liikaa yhden miehen hoidettavaksi. Näin ylimenokaudella se onnistuu, mutta kun ylimenokausi loppuu nyt! Alkaa tehdä vähän tiukkaa... 

Kiitos! Ei muuta, nähdään edelleen siellä rasteilla, ja toivotaan että lumi nyt häippäsee vauhdilla, kun kerran aloitti. Loppu.

Moikka pitkästä aikaa!

Olen tässä puuhaillut monenlaisten asioiden kimpussa, enkä siksi ole päässyt kunnolla tietokoneen ääreen bloggaamaan. Viimeksi taivastelin sitä, miten olen hulluuksissani kiertämässä kaikki mahdolliset kevään suunnistuskisat (niin kaukana kuin mahdollista Suomen rajojen sisällä) ja reissaamassa koko ajan. Nyt voin todeta että siitä oli varmaan hyötyä, sillä Jukolan viesti on kiikarissa ja siihen olen tänäänkin miettinyt KEV:n 1. joukkueen juoksujärjestysten variaatioita. Mutta mitä ne asiat ovat, joihin olen niin kovasti saanut aikaa uppoamaan?

Ensinnäkin koulu, jossa olen saanut huomata päätyneeni äidinkielen kurssille, jonka opettaja tettää aika hyvän kokoisen nipun tehtäviä, ja esseet teetetään kahteen kertaan! Ensin otetaan vastaan palaute ensimmäisestä yrityksestä ja sitten kirjoitetaan sama uudestaan mutta paremmin. Kunnon prosessikirjoittamista siis, ja se on ihan hyvä. Muuten koulu ei minua nyt paljon työllistäkään, jaksossa kolme kurssia on kokonaissaldo, mutta uskonnossakin täytyy kirjoittaa oppimispäiväkirjaa ja historian itsenäisessä esseitä vino pino. Niin että olen kirjoitellut nyt kaikkea muuta kuin blogia väsymiseen saakka.

Toisekseen olen fiilistellyt harjoittelun suhteen. Nyt tosin fiilistelyn aika alkaa loppua ja olisi käsillä se hetki kun tartutaan taas työntekoon rautaisella otteella. Ohjaaja toiminnasta vain puuttuu vielä toistaiseksi, kun valmentaja on haussa. Joka tapauksessa tarkoitus olisi nyt laittaa mylly pyörimään ensin kesäsuunnistushommilla, ja kesäkuussa alkaa sitten todellinen lajiharjoittelu. Tänään tosin on lihashuollon paikka ja hieronta. Ensi viikolla mennään Jämsään ja Tampereelle suunnistamaan, tähtäimessä Jukola-harjoitukset. Niin joo, ja tulivathan myös nuorten maajoukkevalinnat ensi kaudelle julki tässä välissä. Ryhmässä ollaan!

Harjoittelua olen hommaillut jossain määrin kotioloissakin myös ylimenokauden aikana. Juoksentelu on kuulunut enenevissä määrin intresseihin, ja toivon että vauhtia löytyy sitten kun Jämsässä startataan suunnistusyöhön. Viime viikolla urheilu oli erinomaisen nautinnollista; seura oli vaihteeksi kohdallaan kun Ella jaksoi matkustaa Kuusamoon saakka vierailulle. Yhdessä tehtiin juoksulenkkiä, kuntopiiriä ja jopa sprinttisuunnistusvetoja keskustassa. 

Iloisena Kuusamon keväisessä Kuusamon lukion pihapiirissä! Koululla on sellainen
vaikutus että aina hymyilyttää! Vai mistä lie johtuu...

Lukion pihapiiri tarjosi hyvän sprinttitreenin.
Kartan tulostuksessa sattui pieni virhe K-pisteen suhteen...

Severi oli mukana sprinttivedoissa. Analysointi on tietysti tärkeä osa treeniä.

Ellan vierailu loppui perjantaina, jolloin noustiin Oulussa yöjunaan. Me: minä, Ella ja Severi, lähdimme Paimioon FinnSpring-suunnistuskisoihin, tapahtumaan joka on suurin kevään suunnistuskisa Suomessa. VR tarjosi hyvin... vaihtelevat unet kisaa edeltävänä yönä. Perillä oli Ellan perhe isää lukuunottamatta vastassa, ja Turun rautatieasemalta Paimioon päästiin autokyydillä. Sitten ei kun suunnistamaan! Minulla matka oli 11km, etukäteen jo tuumin että eipä ole tullut niin pitkiä juoksulenkkejä kovin montaa tehtyä, ja sen kyllä huomasi! Suunnistus sujui kohtalaisesti niin kauan kuin sain mennä yksin, mutta jossain vaiheessa joko juoksee itsensä hapoille tai sitten vain kovemmat tulevat takaa kiinni ja alkaa joukossa hermoilu. Pummailin radan aikana viitisentoista minuuttia, ja jokainen koukku harmittaa vieläkin, vaikka kisoista on viikko aikaa. Juoksu... No niin, ei siitä sen enempää. Pitää miettiä, mitä tässä tekisi ennen isoja kisoja.

Kisan jälkeen siinä määrin väsynyt, että meni hetki tajuta kartan olevan
HIEMAN väärin päin radan selittämisvaiheessa

Rinkkaa raahaten ryhti kumarassa kohti autoa. Väsytti...

No, etelän reissu aurinkoon virkisti mieltä, ja kotiutumistakin onnistuimme viivyttämään mukavasti ajamalla Vaasan kautta, ja yöpymällä Nurmien "kotihotellissa" (käsittääkseni ei kuitenkaan ole avoin kaikille ohikulkijoille. Tämä majoitus saatiin suhteilla). Kotopuoleen tultiin junalla. Tai no, eihän junalla pääse kolmeasataa kilometriä lähemmäs Kuusamoa, mutta siis Vaasasta junailimme itsemme Ouluun ja Oulussa odotti oma tuttu Kia, jonka rattiin sain istahtaa. Kotona omaan sänkyyn pääsi jo huomattavan aikaisessa vaiheessa, koska kotiovi kävi jo ennen yhdeksää. Mitä luksusta!

Sitten on ollut tavallinen viikko Kuusamossa ilman Ellaa. Tai ei ihan tavallinen, olihan se vappu tässä välissä. Itse pysyttelin kotioloissa, vaikka kovasti yrittivät houkutella ties minne riekkumaan. Koululla tiistaina yritimme oppilaskunnassa virittää vähän vapputunnelmaa, mutta lukiolaiset ovat aika tylsän puoleinen rotu varsinkin nyt, kun ikäluokasta -94 on jäljellä vain muutama "luuseri" (joihi itse lukeudun), joka käy opintonsa neljään vuoteen. Opettajissa oli onneksi muutama, jolta löytyi vappumieltä!!

Lisää kuvateksti

Niin että repikää siitä! Vähän rentoa meininkiä kun kerran jotain pippaloita järjestetään!

Onneksi rehtori Jyrkillä oli vappumieltä jopa tylsiä lukiolaisia kohtaan ja hän julisti että samme lähteä tuntia aiemmin kotiin. 

Ja nyt kohti hierontaa!!!

Kisahulluus iski minuun! Miksei hulluus iske etelään?

Kylläpä minä olen hetkellisten tuntemusten vietävissä! Espoossa käyty reissu oli jo hauska kokemus sinänsä, kun tuli niinsanotusti äkkkilähdöllä mentyä, mutta nyt alkaa jo mopo karata käsistä. Eilen kävin painavan keskustelun Severin kanssa kevään suunnistuskisojen merkityksestä, ja sen päätteeksi huomasin istuvani koneella näpsimässä IRMA-palveluun ilmoittautumisia Paimion Finspringille, sekä itselleni että Severille. Niin että taas sitä mennään! 

Asian järjettömyyttä lisää se, ettei meillä ole viestijoukkuetta sunnuntain kisaan, vaan tarkoitus olisi taas tulla takaisin heti välittömästi. Eli reissu pähkinän kuoressa: perjantaina jotenkin Turkuun (ehkä yöjunalla), ja Paimioon lauantaiksi kisaamaan, minkä jälkeen mahdollisimman nopeasti takaisin Kuusamoon. Yli tuhannen kilometrin matkustaminen yhden startin takia. Niin että kuulkaas te etelän ihmiset! Miksi silloin harvoin kun Pohjois-Suomessa järjestetään isompia suunnistuskisoja, osanottajamäärät läsähtävät huomattavasti? Ne, jotka jäävät pois, ovat sieltä etelästä. Jos teiltä kysytään, niin matka "sinne pohjoiseen" on liian pitkä. Ja silti se on aivan samanmittainen teille kuin meille on matka "sinne etelään", eikä meillä juuri puntaroida osanottamista vaikkapa Turun seudulla käytäviin SM-kisoihin. Osallistuminen on itsestäänselvyys! Toivottavasti Pudasjärvellä syksyllä järjestettävät SM-pitkät eivät ole liian kaukana! Samaa kyllä toivon Fin5:stä kesällä 2014, kun se on täällä Kuusamossa. Ainakin seurassa on kovat odotukset osanottajamääristä, suorastaan pelottavan kovat. Olisi ihan terveellistä (pohjoisen seurojen talouden kannalta ainakin), jos tällaista kisahulluutta esiintyisi myös etelän suunnistajissa.

Oli miten oli, meille Etelä-Suomen kisareissut tulevat pysymään ohjelmassa, vaikkakin ehkä minun pitää omalla kohdallani alkaa järkeistää tätä reissaamista. Jos kolmas viikonloppu putkeen vain mennään eikä meinata, niin ehkä on syytä miettiä homman kannattavuutta. Päälaji on kumminkin hiihtosuunnistus...